Part 14

Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan, jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia, jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.

"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi Hemming Gadd jokseenkin pisteliäästi.

"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan sielujen hyväksi."

"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."

"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.

"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."

"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."

"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin, joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria, että muutamissa on talonpojilla aina 12--15 peninkulman matkoja kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet kenties eivät koskaan."

"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."

"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi piispa.

"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.

"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne tehneet."

"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana tukena."

"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."

"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"

"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."

"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"

"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"

"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."

"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut, vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule sitä koskaan vaatimaankaan."

"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista tihutyötä."

"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"

"Rukoilemme!"

"Odotatteko ihmetyötä?"

"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"

"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli tehoton."

"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua, että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."

"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran tähän asiaan."

Siihen keskustelu päättyi.

"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.

"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän osakseen", vastasi tämä.

Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa Ruotsi Tanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää Venäjältä!... Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon tahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"

Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin, miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.

Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:

"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa, alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta, tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan, häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa, tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"

Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen ikänsä vaati.

Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja, ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.

"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.

"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne, jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina vanhoja jumaliaan."

"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he riippuvat kiinni uhreissaan."

"Mitä he uhraavat?"

"Nuoria eläimiä."

"Ja lapsia!"

"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"

"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä asuvat ja elävät!"

"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä uhrattavan tyttärensäkin."

"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan näitä kauheuksia enää jatkettane?"

"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa metsissä."

"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"

"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin. Siellä on vähän voitettavaa."

"_Sekö_ siis on tarkoitus?"

"Useimmilla!"

"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan läsnäolijoista.

"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.

"Mutta se on kevään merkkinä!"

"Eivät sellaiset kärpäset!"

"Kuinka tarkoitatte?"

"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin kuin on tapahtunut."

"Millä olisi pitänyt alkaa?"

"Teoilla!"

"Mutta uskonoppi?"

"Olisi ollut osoitettava teoissa."

"Todellakin!"

"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja köyhille saarnataan evankeliumia.'"

"Sitä saarnataan nytkin."

"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä --!"

"Paha, jos niin on!"

"Teoillaan hän voitti oppilaansa."

"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian hitaasti."

"Mutta paljon varmemmin!"

"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra vakavasti.

"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."

"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.

"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla ihmislisäyksiä."

"Hän on kerettiläinen!"

"Hän ei saa olla täällä!"

"Jos piispa saisi tietää..."

"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."

"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"

"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias, kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"

"Hän tunnustaa sen!"

"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän; mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa... Hänen ensimäiset oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä..."

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää kastetta..."

"Se ei ole totta!"

"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen. Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman tähden."

"Kerettiläinen, kerettiläinen!"

"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani, osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme vanhoihin jumaliimme.'"

"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.

"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."

"Ja Johannes piispa?"

"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin kauan... mutta annoin vihdoin perään..."

Kuului murinaa kautta salin.

"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja parantaa heitä... Alussa kävi kaikki hyvin... saarnani suuntautui siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin, hän on väärä opettaja."

"Eikö kristinoppi opeta samoin?"

"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia. He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna tämän opin totuudesta... Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi...

"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi... Niin jatkui lähes viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä, häpeällistä elämää... He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin; me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin... En huoli sanoa teille, _kuinka_ he niistä meitä kiittivät... No, me ajoimme heidät pois... mutta silloin oli luottamus lopussa... Minua hävetti, kun olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta pois... Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa... Olin saanut siitä tiedon ja riensin sinne... Turhat olivat kaikki rukoukseni ja esitykseni... minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien muiden!... Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista, tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin sanoillakin."

Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille vielä tehoisamman vaikutuksen.

Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli kuin hänen työnsä olisi lopussa.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.

Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.

"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."

Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.

Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen, mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.

"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.

"Mitähän piispa sanoo!"

"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"

"Se vaara on tarjolla!"

"Täytyykö piispan se tietää?"

