Part 17

Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"

Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!

Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä mitään kosketusta ei hän tuntenut... Vihdoin saattoi hän raottaa silmäluomiaan... Noita oli poissa... laulu oli vaiennut... hän seisoi yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle...

Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle: "Sovitusta, sovitusta!"

Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"

Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on tehtävä?"

Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä, jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän tähden.

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.

"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille, joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"

Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta, jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:

"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"

Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.

Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa saanut olla.

Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.

Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.

"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän, "ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi."

Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet, kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään. He odottivat kai jossain läheisyydessä?

"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä palaa koskaan."

"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"

"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."

Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo lähtisi.

Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.

Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja varmasti tuli vastaus.

"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin tilaa!"

"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"

"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin. "Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"

"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette tiedä, mihin minä pystyn."

"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.

Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä tahtoi viedä mukanaan.

"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"

"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon...?"

"Siitä tulee vain viekkaita juonia... Ei, nyt pidän kiinni siitä, mitä olen sanonut..."

"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan laiva lastattuna, seuraa sen mukana."

"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti mukaan?"

"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia esteitä."

Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä, veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli otettava mukaan.

Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen valmis!"

Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!" Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä kaikkia vaaroja vastaan.

Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän saattueensa joukossa.

Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.

"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari kummissaan.

"Kanta-isän-ne..."

"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko, ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."

"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.

"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on tavallaan ennustettu teistä."

"Millä tavoin?"

"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän sukuni kohtaloon."

Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt, nuori neitsyt!

"Sitten povaus."

"Povaus?"

"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne opastivat minua... Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei voinut salata.

"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.

"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan; ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."

Kuinka puna palasi poskille!... Hänen poikansa, sehän voisi käydä laatuun... Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän miellyttäisi.

Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:

"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"

"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina rouvaltakin."

"No, ja --?"

"En tiedä, suostuuko äiti."

"Ja te itse?"

"Minä tottelen!"

"Sama se jomminkummin?"

Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan Ruotsin."

"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."

"Kysykää, kyllä vastaan!"

"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä naurulla.

"Ei muita?"

"Ei niin ketään!"

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan poikani."

"Entä jollen miellytä heitä?"

"Sitä en pelkää!"

"Mitä silloin tekisitte?"

"En voi ajatella mahdottomia."

"Aikapahan näyttää."

"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"

"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä, sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?...

Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään, joka häntä odotti... Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon... Mutta millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se kärventyi? -- --

Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.

Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä... millä tavoin?... Juhana herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta, jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä, mutta minkä puolesta, minkä puolesta?

Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.

Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin, että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi tulla mukaan."

"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas äiti..."

"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"

"Se on totta!"

"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."

"_Hän_, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se miellyttää minua parhaiten!"

"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!... Miksi itket, Anna, pelkäätkö sinä?"

"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."

"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa..."

"Niin, minä tiedän..."

"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän... onko hän kenties sanonut sinulle..."

"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä äidin helmaan.

"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen suunnitelmistaan."

"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että tunnen ne edeltäpäin."

"Sinä saat valita vapaasti!"

Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi; mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei enää tuntenut.

Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja hankki hänelle pestin laivalla.

Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi veikistellä hänellekin.

Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli hänelle nyt suopeampi.

Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.

"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.

"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä..."

"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa tytön ympärille.

"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"

"Sano pian, että rakastat minua!"

"Kyllä, kyllä!"... Hän ei tohtinut muuta.

"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"

"Kyllä, lupaanhan minä!"

"Suutele sitten minua!"

Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!...

Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.

Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.

Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen, ettei enää tulisi Suomea näkemään.

Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta, hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän hellyydellä.

Vihdoinkin kääntyi tuuli... Matkalaiset riensivät laivoihin... Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.

5.

SYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.

Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.

Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan keskusteluun.

Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen, jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes halusi tutustua niihin.

Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään. Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin; hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään epäilyksille.

Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt, että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.

Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman, että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin mukanaan.

Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset, joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä ajattelematta niin kauan kuin voi.

Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.

Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä, että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut; jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.

"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.

Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."

Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan; tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain olisi voinut.

Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan; mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina, hellittämättömämpinä kuin ennen.

Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen, palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"

Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä yönä?" sanoi hän.

"En vähääkään!"

"Oletteko sairas?"

"En, mutta synkät ajatukset..."

"Entä rukous?"

"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."

"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."

"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."

"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"

"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."

"Se ei kummastuta minua!"

"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua ympäröivät."

"Vaarat?"

"Minun henkeäni tavoitellaan!"

"Ketkä niin tekevät?"

"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."

"Sitä ei usko kukaan."

"Piispat ja papit uskovat."

"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"

"Mutta tulos, tulos!"

"Eihän se siitä lainkaan riippunut."

Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä. Minut on lyöty."

"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."

"Mitä sanotte?"

"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että Sten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."

"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."

"Ainoastaan vanhat."

"Minä kuuluin heihin."

"Teidät houkuteltiin siihen."

"Kirkon tähden!"

"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras vaadi pysymään Tanskasta erillään?"

"Siitä ei ole kysymys!"

"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"

"Ei mitään, ei mitään!"

"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa teidän linnassanne..."

"Panetteko sen minun syykseni?"

"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä..."

"Muistaako hän sen vielä?"

"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."

Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon, sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua näyttämöltä."

"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"