Part 6

LICINIA (sana sanalta heikkenevällä äänellä, jossa vielä kuolinhetkelläkin kuvastuu rakkaus.) Rakastan ... rakastan ... rakastan... (Vielä pari henkäystä ja hän on kuollut.)

SPARTACUS (hypähtää kauhistuneena ylös. Ja aivankuin patsaaksi jähmettyneenä, niinkuin ei käsittäisi tekoansa, tuijottaa hän lasittunein silmin surmattuun. Sitten hän, ikäänkuin unesta heräten, käsittää onnettomuutensa koko suuruuden ja raateleva tuska painaa hänen vartalonsa kokoon kuin olisi suunnaton taakka laskettu hänen hartioilleen; hän vaipuu kuolleen viereen vaikeroiden.)

-- Licinia ... Licinia...

Äänettömyys.

-- Licinia! Herää! Minä rakastan sinua!

Hyväilee hurjan epätoivoisesti Licinian kalpeita kasvoja ja silittää hänen tukkaansa.

-- Hän ei kuule...

Nousee polvilleen, tarttuu päähänsä vaikeroiden sanomattomassa tuskassa.

-- Voi minua! En milloinkaan saa nähdä häntä elävänä... En milloinkaan...

Painaa kasvonsa Licinian lävistettyä rintaa vastaan.

Äänettömyys.

KRATINOS (ovelta.) Karmides on saapunut!

SPARTACUS (hyökkää hurjin katsein ylös. Karmides, Artarik ja muita päälliköitä tulee.)

ARTARIK (syvästi liikutettuna.) Minä syytin sinua äsken väärin, Spartacus... Tiedäthän, onnettomuus...

Spartacus nyökäyttää hiukan päätään.

GARIZO (jännittyneenä.) No, mitä sait tietää, Karmides?

KARMIDES. Lyhyesti sanottuna: suunnaton roomalaisarmeija marssii kimppuumme. Eikä se ole enää kaukana!

ÄÄNIÄ. -- Missä? -- Onko se totta?

KARMIDES. Omin silmin näin heidän suuret etujoukkonsa.

SPARTACUS (kuin heräten, väsyneesti.) Mitä sinä näit?

KARMIDES. Roomalaisarmeijat ovat heti täällä.

SPARTACUS. Kuinka kaukana?

KARMIDES. Puolen tunnin matkan päässä -- tahi hiukan kauempana.

SPARTACUS (vilkastuen.) Hyvä! Ilmoittakaa nopeasti joukoillenne, että valmistautuvat taisteluun. Ja tulkaa takaisin hetken kuluttua; meidän täytyy neuvotella.

Poistuvat, paitsi Artarik.

ARTARIK. Spartacus! Olisiko edullisempi peräytyä... Muuttaa taistelupaikkaa?

SPARTACUS. Ei. Minä en lähde täältä. Paikka on edullinen. -- (Synkästi.) -- Sitäpaitsi, Artarik, onko väliä missä kuolemme? Minä tahdonkin vain kuolla...

KRATINOS (tulee hengästyneenä sisään.) Eunuksen joukko ei aio tässä ryhtyä taisteluun... Uhkaavat lähteä pois!

SPARTACUS (masentuneena.) Vai niin... Siis hekin ... hekin... -- (Äänettömyys.) -- Menkööt.

Kratinos poistuu.

SPARTACUS. Näetkö nyt, Artarik! Ja minä sanon vieläkin, että meillä ei ole pienintäkään toivoa... Me olemme tähän asti voittaneet, mutta nyt on meillä jälellä vain kuolema. Ja kuoltava on meidän niin, että ylimykset sen aina muistavat!

Artarik tuijottaa äänettömänä maahan.

SPARTACUS. Kratinos! -- (Kratinos ilmaantuu teltan aukkoon.) -- Toimita teltta heti paikalla puretuksi! -- (Katsahtaa synkästi Licinian ruumiiseen ja peittää sen viitallaan.) -- Ja sinä, Artarik, käske myöskin gladiaattorit tänne! --

Poistuvat; teltta puretaan nopeasti. Kauempaa kuuluu joukkojen epämääräinen sorina.

