Part 19

"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon Upsalaan."

"Muistan kyllä sen."

"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne asumaan."

"Miksette ole tehnyt sitä?"

"Hänen armonsa ei ole sallinut."

"Eikö?"

"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."

"Haluatteko sitä vielä?"

"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."

"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"

"Aion mennä luostariin."

Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."

"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"

"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."

Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.

Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.

Johannes suostui.

"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti, mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.

"Koetettava estää sitä."

"Mutta valani?"

"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."

"En voi tehdä mitään."

"Uskokaa sitten asianne jollekin."

"Sitä en uskalla!"

"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"

"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"

"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"

"Hätä on ajanut minut tänne."

"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"

"Pelko sitoi kieleni --"

"Sitooko se vieläkin?"

"Niin!"

"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla teitä."

"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"

"Sen tahdon!"

"Kuinka raskas se lieneekin?"

"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."

"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä, luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla, niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."

Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.

"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä. "Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen elänyt viime kuukausina."

"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen arkkipiispalle."

"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."

"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Vilpillä?"

"Ne koskevat isänmaatanne!"

"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."

"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?

Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen paperi, jossa luki:

"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän

Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen

_Pernilla Klauntytär_."

Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä; viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen, mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan... Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi heidät ilmi?...

Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään --?... Mutta tyttö, jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen ilmaisemaan... Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.

Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.

Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois Johanneksen nähdessään.

"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi hän avoimen käärön.

Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"

"En saanut sitä teille jätettäväksi."

"Oletko lukenut...?"

"Ainoastaan pikku lapun."

"Ja miksei enempää?"

"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."

"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit hyvitykseksi?"

"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin... "Arvaatte kai sen."

Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan katseensa.

"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa Ruotsissa."

"Missä tarkoituksessa?"

"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet vapauttaa."

"Onko hän ylhäissukuinen?"

"Onneksi ei."

"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos luulet voivasi _löytää_ sieltä mitä tahdotaan salata."

"Se on kuitenkin ainoa keinoni."

Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas ystävä?" kysyi hän.

"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"

"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen harvoin ketään... Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat päiväni ilottomat ja yöni unettomat... Istu tähän vierelleni, niin tahdon sanoa sinulle jotakin."

Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä. "Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti saadakseen eripuraisuutta välillemme."

"Sitä en usko."

"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli ensi kertaa osakseni."

"Suurentelette pikku asioita."

"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."

"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"

"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle... Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo... En, totta pulmakseni, ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa sinuunkaan, Johannes."

"Kuinka onneton olette ollut!"

"Siinä olet oikeassa!"

Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.

"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron sinulle nykyisistä asioista."

"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"

"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat, inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn... Sentähden on sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on suotu... Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna... Mutta kas tässä..." Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot, kunnes myrsky puhkeaa."

"Hirveää!"

"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia hävittämään ja polttamaan."

"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"

"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun, kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"

"Milloin _se_ tulisi!"

"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."

"Se on tähän asti voinut puolustautua."

"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."

"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."

"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."

"Uhkaavatko nekin."

"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja ovat vannoneet hänet tuhoavansa."

"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."

"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika..."

"Olen kuullut hänestä puhuttavan..."

Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran hengiltä!"

"Kenelle hän on vannonut!"

"Sigbrit rouvalle."

"Hänelläkin on tässä osansa!"

"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."

"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"

"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika ja hänen emäntänsä?"

"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"

"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."

"Herra Erik Trollea?"

"Hänen poikaansa Kustaata!"

"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"

"Hän pyrkii siksi!"

"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."

"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."

"Se on vaarallista peliä."

"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle esimiehelle!"

"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa keskenään."

"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."

"Koko kansa asetti hänet etusijaan."

"Vaikkapa!"

"Ja hän oli kelpoisin!"

"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."

"Millä tavoin?"

"Minä eroan!"

"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"

"Minun täytyy!"

"Mikä pakottaa?"

"Tahdon kuolla -- luonnollisen kuoleman."

"Luulette siis, että...?"

"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."

"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"

"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen, kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon, ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."

"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"

"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä ajatuksia."

"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"

"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa tapauksia?"

"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää..."

"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään todistaa olevani hänen ystävänsä."

Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen, ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi, että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.

Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi puhutella Johannesta.

Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen vastaamaan. Kirje oli tällainen:

"Kunnianarvoisa isä!

Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä. Kirjeessänne -- josta hän sydämellisesti kiittää -- olette maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.

Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen ja nöyrä palvelijattarenne

_Anna Erikintytär Bjelke_."

Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä, kohtasi hän rehellisen silmäparin.

