Part 13

"Vai niin, hän teki sen!"

"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."

"Missä on kunnianarvoisa isä?"

"Olen etsinyt häntä turhaan!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."

"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."

"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä taipaleelle keskellä yötä."

"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.

"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."

"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma", vastasi Kaarina nauraen.

"Eikä se sinua houkutellut?"

"En ota mitään lahjoja ritarilta."

"Etkä rakasta häntä?"

"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"

Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "_Sinun_?" sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.

"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."

"Eikö _sinun_ Pentilläsi ole mitään vanhempia?"

"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet huolenpitoonsa... Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi... Isäni on seppä, ja luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen ammattiin, mutta sitten... sitten..."

"Miksi et kerro edelleen?"

"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut samanlainen rakkaus."

"Sinuunko?"

"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo... Pentti ei voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa. Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."

"Pentti on siis pelastanut henkesi?"

"Niin on, jalo rouva."

"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"

"Enempäänkin!"

"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"

"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"

"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"

"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.

"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna enemmän."

Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui lapsen tyyntä unta.

Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin makuuhuoneessaan... Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen tielleen.

Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa... lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!... Hän olisi kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä... Varmaankin oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani... minun ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee... Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli hän antanut hänet sovittaakseen syntejään... sentähden oli hänen poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin... Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu, ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa maailman taisteluihin ja levottomuuteen... Hän oli ihmetellyt sitä, sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin... Ja nyt onkin hänen poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli oikein... hän itse olisi tehnyt samoin... Rakkaus on raivannut, näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!... Mutta kirottu, rikollinen kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään, vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän, 'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani olet velvollinen siihen... Se ei ole totta, että kukin seisoo tai kaatuu omana herranaan... Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien anteeksiantaminen... Sinä olet minun aneeni... Sinun tähtesi on minulla oikeus vaatia synninpäästöä... Isä Laurentius on luvannut sen minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun jäädä luostariin.'"

Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli, jota tornissa vankina pidettiin... hänen oma, rakkain lapsensa... Hän heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä... Hän hypähti pystyyn ja pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla kertaa halveksi ja pelkäsi... Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen sydämensä oli rakkautta tulvillaan... Unta ei tullut nimeksikään hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.

Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa. Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.

"Pyydä häntä astumaan sisään!"

Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva tiesi kaiken.

"Mitä on meidän tehtävä?"

"Vietävä hänet takaisin luostariin."

"Miksi on hän saanut tulla tänne?"

"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."

"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"

"Ei, jos te autatte minua!"

"Minä?"

"Äidin rukoukset ja kyyneleet..."

"Äidin!... Tarkoitatte siis...?"

"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."

"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!... Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!... Mutta minä en vastaa itsestäni!... Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä... Olen pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta... Te olette tuonut hänet tänne... Vastatkaa itse seurauksista!"

Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä totta?" kysyi hän vihdoin.

"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa rinnoilleen!... Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi suloisemmin?"

"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"

"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle, vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"

"Sukulaisenne ja ystävänne!"

"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään... Houkuttelitte minut valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni... Tiedättekö nyt mitä siitä on seurannut... Olen ollut rakkaudelleni uskollinen... koko maailma tietää sen... mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän... Mutta jos vien poikani heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei ole oikeutta häneen! -- Silloin kääntäisivät he kaikki minulle selkänsä!... Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä, kunnianarvoisa isä!"

Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut, mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi liikutuksesta.

"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä, ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."

"Voin pakottaa teidät valalle."

"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."

"Hänen henkensä?"

"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."

"Tahdotte pelotella minua!"

"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"

"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.

Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"

"Tahdon pelastaa poikani hengen!"

"Se on minun kädessäni."

"Hän ei siis ole kuollut!"

"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."

"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin polviin.

Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja kuulkaa minua!"

Toinen totteli heti.

"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."

"Mutta tahdoittehan, että minun piti..."

"En tuntenut teitä silloin!"

"Antakaa minun nähdä hänet!"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!..."

"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"

"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"

"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."

"En unhota sitä koskaan."

"Tulkaa sitten heti."

Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein pidettiin rukouksia.

Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti sen.

Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti valmistuksia... Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.

Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.

Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.

Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä näkyi kaksi valkoista hammasriviä.

Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen... Hän uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.