"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät piispantaloon.

"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"

"Se olisi hänen pelastuksensa!"

"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin hänen sanoihinsa on luottamista."

"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."

"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"

"Kyllä!"

"Lähdemme aamulla anivarahin."

"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"

"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.

Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.

Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.

"Toteutuneeko silloin ennustus?"

"Ennustus?"

"Niin, minulle on ennustettu."

"Täälläkö?"

"Ensi tuntina saavuttuani."

"Kuka ennusti?"

"Sitä en tiedä."

"Aivanhan puhutte arvoituksia."

"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua astumaan sisään."

"Oliko siinä kaikki?"

"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja yläpuolella kreivillinen kruunu."

"Yhä merkillisempää."

"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."

"Ja molemmat kirjaimet?"

"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."

"Läpi elämän?"

"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi ritari nauraen.

"Ja oliko siinä kaikki?"

"Olen nähnyt myös unta!"

"A.B:stä."

"Kenties on hänen nimensä se!"

"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."

"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen täysikasvuisen lapsen isälle."

"Arvasin sen."

"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."

"Eikö hän kumartunut alas?"

"Ei, mutta hän viittasi minulle."

"Ja silloin?"

"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä kallion reunalla."

"Onnistuiko se vihdoin?"

"Niin, mutta silloin minä heräsin!"

"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.

"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä ajattelemasta."

"Ja näittekö hänet selvään?"

"En, hunnun lävitse vain."

"Rakastuitte siis siihen?"

"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran..."

"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."

"Hänen nimensä on A.B."

"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"

"Sitä en ole sanonut!"

Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.

Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut tuonne metsän reunaan", sanoi hän.

"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä lähestyttiin Naantalia.

"Ilmoitanko piispalle?"

"Tee se!"

Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee minua!"

"Teitä?"

"Saattepas nähdä!"

"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.

"Antaa olla sillään!"

Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.

Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.

"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.

Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa monilla sylillä.

Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein lapsellista iloa.

Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet halukkailta.

"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.

"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"

"En!"

"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"

"Kuulimme hänen tuossa tulevan."

"Kuka toi sanan?"

"Sellaiset kulkevat ilmassa!"

"Mitä tahdotte hänestä?"

"Sanottiin, että hänet on vangittu."

"Eikä ole."

"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"

"Ettekö usko edes häntäkään?"

"Emme kaikessa!"

"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"

"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.

"Hän on ollut aivan kuin isämme!"

"Ainoa, mitä meillä on!"

"Hän on ruokkinut nälkäiset."

"Ja vaatettanut alastomat!"

"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.

"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"

"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"

"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata.

"Tila on asumatonna!"

"Antaa sen vain olla!"

"Me viljelemme sitä teille!"

"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.

"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.

Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat. "Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.

Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"

Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?" kysyi hän jälestä tulevilta.

"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan puolelle!"

Nousi rajaton riemuhuuto.

"Onko hän uusi valtionhoitaja?"

"Niin nuori herra!"

"Ja niin lempeäsilmäinen!"

"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"

"Vuoden sato on ollut pieni!"

"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"

"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.

Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei päästänyt häntä.

"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.

"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."

"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä olisi hyötyä."

"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna teille koskaan anteeksi."

"Tiedän sen!"

"Nämä rakastavat teitä!"

"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"

"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."

"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä tunnustaa."

"Tehkää se minun tähteni."

"Mielelläni! Sanokaa se heille!"

"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"

Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin, siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.

Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."

"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.

"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."

Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen hälvenivät ne avaruuteen.

"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin muistavat hyvät työt!"

"Mitä se todistaa?"

"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."

"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"

"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi ihmiskunnalle!"

"Eikö tieto ole valoa?"

"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin helpommin kuin pimeässä."

"En jaksa sitä käsittää."

"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen, kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään. Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."

"Sehän juuri on opittava!"

"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi, miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin ajan täyttyessä."

"Näette pitkälle eteenne!"

"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.