Part 2

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare, harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi; niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."

"Olet liian ankara..."

"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi riennä teidän luoksenne."

"Konfessori..."

"On teidän käskynne alainen... Jos me sisaret liitymme häntä vastaan, ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."

"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."

"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta puolellemme."

"Luulenpa heidän jo tulevan."

Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi hän.

"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."

Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.

"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.

Kuului hiljainen koputus.

"Sitä tietä!" jupisi Anna.

Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.

Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän ottaa osaa neuvotteluun."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori huomauttaa.

"Alkakoon hän heti!"

Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.

"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja kohotti silmänsä taivasta kohden.

"On vielä muuan este", huomautti konfessori.

"Me olemme jo voittaneet niin monta."

"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.

"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti hento puna.

Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä tapahtumasta jo toukokuussa?"

"Lupa on ensin saatava ja maksettava."

"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.

Konfessori katsoi Laurentiukseen.

"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.

"Se ei ole mahdollista!"

"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."

"Siunattu sisar oli täydellinen."

"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."

"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."

"Niin harvinaisen pyhän miehen..."

"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen", tuumi Laurentius.

"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään. "Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."

Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta syystä.

"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun tyttärensä Birgitan tähden."

Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään. Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.

Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.

"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme..."

"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori. "Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen maksuun..."

"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"

"Jos luostari rupeaisi myymään..."

"Mitä?"

"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."

"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan eteen.

"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän. "Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua. Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua... Silloin olisit kenties ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt... nyt!... Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen tilaisuuden..."

"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan rukoukseen suljen _hänet_, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti, hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua. Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla... Oi, minä tahdon kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta. Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea, mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet -- unhottamaan -- mi-nut... Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni... Minä tiedän, että se on koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."

Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut, että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.

Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen kellonnauhaan.

"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa kahdenkesken."

"Nimenne?"

"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."

Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna teki.

"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.

"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti... ja ratsain."

"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan taipaleella?"

"Ainoastaan viikon, teidän armonne."

"Olette kai toivioretkellä... jonkun pyhimyksemme luo?"

"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta, kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."

"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen itsekin.

Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.

"Puhukaa!"

"Lankoni, herra Pietari Turenpoika..."

"No, hän..."

"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."

"Olen kuullut sen",

"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen kuolemaansa... Pietari herra oli matkoilla... Vietin sisareni kanssa yhdessä yöt ja päivät... Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja rakastamaan toisiamme... Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni... Kun hän oli kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki, mitä vainaja oli sanonut... Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan, seurasi hän minua sinne..."

"Miksi keskeytätte?"

"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka me leikillä tyhjensimme yhdessä... Käsittämätöntä oli, että se vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."

"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."

"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan..."

"Haluatteko jäädä tänne?"

"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."

"Onko herranne suostunut?"

"Hän ei tiedä tästä mitään."

"Ei mitään?"

"Näen häntä niin harvoin."

"Mistä sellainen johtuu?"

"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se riistää kaikki hänen ajatuksensa... Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"

"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla vilkkaudella.

"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"

"En."

"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli valittu jalo herra Erik Trolle."

"Ja nuori herra Sten Sture?"

"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."

"Se luultavasti tehtiin."

"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."

"Onko joukossa arkkipiispakin?"

"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki, jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen... Vieläpä muuan yli tavallisen luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja luoden silmänsä maahan.

"Ketä tarkoitatte?"

"Herra Pietari Turenpoikaa!"

"Hänkin!"

"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."

"Ah, te olette tanskanmielinen."

"Niin olen!"

"Mutta Pietari herra on _ollut_ ruotsalainen."

"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me naiset näytämme tietä."

"Entä sisarenne?"

"Hän myönsi minun olevan oikeassa."

"Kuolinvuoteellaan?"

"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.

"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"

"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"

"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne maaliin."

"Eikö niin olekin?"

"Ei minun mielestäni."

"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä käskikin."

"Siinä petytte!"

"Mutta, kunnianarvoisa äiti..."

Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla, ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan minulta!"

"Karkoitatteko minut pois?"

"Teidän itsenne tähden."

"Nytkö heti?"

"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."

"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet siitä.

"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.

"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni, tarkoittaa ainoastaan maan onnea."

