Part 10

Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet? Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.

Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.

Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka hän pani takkaan.

"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.

"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."

Vanhus totteli ja meni.

Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan kipinä räiskähti hänen kädelleen.

Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän... mutta koko talo palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan, niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän heränneensä liekkien ympäröimänä.

"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette menetelleet kanssani."

Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.

Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet, päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan; ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen sydämensä läpätti huolissaan.

Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut; eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli jo kulunut neljä.

Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.

Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve, mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen, hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.

Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.

"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi Brita muori.

"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."

"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä tahdotte tietää?"

"Enkö ole jo sanonut sitä?"

"Hän lähti täältä viikko sitten."

"Mihin?"

"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin seuraamaan vastoin tahtoaan."

"Niinkö..."

Vieras myhäili.

"Ja nainen."

"Tuolla sisällä!"

Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.

Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen veljensä.

Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus, näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen ilmeellä.

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"

"Kuinka te olette joutunut tänne?"

"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."

"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"

"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.

"Niin minulle on sanottu."

"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."

"Ja sinä?..."

"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."

"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan ennenkuin on leikattu siivet."

"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti palata Tukholmaan."

"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.

Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin, melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"

Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen käänteeseen."

Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.

"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."

"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.

"Vaippanne...?"

"Olen lahjoittanut sen pois!"

"Kenelle?"

"Hänelle tuossa."

Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki, jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."

"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."

Brita muori oli kovissa tuskissa.

"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.

"Kenelle?"

"Muutamalle kauppasaksalle!"

"Miksi lahjoititte sen pois?"

"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."

"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai, kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."

Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."

Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi vaipan taskusta", sanoi hän.

"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa lukea."

Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli liian viisas sitä tunnustaakseen.

Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi silmänsä... Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!... Pentti antoi hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä huudahdusta hänen huuliltaan.

Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."

"Mihin?"

"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"

"Saatte valita nyt uuden!"

"En koskaan!"

"Älkää luulko pääsevänne minulta!"

"Sitä en tahdokaan."

"Mitä, joko muuttui mielenne?"

"Seuraan teitä kernaasti!"

"Mistä se johtuu?"

"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja tyyneksi!"

Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut, ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.

Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.

"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.

Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen, mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta katse puhui aivan toista kieltä.

"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari harmistuneena.

"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasi Kaarina luoden silmänsä maahan.

"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.

"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla mielin.

Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.

Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos jokin vaara uhkaisi... Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.

Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen korvaansa... Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain huvikseen... Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.

"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.

"Kaarina!" vastasi hän.

"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."

"Mitäs minä siellä?"

"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja tahdot."

"Paitsi vapautta!"

"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."

"Oletteko naimisissa, herra?"

"Mitäs sinä siitä..."

"Onhan se hyvä tietää."

"Sinä yksin olet valtijattareni."

"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"

"Älä välitä tästä toisesta."

"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."

"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän ihanaa impeäni... Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"

"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"

"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä tulen minä käymään luonasi."

"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan..."

"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."

"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä, esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin olutpikarin."

"Hän näyttää miellyttävän sinua!"

"Teitä vielä enemmän!"

"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"

"Hänelle!"

"Mutta kun sanon sinulle!"

"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."

"Sitä kyllä varon tekemästä."

"En siitä välitäkään."

"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."

"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti ratsastaa edelle.

Ritari tavoitti hänet pian. "Et kysy lainkaan, mihin menemme?"

"Minusta on se samantekevää."

"Nyköpingiin!"

"En tunne ketään siellä."

"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta hän ei saa tietää mitään."

"Rouva Pernilla Klauntytär?"

"Mistä tiedät hänen nimensä?"

"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."

"Veljeni?"

"Herra Knut Alfinpoika!"

"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"

"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."

"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen erilaiset."

"Se on mahdollista!"

"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on, toivon sinun välttävän häntä."

"Häntä kuten kaikkia."

Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti; olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja viisaus saattoi heidät pelastaa.

Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä; kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan, läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva _vei_ sentähden itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan, puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.

"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi...

"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen ovien takana."

Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt, niin väsynyt.

Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään ikäänkuin tunnustellen eteensä... Kukahan se oli?... Ritariko vai Pentti?

Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."

"Pentti!"

"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."

Kaarina teki niin.

"Pane nyt korvasi reiälle!"

"Puhu, rakas!"

"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan luo."

"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä pyyntöäni."

"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä sinulle tilaisuuden siihen..."

"Oletko mustasukkainen, Pentti?"

"Niin, että voin tulla hulluksi!"

"Epäiletkö minua?"

"En sinua... mutta..."

"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä varokeinoihin."

"Mistä tämän tiedät?"

"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna sanon sinulle sen."

"Sehän on mahdotonta..."

"Tule sitten huomenillalla uudestaan."

"Mikset voi nyt heti?"

"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."

"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"

"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"

Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra Sten Sturelle.

Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.

Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.

Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa takaisin Nyköpingiin.

Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan Tukholmassa.

Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin. Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa talossaan, mutta vangittuna.

Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle, että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran tuumia.

Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin; mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata. Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.

Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä syytettiin.

Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa. Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa, ainoita mitä hän tavoitteli.

Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean ruotsivihollisen.

Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista, minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.

Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.

Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia, että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä. Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä; Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan; mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein karkoitettiin valtakunnasta.

Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla sellaisella.

Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.

Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.

Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat häneen niin ihastuneet! -- Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois, lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun, ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen vihollistensa puuhasta.

Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.

Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.

Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.

Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."

"Tulen pelastamaan sinua!"

Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.

Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle Tanskaan.

"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko tosiaankin uskallettu?"

"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"

"Milloin saamme kostaa?"

"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."

"Kirjeeni..." virkkoi Knut kalveten.

"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."

"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja melkein vavisten.

"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta huomiota hänen liikutukseensa.

"En!"

"Mikset?"

"Luulin niiden olevan teillä."

"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."

"Se on totta!"

"Anna ne sitten tänne!"

"Minulla ei ole niitä."

"Missäs ne ovat!"

"Majatalossa!"

"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä väkivallalla!... Luulin vihollisten tehneen sen... kuinka saatoin silloin..."

"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"

"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."

"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet pannut ne?"

"Tyynyn alle!"

"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.

Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia ystäviä", sanoi hän.

"Mutta se maksaa kenties henkemme!"

"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."