"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen nuorukaisen kiharoita... Mutta minuutti minuutilta kävi hän rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.

"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti, että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan, mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.

"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"

Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista äideistä."

Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen sydäntään... Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään... Nyt, nyt kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa... Oi, Jumala, kuinka hän rakasti häntä!

Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.

Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."

Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa hengestä, kuinka voisi hän epäröidä... Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos aivan kuin pakenisi itseään.

Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.

Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.

"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on jotakin ilmoitettavaa."

Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin, kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat olla täällä, kunnes hän palaisi.

"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."

Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja munkki jatkoivat matkaansa.

"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.

"Tänään saa hän mennä!"

"Mennä! Mitä ajattelette?"

"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää häntä ritarille."

"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"

"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja rakastaa häntä; minua sitä vastoin..."

"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."

"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"

"Silloin puhuttelen häntä itse."

"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista... Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."

Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.

Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo, joka runsaasti palkitsisi hänet.

"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin ensi tervehdys.

"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme", sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää neitsyttä."

"Hän on saanut vapauden!"

"Kuka? Penttikö?"

"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta kohden.

"Mitä tarkoitatte, isä?"

"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen sentähden, että hän poistui luostarista... Minä tahdoin pitää hänet siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat..."

"Penttiäkö?"

"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli monien tiellä."

"Kaikki pyhimykset!"

"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä... Tapasimme toisemme..."

"Nyköpingissä?"

"Hän oli kuuro varoituksilleni."

"Mitä hänestä tahdotaan?"

"Seurasin mukana tänne... jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän vallassaan."

"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä uskotteluilla."

"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"

"Se onnistui?"

"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."

"Minä olin antanut sen hänelle!"

"Hän oli tehnyt läven muuriin."

"Sen tiedän, hän puhutteli minua."

"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."

"Toinen?"

"Hänen äitinsä!"

"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa minulle, isä, kuka hän on?"

"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden... Hänen olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."

"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän kärsii."

"Ei enää luullakseni... Sillä useita tunteja sitten, kun menin torniin..."

"Missä tilassa hänet tapasitte?"

"Kuolemaisillaan."

Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.

"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."

Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa... Ja munkki näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen vallassaan.

"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen sanojensa merkityksen."

"Ja ne olivat?"

"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."

"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"

"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"

Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän vielä tornissa?" sanoi hän.

"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."

"Hän on kieltänyt sen!"

Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!... "Hänellä oli hallussaan muutamia kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."

"Ne jätti hän minun käsiini."

"Antakaa tänne!"

"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."

"Se on minun huolehdittavani."

"Ette tapaa heitä."

"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"

"Ette!"

"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."

"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"

"Sen teen minä."

"Te, isä?"

"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."

"Minä!"

"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe rankaisee itsensä."

"Se oli velvollisuuteni!"

"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."

"Onko minunkin kuoltava?"

"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."

"Mihin aiotte viedä minut?"

"Luostariin!"

"Ja tehdä minusta nunnan?"

"Onko parempaa osaa!"

"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"

"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."

"Siinä petytte suuresti!"

"Hänen tähtensä..."

"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni huutaa sen tuhansin äänin."

"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin kuluttua lähdemme."

"Jos kieltäydyn seuraamasta?"

"Seuraatteko mieluummin ritaria?"

"Ei, mieluummin hautaan!"

"Luostariin..."

"Ikäänkuin se ei olisi samaa."

Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä. Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.

Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.

Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän vannoi verisesti kostavansa.

4.

SUOMALAISET.

Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä; oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.

Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.

Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten Sture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.

"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.

"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän kuorma ja helle?"

"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."

"Lupaa minulle vain yksi!"

"Ja se on?"

"Älä anna ryöstää itseäsi!"

Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa sinä lienet asettanut minulle."

"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."

"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän, kauniin Kaarinani..."

"Ja hänen kauniin sulhonsa!"

"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni..."

"Löydämme heidät kyllä kerran."

"Tiedätkö mitään keinoa?"

"Yhden ainoan!"

"Ja se on?"

"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."

"Voiko häntä erottaa sinusta?"

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."

"En salli sitä."

"Kenties palattuani takaisin?"

"Niin, kenties silloin!"

Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa, oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö, Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja ottaa selon syistä tähän.

Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati. Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa. Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin asiain tähden.

Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa -- kivulloisuutensa tähden -- omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.