Part 15

Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa, jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.

Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.

Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen. Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön, yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien latvuksissa.

Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.

Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle kokouspaikalle.

Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa tuulen suhinassa... Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.

Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty, silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.

"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.

"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti piispa.

Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.

Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta, johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan livertelivät iltahymnejään... Täällä odottivat hevoset.

"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa", huudahti Hemming Gadd.

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään ihmisasuntoja!" sanoi Sten.

Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri kota.

"Voimmeko saada siellä yösijaa?"

"Kyllä, jos haluatte!"

"Menkäämme sitten sinne."

Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta. Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa. Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi lattialla kirkuen ja hälisten.

Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.

Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa; äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.

Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan, ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.

Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.

Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi akka:

"Sankari tuvassa täällä, päivänpoika pirtissämme!"

"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.

"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon, vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."

"Kenenä pidätte minua sitten?"

"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.

"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!" huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.

"Jumala! Jumala!"

"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"

Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.

Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä, tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen kansassa.

Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan yksikantaan tai eivät ensinkään.

Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen väkihapanta piimää.

Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet; he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän muullakaan väellään.

Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan. Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan saapumisesta.

"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.

"Senkin, että hän tulisi tänne?"

"Se oli edeltä määrätty!"

"Missä tarkoituksessa!"

"Jumala sen tietää!"

"Oletteko kristitty?"

"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme saisi oleskella siellä."

"Pappiko niin on sanonut?"

"Niin, armollinen herra!"

"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"

"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.

"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin voihan olla toinen."

"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"

"Ei aina!"

"Kuinka niin?"

"Riippuu ennustuksen laadusta!"

"Se riippuu teistä?"

"Ei, vaan kohtalosta!"

"Tehän olette kohtalo!"

Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja ja kääntyivät pois.

"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."

"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."

"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"

"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"

"Tai kahta samanlaista kättä?"

"Luulen sen olevan harvinaista."

"Siitä kirjasta me luemme!"

"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"

Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.

Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja taivutti päänsä.

"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut tänne?"

"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"

"En!" vastasi nainen.

"Emme tahdo!" lisäsi mies.

"Miksi ette?"

"Se voisi käydä meille kalliiksi."

"Vaiti!" huusi mies.

"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"

"Me olemme viheliäisiä hutiluksia..."

"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."

"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.

Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse vastata seurauksista."

Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän heti tälle kätensä.

Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.

"Teitä odottaa jotakin hirveää!"

"Täälläkö?"

"Tässä maassa!"

"Nytkö pian?"

"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."

"Silloin olen luultavasti kuollut!"

Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois menneisyyden ja nykyisyyden."

"Mitä saan sijaan?"

"Ette mitään!"

"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa nauraen.

"Noudattakaa neuvoani!"

"Kuinka se kuuluu?"

"Älkää tulko enää Suomeen."

"Luultavasti en sitä teekään."

"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"

"Onko minullakin sellainen?"

"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt tunnen sen."

"Minustako?"

"Silmistänne, niissä on sukulaisside."

"Minun tähteni on _ollut_ loistava, sanot, nyt olen minä käynyt vanhaksi."

"Se ei ole mikään syy!"

"Eikö?"

"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven taa."

"Meneekö pilvi ohitse?"

"Riippuu itsestänne!"

"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"

"Murtautua lävitse."

"Siitä pidän huolen!"

"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä vankina..."

"Sitä ei tee kukaan!"

"Eräs nainen tekee sen."

"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"

"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"

"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen. "Siitähän puhutaan yleisesti."

Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa, ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista yöilmasta.

Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?... En kiellä, että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin taivaalla... Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.

"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan, yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan kuolemaan saakka!"

"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen... _Sen_ pitäisi siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä ollut -- toisia se saa... Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat. Mutta ennustus, kirottu ennustus...? Hullutusta; voin saada surmani miekasta, mitäs siitä?... Kuolemaa en pelkää, mutta pettää...? Ei mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä ja katsoi taivaalle... "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän kotaan.

Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen. Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.

Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan. "Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana, kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu..." Hän rukoili sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja tiesi mikä hauras tuki oma voima oli... Sellaista saarnaa ei ollut ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion esineeksi kuin valtionhoitajakin.

Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.

"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"

"Kyllä, kun te saarnaatte!"

"Ja kun omanne tekevät sen?"

"Silloin kuuntelemme heitä!"

"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.

"Luulit voivasi minua pelotella?"

"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Puhuittehan juuri siitä."

"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"

Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.

"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.

"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.

"Oletteko te ollut siellä?"

"En, minun käskettiin odottaa."

"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme heti sinne."

Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.

Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi täytti koko saunan.

Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.

Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.

Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.

"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut viittä vuotta nuoremmaksi."

"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa maisemaa."

"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."

"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.

Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä, leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.

Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra, lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle. Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.

Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle, herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne", kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni, äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."

Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen Jumalan siunausta.

Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja sangen tervetulleella vierailullaan.

Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.

"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen luettuaan.

Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä; kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.

Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.

Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.

"Mitähän se lienee?"

Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään, saattoivat he päästä eteenpäin.

"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja. "Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"

Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.

Silloin kuului naisen kirkaisu.

"Seuraa häntä, Esbjörn!"

Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.

Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan, minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.

Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.

"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari ensi näkemältä.

"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden makasi maassa.

"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan", vastasi vanhempi miehistä.

"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.

Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.

"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.

Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua nimennyt", sanoi hän.

"Minä teen sen!"

Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.

Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti edellinen nopeasti esille.

"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren neitsyen väliin.

"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.

"Kaunis neitsyt, minä..."

"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.

"Minä luulin..."

"Kai niin, etten voisi itse selviytyä... Kiitos vain!" Näin sanoen käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa tänne, Turo", sanoi hän.

Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.

Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia sanoja ja soimauksia.

Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:

"Valtionhoitaja!"

"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"

"Ettekö tunne minua?"

"Anna Bjelke!"

"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.

"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."

"Miten tulette tätä tietä?"

"Eksyimme oikealta."

"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen heti jälestä."

Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos he olisivat menneet edeltä.

Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut maahan.

Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.

Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään; kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.

Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."

Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.