Kun teltta on poissa, näkyy Spartacus yksin ajatuksissaan katselevan viehättävää maisemaa, joka nyt näkyy esteettömästi. Karmides, Artarik, Garizo, Enomanus ja joitakin muita tulee; heidän takanansa kuuluu gladiaattorien tahdikas astunta ja joukko noita pelätyitä miehiä lähestyy kaksoisrivissä, jääden vasemmalle.

SPARTACUS. Eunus ei siis enää tullut...?

ARTARIK. Ei.

SPARTACUS. Siis asiaan! Minä ehdotan, että tähän solaan jään minä gladiaattorien kanssa, Artarik asettuu joukkoineen meidän taaksemme; Karmides menee joukkoineen tuonne kukkulalle ja metsään, Garizo gallialaisineen toiselle puolen solaa. Kun minä gladiaattorien kanssa olen kaatunut ja he ryntäävät voiton hurmiossa ylitsemme Artarik'in joukon kimppuun, silloin hyökkää Garizo toiselta ja Karmides toiselta puolelta kaikilla voimillaan heidän kimppuunsa... Näin luulisin olevan parasta asettautua.

KARMIDES. Suunnitelma on hyvä kuten aina, mutta en oikein ymmärrä ... minä jäisin toimettomaksi siksi kunnes sinä olet kaatunut, kuten sanoit. Emmekö me pidä puoliamme heitä vastaan, kuten ennenkin?

SPARTACUS. Heitä on nyt puolta enemmän kuin meitä. Mutta ole huoletta -- me myymme henkemme kalliista. -- (Astuu hitaasti Enomanuksen eteen ja katsoo häntä läpitunkevasti silmiin; sanoo sitten hillityllä, miltei surullisella äänellä.) -- Mutta minne asetut sinä, Enomanus? Mikä on sinulle sopiva paikka? -- (Enomanus painaa kalveten päänsä alas.)

Äänettömyys.

-- Enomanus, miksi sen teit?

ARTARIK (joka toisten kanssa on ihmetellen katsonut.) Mitä hän on tehnyt?

SPARTACUS. _Petturi._

Antaa Artarik'ille kirjeen.

GARIZO. Onko se mahdollista?

ARTARIK (joka on hätäisesti lukenut kirjeen.)Täällä on täysi selvyys. -- (Pahaenteisesti.) -- Voi sinua!

KARMIDES. Katsokaa häntä! Muuta todistusta ei tarvittaisikaan!

Enomanus on tuhkanharmaa ja läähättää raskaasti.

GARIZO (paljastaen miekkansa.) Kuole siis, petturi!

TOISET (paljastavat myöskin miekkansa.) Kuolema hänelle!

SPARTACUS. Seis! Älkää tahratko miekkojanne! Koko avarassa maailmassa on vain yksi, joka enää alentumatta voi hänet surmata: _hän itse_. -- (Menee Enomanuksen luokse ja tempaa miekan hänen huotrastaan.) -- Miekkaasi et saa siihen käyttää: sekin itkisi häpeästä! -- (Katsellessaan ympärilleen huomaa hän maassa telttanuoran palan ja työntää sen Enomanuksen käteen.) -- Kas tässä! Nyt mene!

ENOMANUS (seisoo yhä nuora kädessä; näyttää kuin aikoisi hän jotain sanoa, mutta sanaakaan ei tule hänen suustaan.)

SPARTACUS (kolkosti, käskevästi.) Mene!

ENOMANUS (kääntyy ja lähtee kumarassa kuin vanhus -- tahi kuin painaisi hänen hartioitaan hirveä taakka. Kaikki tuijottavat häneen äänettöminä ja uhkaavina.)

SPARTACUS (itsekseen.) Niin.

