Part 11

Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.

"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän rakkaan maan... Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo tehdä sen alusvaltioksi... Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei... Ja kyllä hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun luulevat ketään voittavansa pelolla... Silmäinpalvelijoita, se on totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin savu tuuleen."

Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.

Silloin koputti joku ovelle.

"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa hameentaskuun. "Avaa pian!"

"Kenelle?"

"Kaarina!"

Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.

"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.

"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää nähdä minua... Ritari tiesi, mitä teki."

"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään; "hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin yli kaiken."

Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut, painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen rakkauden suudelman neitseellisille huulille.

"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut ritarin seurueeseen?"

"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi. Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian... Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen katseensa kiintyneenä sinuun..."

"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut..."

"No, miksi keskeytät?"

"Etkö kuullut?"

"Mitä sitten?"

"Kolinaa..."

"Minä en kuullut mitään."

"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."

"Kerro edelleen."

"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen käärön. "Mitä se on?"

"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."

"Kuinka sen tiedät?"

"Olen lukenut ne."

"Toisten kirjeet?"

"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoi Kaarina ja piiloitti jälleen käärön.

"Mitä voimme tehdä?"

"Sinä enemmän kuin minä... kuules nyt, mitä olen ajatellut..."

Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.

"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Silmäpari... Näin ne selvään ja tunsinkin ne... olen nähnyt ne monta monituista kertaa... mutta missä, missä?"

"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.

"Ovat, katto on eheä kaikkialta."

"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä... Älä kanna niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."

"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"

"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."

"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."

"Nyt täytyy meidän erota!"

"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää sinua näkemättä."

"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä näytän hänelle esimerkkiä."

"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"

"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."

"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."

"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."

"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.

Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he erosivat.

Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven povea vasten.

Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan. Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa, ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen, niin ettei siitä tehnyt mieli herätä -- hänelle ei ollut aikaa eikä tilaa olemassa.

Silloin koputettiin ovelle jälleen.

Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi, kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:

"Kuka se on?"

"Avaa heti!"

Se oli ritari.

Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan? Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan uhmaavasti lattiaan.

"No, mikset tottele?"

"Siksi, että muistan sopimuksemme."

"Sellaisista minä en välitä."

"Mutta minä teen sen."

"Minä käsken sinua!"

"Käskekää palvelijoitanne."

"He murtavat oven auki."

"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."

"Sitä et tee!"

"Koettakaapas!"

"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"

"Mitäs nyt sitten teette?"

"Tahdon nähdä silmäsi."

"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"

"Minä revin sen pois."

"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut, katumuksentekijän, suojelukseensa."

"Minä sanon hänelle, kuka olet."

"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."

"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."

"Eipä kuulu siltä."

"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"

"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako sellainen vastaan vieraita?"

"Väliin."

"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."

"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"

"Tehkää se!"

"Tahdotko sitten puhutella minua?"

"Tahdon vastata kysymyksiinne."

"Hunnuttomin kasvoin?"

"Huntu tiiviisti sulettuna."

"Odotahan, minä kyllä rankaisen."

"Ja minä -- voin kuolla!"

Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"

"Herra ritari!"

"Sano, että rakastat minua!"

Kaarina vaikeni.

"Sinä et vastaa?"

"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä olette saavuttanut oikeuden siihen."

Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."

"Kuka estää teitä puhumasta?"

"Pyydä sitä sitten minulta."

"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa minulle uutistanne?"

"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"

"Kirjeitä!" toisti Kaarina.

"Ah, äänesi vapisee!"

"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."

"Minäkö? Nyt hourit."

"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.

"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"

"Lyökää se sisään -- ja noutakaa ruumiini kadulta."

"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin ottanut kirjeet."

"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja silloin..."

"Ah, nyt muistan..."

"Joko vihdoinkin."

"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."

"Niistä minä en tiedä mitään."

"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä oleskelit alhaalla."

"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."

"Mikä onnettomuus?"

"Tulipalo!"

"Kuinka se tapahtui?"

