Part 12

"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"

"Silloin olette noidutut molemmat."

"Hänestä kyllä pian pääsen!"

"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele teitä paremmin."

"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva... Sen tosiaan tahdon tehdä; mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"

"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."

"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"

"Silloin ette uskaltaisi kieltää."

"Jospa voisi..."

"Mitä tarkoitatte?"

"Taivuttaa hänet..."

"Mihin?"

"Antakaahan minun miettiä asiaa." --

Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi, että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka, pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."

Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti surulliselta ja vakavalta.

"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä pidetään siksi ankaraa vartiota."

Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli, mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.

"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee? Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi ikkunan ja huutaisi?

Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin sanoisi?

Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä Laurentius!"... Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja, mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät nuorille, kalpeille kasvoille.

Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.

"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta minä tuon parannuksen."

"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"

"Niin hän sanoo."

"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."

"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."

"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."

"Siitä en välitä."

"Kuinka vanha olette?"

"Täytin kuusitoista äskettäin."

"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."

"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."

"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"

"Olisi synti seurata ritaria."

"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."

"Onko sellainen mahdollista?"

"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."

"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla rouvan polvia.

"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät lähettää."

"Kuka se on?"

"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen ja hänen emäntänsä luo."

"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"

"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."

"Sitä en tee!"

"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna..."

"Hän on sukua Kristina rouvalle?"

"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."

"Kai minun täytyy sitten!"

"Saanko sanoa sen ritarille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse!"

"Noudanko hänet?"

"Tulkaa itsekin mukaan."

"Sen lupaan."

Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta, kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.

"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."

"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"

"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla..."

"Se hyväksytään etukäteen!"

"Antakaa minulle jokin terävä ase."

"Mitä varten?"

"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"

"En koskaan!"

"Se on ehto."

"Kuinka julma olet!"

"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."

"Puukkonne!"

"Mitä ajattelet; se on terävä."

"Juuri siksi sopii se minulle."

Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan vedä sitä tupestaan", sanoi hän.

"Se saattaa suuresti riippua teistä."

"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.

"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin matkustaa huomaamattomammin."

"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita palveluspojallenne."

Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa, niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa. "Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.

He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.

Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon. Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia. Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän myttyyn.

Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon kaupungin ulkopuolelle.

Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.

"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.

Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä menemään toveriensa luo.

Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."

"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.

"Silloin jää hänkin."

"Miksi?"

"Suojelemaan minua."

Ritari palasi kiroillen makuukselleen.

"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta minua, jos niin tarvitaan!"

Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa, joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.

Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.

Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.

Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.

"Minä en anna mitään!" huusi ritari.

"Ja te, nuori hovipoika?"

"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'

"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui sitten pyhät sanat.

Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin käteen.

Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi hän.

"Miksi sitä kysytte?"

"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."

"Silloin täytyy kahlata ylitse."

"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää. Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."

"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."

"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse matkustaa yksin."

Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän; hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.

Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua hänelle.

"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.

"Sinun on vastattava kysymykseeni."

"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."

"Lupaatko silloin?"

"Lupaan!"

"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti..."

"Palvelijanne?"

"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen rohkeutensa on rangaistava."

"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."

"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"

Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.

Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein omistivat hänelle ihailunsa.

Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.

"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?" kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut häntä karkoittaa.

"Aion Ekholmaan."

"Erik Trollen luo?"

"Hänen jalon emäntänsä luo. -- Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."

"Tuletteko sieltä?"

"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on niitä lähetettävänä."

"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen tarjouksestanne."

Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen ennenkuin putosi takaisin maahan.

Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä suudeltavaksi.

Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota hän piti suuressa arvossa.

Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma. Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana, saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria, eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.

Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen, ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.

Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat, jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta pieniltä ihmeotuksilta.

Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan. "Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?" kysyi Erik herra ritarilta.

"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on niin harvinaista tavaraa?"

"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."

"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen päänsä päälle.

Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi. "Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"

"Ah!"

"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi, jalo rouva!"

"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."

"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."

Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen, sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.

"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.

"Myönnän, ettei se sitä tee."

"Kutsukaa poika tänne!"

"Antino tänne..." Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä... Millä nimellä hän huutaisi?

Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"

Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.

Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo rouva!"

Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.

"Kyllä, jalo rouva!"

"Tiedättekö hänen nimensä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Missä hän on nyt?"

"En tiedä?"

"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"

Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin juoksi linnaan.

"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi hämillään.

"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."

"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."

"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa, että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä uhkaavaa.

Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa, kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia sanoja.

"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."

Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan. Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti lähdettävä matkalle Tanskaan.

Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.

Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan, ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin valtakuntaan.

"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.

"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"

"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen varmemmaksi."

Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä edelleen mustasukkainen.

Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä kaikkialta.

* * * * *

Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti, jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.

Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa, jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus, jonka hän tahtoi ilmaista.

Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa; varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi piiloutua.

Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja sitten:

"Kaarina!"

"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"

"Etkö voi nähdä minua!"

"Näen vain paksun muurin!"

"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se suurenee pian."

"Kuka on sulkenut sinut sinne?"

"Isä Laurentius!"

"Minkätähden?"

"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin, koska olen karannut sieltä."

"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"

"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."

"Sanomatta mitään?"

"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi pelastukseksi!'"

"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"

"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua; sillä hän minut petti."

"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."

"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."

"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle vapautesi."

"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta puolestani."

"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä voisimme nyt yhdessä paeta."

"Missä on ritari?"

"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"

"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"

"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."

"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"

"Aina kuolemaan!"

"Silloin tahdon olla tyyni!"

"Täytyykö meidän todellakin erota?"

"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."

"Kaikki mitä tahdot!"

"Älä rupea koskaan nunnaksi!"

"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen kyyneltensä lomitse.

"Vanno minulle se!"

"Minkä kautta?"

"Madonnan ja meidän rakkautemme!"

Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi minut kummastakaan rakkaimmistani!"

"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"

Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.

Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka polvistui hänen edessään.

"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy mistään."

Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai heltymään kovimmankin sydämen.

"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan seuraamaan.

Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"

Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes päätänsäkään.

"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö kuullut, että minä huusin?"

"Se ei ollut minun nimeni!"

"Ei sinun?"

"Sanokaa se ääneen!"

"Kaarina!"

"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"

"Sinä tahdot täältä pois?"

"En, nyt tahdon jäädä tänne!"

Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"

Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut sinne?" kysyi hän.

"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."

"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.

Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"

"Armollinen rouva, hän on tyttö!"

"Tiesin sen!"

"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"

"Pernilla rouva?"

"Niin hän sanoi."

"Kutsu hänet heti tänne."

Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.

Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.

"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"

"Pelastakaa minut ritarilta."

"Oletko hänen vankinsa?"

"Hän on ryöstänyt minut!"

"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."

"Saanko siis lähteä täältä?"

"Heti paikalla!"

"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!... Mutta minun on vielä pyydettävä erään toisen puolesta."

"Kenen?"

"Pentin!"

Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut nimeksesi Pentti?" kysyi hän.

"Sentähden, että aina ajattelen häntä."

"Kuka ja missä hän on?"

"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."

"Kuinka on hän sinne joutunut?"

"Munkki on sulkenut hänet."

"Mikä munkki?"

"Isä Laurentius."

"Onko hän täällä?"

"Hän tuli mukanamme!"