Part 18

"Herra Kustaa Trolle."

"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"

"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin toisilleen."

"Tietääkö Sten herra siitä?"

"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."

"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin asti?"

"Aion välttää häntä."

"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"

"Ei, ei mitään!"

"Ja kuitenkin..."

"Elkää minua kiusatko."

"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse saarnaatte."

"En ole sitä unhottanut."

"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"

Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee, olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut, saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.

"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti hän itkuun.

Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.

"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista sitten tahdon puhua kanssanne."

Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin, mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen. "Hänen aikansa on ohitse!"

Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui hänen ylitseen.

"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."

Tunnemme jo niiden sisällön.

Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä, älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa onnettomuutta maahan."

"Mistä sen päätätte?"

"Hänen kirjeistään."

"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"

"Te olette hänen tiellään."

"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle tottelevainen, kuuliainen poika."

"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"

Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"

"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista kaksimielisyyttä?"

Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti ojensi hänelle kätensä.

"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"

"Pidät siis niistä kiinni?"

"Sen teen!"

"Sellaista kiittämättömyyttä!"

"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt epäluuloiseksi."

"Mutta varoitukset?"

"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava eroamaan."

"Mutta Erik Trollen kirjeet?"

"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä... "Olenko minä lyöty sokeudella?" sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."

"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.

"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään tahtovan ahdistaa henkeäni?"

"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."

"Mutta muualta, arvelet?"

"Toivon, ettei muualtakaan!"

"Etkö ole varma?"

"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"

Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään, ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"

Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?" sanoi hän melkein tietämättänsä.

"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä epäilen häntä."

"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"

"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"

"Mutta tuollainen elämä?"

"Se on helvetti!"

Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.

"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.

Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.

"En minä voi häntä pakottaa."

"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa munkkia kohden.

"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"

"Jääthän tänne siihen asti?"

"Jos niin haluatte!"

"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään, jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan, sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!... Elämä on minusta raskas ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."

"Ikuinen laupeus tekee sen."

"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole koskaan oikein uskonut siihen... Valtaan ja kunniaan päästäkseni minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen... Kuolemani jälkeen tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin. Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut -- vaan kuten kaikki muutkin -- valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan kaihoamanne sovituksen kajastus."

"Kuinka voin sen saavuttaa?"

"Rukouksen kautta!"

"Ei se auta!"

"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."

Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua, häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään rukouksen kuulemista ilman uskoa!"

"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."

"Eikö se teitä hämmästytä?"

"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen hengessä."

"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"

"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."

"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"

"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää muu hänen haltuunsa!"

"Rukoilkaa puolestani!"

Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien syntien anteeksi antamista.

Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.

Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.

Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi nyt hänelle.

Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa, sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen puheilleen.

Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.

Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot. Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"

"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."

"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja seuraavana päivänä karkasin sieltä... Nyt ajetaan minua takaa, mutta ennen surmaan itseni, kuin palaan."

"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."

"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." -- Ja nuori mies asettui puolustusasentoon.

"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."

"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä munkkien metkuja... Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki muutkaan."

Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti, nyt kuten aina.

"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.

"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."

"Lupaan sen."

"Vannokaa!"

"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."

Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.

"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen vyöhönsä.

"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on oikeassa."

"Alotanko aivan alusta?"

"Tehkää niin."

"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut hoitoonsa."

"Silloin olette saanut oppia."

"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."

"Se on kunniaksi opettajillenne."

"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä, jona minusta tehtiin messuteini."

"Ja siitä ette virkkanut mitään?"

"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan kauniille tyttärelle."

"No, silloin ymmärrän..."

"Ei voinut käydä toisin... Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä Kaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän Tukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."

"Sen voin uskoa!"

"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"

"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten etsimään Kaarinaani."

"Löysittekö hänet?"

"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista kyyhkystäni."

"Heidän nimensä?"

"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."

"Ja sitten?"

"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin, syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos. Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin Vadstenan vankilassa."

"Pyhä neitsyt!"

"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui ystävällisesti."

"Eikö hän selittänyt?"

"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta, mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä. Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua suostumaan."

"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi vihityttää itseään pyhään virkaan."

"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi. Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.' Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."

"Hirveää!"

"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."

Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.

Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.

"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon tupestaan.

Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.

Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen. "Menkää tuonne!" käski hän.

Pentti totteli heti.

Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea, mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.

Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"

"Mitä tahdotte?"

"Vadstenalainen veli?"

"Tuleeko hän takaisin?"

"Onko hän sitten mennyt?"

"On, kuten näette."

"Hän oli karkuri."

"Niinkö!"

"Tiedättekö, mihin hän lähti?"

"En kysynyt sitä."

Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.

Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen, heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa, työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.

Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?... Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.

"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin huomaamatta täältä."

"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"

"Sitä en tiedä!"

"Teidän täytyy poistua maasta!"

"Ilman rahoja?"

"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."

"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."

"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."

"Minulle, jota ette tunne?"

"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää mikäli voin."

"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"

"Mistä löydän hänet?"

"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on petetty."

"Tahdon etsiä!"

"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän antoi minulle."

"Olivatko ne tärkeitä?"

"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki piispallekaan."

"Tiedättekö sen tarkoituksen?"

"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"

"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."

"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin, säilyttäköön hän sen muistona... Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."

"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen kätkien sen huolellisesti.

Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.

Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi kaikkialta etsiä Kaarinaa.

"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani", sanoi Pentti syvällä liikutuksella.

Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä voi vihoitella.

Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä jonkunlaisen pyhimyskehän.

Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti, tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen olevan yhden taivaan valituista.

Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!...

Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän ja vielä eräs toinen.

Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.

Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; _hän_ malttoi mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi, että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä kuolemaan saakka.

Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.

Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen -- pyhäksijulistuksen!

Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen esineeksi.

On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän, että se tulisi maksamaan suunnattomasti.

Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.

Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa arkkipiispaa vastaan.

Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.

Mutta kuinka saada hänet siihen?

Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.

Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.

Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?

Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.

Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä noussut.

Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului katkerasti itkevän.

Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."

"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.

"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"

"Olen puhunut petollisesti."

"Kenelle?"

"Arkkipiispalle..." kyynelet tukehuttivat äänen.

"Puhukaa selvemmin."

"Hän on antanut minulle rahoja."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"

"Olette kai tehnyt sen?"

"En, en!" Uusia kyyneliä.

"Miksi ette?"

"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."

"Niinkö!"

"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."

"Siihenkin!"

"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."

"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."

"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."

"Hänen armonsa tietämättä?"

"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä häntä painavat."

"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"