"Sitä ette voi!"

"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon todellinen ystävä?"

"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."

"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan välillä?... Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."

Abbedissa näytti epätietoiselta.

"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen, ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja nuori kuningas on ne myöntävä."

"Tyhjillä lupauksilla?"

"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"

"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."

"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte sen."

"Olette silloin sangen mahtava?"

"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."

"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."

"Ei paljoa..."

"Mitä sitten?"

"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."

"Se olisi maanpetos!"

"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on silloin petollisuus?"

Abbedissa epäröi kotvan... "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava..."

"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.

"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.

"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.

Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui hän huoneesta ennen tätä.

"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.

"Kaiken!"

"Tutkistele häntä."

"Kyllä koetan..."

"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."

"Mutta hinta?"

"Mene, mene... Ratkaise minun puolestani."

Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat luostarissa valmistaneet.

Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen, että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi saada.

Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt edessään. Hän paloi halusta tietää sen.

"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"

"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".

"Täällä eletään hyvin."

"Vierasta täytyy kunnioittaa."

"Mutta talonväki..."

"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."

"Juotte kai viiniä?"

"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen lasin uudelleen.

"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää..." Hän piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan luostarissa... Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"

"Suuri kiitos!"

"Ette ole sanonut minulle nimeänne."

"Sisar Anna."

"Tarkoitan maallista nimeänne."

"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."

"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."

"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna..."

"Mainitkaa useampia."

"Minä en tunne ketään."

"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"

"En!"

"Ettekö?... Tanskasta kenties?"

Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä. "Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.

Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta. "Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin yksin?" kysyi hän.

"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi Pernilla.

Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.

"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona", puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.

"Oletteko ollut siellä?"

"En, mutta te?"

"Minä, joka olen niin halpa!"

"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"

"Hyvin mahdollista!"

"Oletteko nähnyt kuningattaren?"

"Kummanko?"

Pernilla nauroi... Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle: "Dyvekan!"

Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi kuullut mitään.

"Hän se oikeastaan on kuningatar."

"Vai niin!"

"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."

"Sitä en tiennyt."

"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"

"En."

"Tahdotteko palvella minua?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Minä maksan hyvin!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Urkittava!"

"Ja sitten?"

"Ilmoitettava minulle!"

"Mitä?"

"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."

"Mitä se on?"

"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."

"Hän ei sano niitä."

"Sanoo kyllä rippi-isälleen."

"Luultavasti."

"Onko se konfessori?"

"Minun ei ole lupa sitä sanoa."

"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."

Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään... Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:

"Onko Sigbrit myös kaunis?"

Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän oleskeli Ruotsissa..."

"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."

"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä, erittäinkin Ruotsin."

"Miksi niin?"

"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."

"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"

"Niin, ja verisesti."

"Voiko hän sen myös tehdä?"

"Hän ei valikoi keinoja."

"Ja etsii välikappaleita -- yksin luostareistakin?"

"Hän maksaa hyvin!"

"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"

"Kahdeksan tuhatta...?"

"Niin, vähemmästä en palvele häntä."

"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"

"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"

"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.

"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en suurempaa enkä pienempää."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"

"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"

"Toteltava meidän tahtoamme!"

"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"

"Jos niin tarvitaan!"

"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"

"Sinä tahdot vetäytyä pois."

"Minä asetan ehtoni."

"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."

"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"

"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos..."

"Vaikenemme kyllä molemmat."

"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja minä tulen varmasti."

Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.

Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi hän.

"En tiedä, aikapahan näyttää."

"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"

"Tahdotteko saada sen takaisin?"

"En!... Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."

"Se käynee vaikeaksi."

"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"

"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."

"Mutta teillä on salateitä."

"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"

Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja kohotti kummissaan katseensa.

"Eikö se riitä?"

"Ei!"

"Kuinka monta haluat!"

"Kahdeksan tuhatta!"

"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.

Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä; lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa tilaisuuden tavata konfessoria?... Tuumasta ei tällä kertaa tullut tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli puijannut niin monta... Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja Pietari Turenpojan... Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin, oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa, että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.

Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä. Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan, että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta...

Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt... Itsekseen hän nauroi ritarin yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi, mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa rintamanmuutosta.

Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.