"Nimesi on Esbjörn?"

"Niin on!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Monet kerrat!"

"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli tehtävä.

"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän. 'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he, 'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa katkerammalta?'"

"Asuvatko he Vadstenassa?"

"Isä on kaupungin taitavin seppä!"

"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"

"Siellä ei hän ole!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään vankilaan, olisi hän löytänyt hänet... Kuten sanottu, siellä ei hän ole."

"Onko äiti lakannut etsimästä?"

"Sitä ei hän tee koskaan."

"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"

"Ei tähän asti."

"Jos te nyt auttaisitte?"

"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa... Minulla on oma tapani nuuskia."

"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti... Kas tässä -- tässä on valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit... Se on arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten hyväksi näet."

"Annan sen äidille."

"Kiitän sinua siitä."

"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."

"Ekholmasta."

"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"

"Niin luulen."

"Siinä on ensimäinen johtolanka."

"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."

"Osaan kyllä niitä hankkia."

Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon; Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella tiellä, jolle hän oli kääntynyt.

Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin käsiinsä... Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet häneltä?

Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.

Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta, kiertelemättä, kaartelematta.

Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta. Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös rauhanpuolueeseen."

"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle, eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"

"Sitä en usko."

"Nyt teette vääryyttä itsellenne."

"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."

"Jo?"

"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat, mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät äänet kaikkialla maassa."

"En luullut häntä kovin tunnetuksi."

"Kysykää rouva Bontilta..."

"Ahaa, häneltä?"

Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö luota häneen?"

"En paljoa."

"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."

"Hän siis on sen sanonut?"

"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa herran pilviin."

"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle suosiollisen?"

"Tosin kyllä."

"Hän on oleskellut talossanne."

"Lähes kaksi vuotta."

"Tarvitaanko enempää!"

"Siitä ajasta se alkoi."

"Mikä?"

"Epäluulo, pelko..."

"Minkätähden?"

"Että olin tiellä."

"Ettekö vain pettänyt itseänne?"

"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."

"Entäs sitten?"

"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"

"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Silloin hän vihaa teitä!"

"Niin, kuolemaan saakka!"

"Mutta miksi?"

"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan; eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."

"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois; miksi otitte hänet jälleen takaisin?"

"Kustaa herran pyynnöstä."

"Niinkö!"

"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen yksin saattoi sen torjua."

"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."

"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä..."

"Alan ymmärtää sen."

"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"

"Onko teillä voimia siihen?"

"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."

"Matkustakaa sitten!"

"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."

"Alistutteko siihenkin?"

"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä tiedän... nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni... Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt kostaa hän ja kostaa hirveästi."

"Ettekö te voi vapautua hänestä?"

"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen kiusausta sitä uskomaan... Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä, ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko palannut uudestaan."

"Häntäkö pelkäätte?"

"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."

"Niin, se on totta."

"Etkö kuullut mitään?"

"En, en mitään."

"Sen arvasinkin!"

"Tiedättekö syyn?"

"Olit saanut unijuoman."

"Mistä sen päätätte?"

"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun olit sammuttanut lamppusi."

"En kuullut mitään!"

"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa, kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."

"Tahdon häntä puhutella."

"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."

"Tuleeko hän joka yö?"

"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta, ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle erittäin suosiollinen."

"Se ei minua kummastuta."

"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."

"Se on totta."

"Jätettäviksi minulle... Hän tiesi, että ne olisivat sitä tervetulleemmat... Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi ansaitsevansa kiitollisuuttani."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanasta sanaan!"

"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"

"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"

"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"

"Uskallatko tehdä sen?"

"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole tahtonut sanoa."

"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"

"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"

"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut sellaisen löytäväni!"

"Tulette olemaan tyytyväinen!"

"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo muutaman päivän perästä... Upsalasta matkustan Skohon... sinun on tultava sinne mukanani."

"Mutta sitten eroamme!"

"Tahdotko sitä välttämättä?"

"Minun täytyy mennä Ekholmaan."

"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."

"Niin."

"Saat sen Skossa."

"Muistutan teitä siitä."

"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."

Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan makuukamariin.

Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle, hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.

Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi, kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.

Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan, että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.

Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle, Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."

"Sitä en luule!"

"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen kasvoistaan, päätän kokemuksesta."

"Sitä en ymmärrä."

"Mutta tahdothan auttaa minua?"

"Sen tahdon."

"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."

"Silloinkin!"

"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."

"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"

"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."

"Hyvä on."

Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan, melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä, ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.

Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä Johannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.

Hän nukkui heti kuten tavallisesti.