"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä joutua liekkien uhriksi."

"Sinäkö Kaarina?"

"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan voidakseni sammuttaa... Lopulta onnistui se minulle... Heitin palavat tyynyt takkaan... Se oli hirveä hetki ja silloin... Pyhä neitsyt, muistelen, että silloin..."

"Mitä, Kaarina, mitä?"

"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne olisivat tulleet?"

Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton", sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."

"Minulla ei ole mitään salattavaa!"

"_Jos_ sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä mitään."

"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.

Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset, silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön, kertoisivat tietystikin salaisuuden... Mutta pelon mukana heräsi uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään... Se antaisi hänelle aikaakin.

Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän huomaamatta pois.

Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän itsekseen.

Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."

Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti hän Kaarinaa.

Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan "nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen puolisoaan.

Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä neitonen tahtoo?"

"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.

"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä? Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."

"Rientäkää sitten heti!"

Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.

"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.

"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"

"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?" kysyttiin pisteliäästi.

"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."

"Kuka teitä on häirinnyt?"

"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa, etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."

"Oletteko huomannut sellaista?"

Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin... Puhuttuaan vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."

"Kolosta?"

"Siellä on luukku!"

"Se ei ole totta!"

"Tiedätte kyllä sen!"

Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään luukkua tai aukkoa.

Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä palavin katsein.

Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar. "Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."

Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa tahtoanne."

Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana, Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa, jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.

Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen", sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."

Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän itsensä nukuksiin.

Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja mahtoi olla.

"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka kautta saa tietää mitä haluaa."

"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."

"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet hallussaan."

"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."

"Niin, te."

Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin. "No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut... Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."

"Kuka hän on?"

"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi olla vain keksittyä."

"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."

"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä häntä loukattavan."

"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran kanssa... Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa tuohon tyttöseen."

"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen, valtaa sen kokonaan."

"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan sentähden jätettävä syrjään."

"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."

"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."

"Se on mahdollista!"

"Huomenna saatte siitä varmuuden."

Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.

Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään salattavaa.

"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.

"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe kenenkään muun silmä kuin minun."

"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle luuttua tai jotakin ompelusta."

"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on vapaa näköala."

Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.

"Missä on kotinne?"

Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras sentähden vaieta.

"Oletteko aatelisneitsyt?"

"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"

"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"

Mitä oli hänen vastattava?... "Hän tahtoo ainoastaan minun turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.

"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste puhella."

Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.

Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.

Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.

"Hän on aatelissukua?"

"Mistä sen tiedätte?"

"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"

"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."

Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.

"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle Alfinpoika. "_Silloin_ täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen suuren sotajoukon kera maahan."

"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi, olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.

"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on tiellä?"

"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja alamaisuuden vakuutuksiaan."

"Senhän tekin olette tehnyt!"

"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja, mutta sellainen merkitsee vähän."

"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"

Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän", vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."

"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"

"Kyllä, kyllä!"

"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."

"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle herra ihaillen.

Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa pääni!" huudahti hän.

"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas ei olisi kiittämätön."

"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun lähettilääni!"

"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta minuuttia." Pernilla rouva meni.

Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti tunnustaakseen käännöstään.

Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"

"Poissa?" toisti ritari.

"Mitkä kirjeet?"

"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."

"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"

"Teidän nimessänne!"

"Pannaksenne minut päiviltä!?"

"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet hukkaan."

"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.

"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan..."

"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.

"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian kuningas on päässyt maan herraksi."

Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi ritari.

"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen. "Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."

Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.

Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä, ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.

Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa lähemmin.

Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava, oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.

Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia tunteja ajatusaikaa.

Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle: "Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen takaukseen hänen turvallisuudestaan."

"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."

"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"

"Minun täytyy!"

"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan käyneen hyvin ankaraksi."

"Ilman häntä en lähde!"

"Olettehan aivan kuin lumottu!"

"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."

"Joiko hänkin siitä?"

"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle palvelijoistani."

"Onko se vaikuttanut häneenkin?"