Part 16

Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen. Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa surmattuaan.

Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi vahinko sitä keskeyttää.

Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi taistelua ahnain katsein.

Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.

Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani, poikani!"

Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi hän.

"Etkö ollut luvannut..."

"En voi elää ilman häntä!"

"Eikö tyttö ole ostettu?"

"On kyllä!"

"Ja maksettu!"

"Runsaalla mitalla."

"Silloin on hän sinun!"

"Hän ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

"Minulla on liian monta vastassani!"

Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.

"Tällä kertaa ovat _he_ vahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella kertaa on vuoro meidän... Tule, lähtekäämme!"

Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat ottivat Esbjörnin huostaansa.

Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi: "Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"

"Hädän tähden!"

"Mikset tehnyt työtä?"

"Olin sairas."

"Ja hän?"

"Hän hoiti minua."

"Mitä sait korvaukseksi!"

"Puolikon jauhoja."

"Oliko siinä kaikki?"

"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi jälleen."

"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä, joka nyt seisoi isän vieressä.

"En siitä tiennytkään."

"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.

"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit, etten sietänyt sinua!"

"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin: 'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"

Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.

"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla äänellä.

Eukko sai sanoiksi: "Vaihtokauppa on tavallinen!"

"Ainoastaan kauppatavaroilla."

"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."

"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"

"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahti Outi.

"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.

"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?" kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen tietämättäni."

"Oi, äiti, äiti!"

"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa, mitä on saanut."

"Mikä oli jauhojen hinta?"

"Kymmenen äyrityistä!"

"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon käteen.

"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.

"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.

Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.

Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.

"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.

"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän arasti syrjään.

Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.

Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.

"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"

Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.

Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."

"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten olisi ikinä ollut."

"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."

"Voit kyllä, mutta et tahdo."

"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.

"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"

"On!"

"Mitä sinä olet antanut?"

"Hän on alinomaa torjunut minut pois."

"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"

"En!"

"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"

"Vasta tänään!"

"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.

"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi, Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."

"Voinko tehdä sen?"

"Jos vain tahdot!"

Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä?"

"Lupaatko myös totella?"

"Sen teen!"

"Lähde sitten heti täältä."

"Mihin?"

"Maailma on suuri!"

"Minä en kelpaa mihinkään."

"Pestaudu merimieheksi."

"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.

"No, etkö kelpaa siihen?"

"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"

"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.

"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata parempana ihmisenä."

"Onko Outi silloin..." Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.

"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel, jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."

"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"

"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä lähinnä.

"Mitä tahdotte vielä tehdä?"

"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa sinulle jotakin."

Tämä totteli vastahakoisesti.

"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"

"Hän on ainoa lapseni."

"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"

"Sehän jääkin hänelle!"

"Ei, tyttö seuraa minua!"

"Se on oikein."

"Mutta silloin jää isä yksin."

"Saa hyvin jäädäkin!"

"Minä en sitä soisi..."

"Ettehän vain tahtone...?"

"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet läpeensä, annat hänelle poikasi osan."

"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en tee."

"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä sinun tähtesi, vaan tytön tähden."

Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja sovinnolla puristivat he toistensa kättä.

Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella Annaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän. "Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."

Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo. "Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi kotiin luokseni."

Tyttö päästi ilohuudon.

Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.

"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt, "muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."

"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.

"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.

"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."

"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen tahtoonsa."

Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton ihastus.

Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."

"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra. "Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."

Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.

Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana Maununpoika.

"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.

"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt. "Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.

"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys, joka on annettu minulle."

"Ja kuinka se kuuluu?"

"A.B."

"A.B.!" toisti Sten Sture.

"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi Anna neitsyt nauraen.

"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.

"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna. "Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset, jotka jalo isäni alotti."

Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.

Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen; "lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."

"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."

"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"

"Niistä mielelläni luovun!"

Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian oltiin suurella pihalla.

Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.

Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen kanssaan neuvotella maan asemasta.

Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille, että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen, että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa, ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra osoittanut niin suurta neuvokkuutta.

Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa, ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli vanhaa tuttuaan.

"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu suvustani, uhkaa täyttyä."

"Onhan teillä kaksi poikaa?"

"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."

"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."

"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."

"Minusta?"

"Ja teidän kauniista tyttärestänne."

"Anna on vielä hyvin nuori."

"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."

"Aikapahan näyttää, herra ritari."

"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken, matkustamaan tänne?"

"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke Hannunpoikaan?"

"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi, jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."

Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat...?"

"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa Engelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"

"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa, kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän tielleen."

"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu pelastavaksi enkeliksi suvullemme."

"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."

Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset lähettiläät.

Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.

Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme hieman ympärillemme Viipurissa.

Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt. Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.

Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.

Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan ja kyynelsilmin.

"Kenen? Keiden?"

"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"

"Luultavasti sinun puheillesi."

"Ei, minä en tahdo... Minua pelottaa."

"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."

Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta, kuinka hän kaipasi tytärtään.

"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.

"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."

"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin, kun minä lähden pois".

"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."

Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.

Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.

_He_ eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.

Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat miehet sangen kiihtyneinä.

"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.

"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsi Turo.

"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.

"Vaiti!" jupisi ukko.

"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo kuiskaten.

"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."

"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.

"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa teitä", virkkoi Turo.

"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"

"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."

"Uhkaavasta vaarastako?"

"Siitäkin."

"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte minulle sanoa, on janottava suoraan."

"Mustalaisiahan niitä on tullut."

"Teillekö?"

"Ne eivät tohdi tänne."

"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."

"Ei, he sitä tahtovat!"

"He tuntevat siis minut?"

"Siltä kuulostaa."

"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene heidän luokseen."

"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."

"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.

"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.

"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin silloin epäillä?"

"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä paras palkkio saada Outi takaisin."

"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.

"En sano muuta kuin minkä tiedän."

"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.

"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt edellisenä päivänä."

"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"

"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."

"Täytyykö minun tulla yksin."

"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."

"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen varmasti."

Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan, Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra Juhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja lisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.

Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.

Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.

"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.

"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"

"Minun ei tarvitse mennä yksin."

"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?" kysyi ritari.

"Tahdotteko tosiaankin?"

"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."

"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän palaamiseenne saakka."

Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja vaivalloinen.

Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa osoittaa, kuinka kiitollinen oli.

"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!" sanoi ritari.

"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan liian arvoituksellinen."

"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"

"Te epäilisitte sanojani."

"Miksi moista luulette?"

"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."

"A.B. -- sehän olen minä!"

"Sen olette jo sanonut minulle!"

"Mutta silloin -- silloin...?"

"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet vetävät yhteen."

Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti sylen verran edelle.

Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.

Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle anteeksi?" kysyi hän.

"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"

"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."

"Se ei minua kummastuta."

"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova... Ajatelkaas, jos hän sanoisi -- samaa."

"Kääntykäämme takaisin!"

"Pelkäättekö?"

"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Teidän tähtenne!"

"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.

"Sitä en tiedä."

Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa, joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.

"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."

"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."

Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:

"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat meille Satakunnassa."

"Onko se mahdollista?"

"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä jään tänne ja tulen perästä."

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa. Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.

"Kiitos!"

"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen sitten.

"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi palvelijaparveen, joka lähestyi.

"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"

"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.

"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni", huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa huoneeseen.

"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo on määrännyt osaksenne!"

Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä tenhoäänellä: "Juokaa!"

Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu... Huoneeseen levisi melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan, yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"