Kaikkien mielet valtaa masennus.

KRATINOS (tulee oikealta.) Etuvartijat ilmoittavat, että legioonat näkyvät jo kaukana tasangolla.

SPARTACUS. Siis on kiirehdittävä. Hyväksyttekö ehdotukseni?

ARTARIK (synkästi.) Niin on edullisin asettua.

SPARTACUS. Olemmeko siis yksimielisiä?

KAIKKI. Olemme! Olemme!

SPARTACUS. No niin, Artarik! Mene järjestämään joukkosi paikoilleen. -- (Tarttuu Artarikin käteen, katsoo häntä hetken silmiin ja sanoo painavasti.) -- Ja muista roomalaisia!

ARTARIK (kolkosti.) Minä muistan... -- (Poistuu.)

SPARTACUS (samoin kuin äsken.) Ja sinä, Garizo! Hyvästi!

KARMIDES (tarttuen Spartacuksen käteen, surullisesti hymyillen.) Emme päässeetkään enää kotiin...

SPARTACUS (puristaa hänen kättään äänettömästi.)

Karmides poistuu hitain askelin.

SPARTACUS (kääntyen gladiaattoreihin.) Veljet! Te kuulitte mitä äsken ehdotin. Haluatteko jäädä tähän?

GRATUS. Minä ajattelen samoin kuin sinä, Spartacus, ja jään tähän.

HYVÄKSYVIÄ ÄÄNIÄ. -- Me kaikki jäämme! -- En halua ristille... -- Tähän jäämme!

SPARTACUS. Eikö kukaan halua mennä toisiin joukkoihin?

KAIKKI. Ei kukaan!

SPARTACUS. Sen tiesinkin! -- Muistatteko vielä, veljet, kuinka meidän piti huutaa lähteissämme areenalle kuolemaan?

KRATINOS. Kyllä, kautta Zeuksen! -- (Katkerasti.) -- Ave domine, morituri te salutant! [Terve valtias, kuolemaan kulkevat sinua tervehtivät!]

SPARTACUS. Johtuu mieleeni, että huutaisimme nytkin -- mutta toisin! Näin: "Ave _libertas_, morituri te salutant!" [Terve _vapaus_, kuolemaan kulkevat sinua tervehtivät!]

HUUDAHDUKSIA. -- Kautta jumalien! -- Mikä tervehdys! -- Ave libertas...

GRATUS (synkästi.) Sinä esität sen liian myöhään...

SPARTACUS. Kuulkaa minua! Silloin ennen meidän täytyi astua kuolemaan heidän huvikseen -- surmaten toisiamme. Mutta nyt menemme kuolemaan _oman_ asiamme puolesta ja voimme samalla viedä heitä mukanamme -- kostaa kuolemamme! Eikä tämä tervehdyskään ole myöhäinen: varmasti orjat kerran vapauttavat itsensä. Emme siis kuole turhaan: me kuolemme tulevan vapauden puolesta ja voimme huutaa tuon tervehdyksen. Veljet! -- (Kohottaa molemmat kätensä, huutaen mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä.)

-- Ave libertas, morituri te salutant!

Kaikki yhtyvät huutoon, se vyöryy kauemmaksi; joukot yhtyvät siihen. Ja kaukaa alkaa kuulua orjien laulu.

SPARTACUS (omituisella, miltei hellällä äänellä.) Hyvästi veljet! -- Gratus ... opettajani... isäni... -- (Ojentaa kätensä.)

GRATUS (painaa Spartacuksen rintaansa vastaan, aikoen sanoa jotain, mutta ääni tarttuu hänen kurkkuunsa ja vain vaivoin kuiskaa hän käheästi.) Spartacus...

SPARTACUS (pitäen vielä Gratuksen kättä; hiljaa.) Tämä on siis viimeinen ilta... Ja miten ihanasti kultaa aurinko viime säteillään tuon kukkulan... -- (Hetken äänettömyyden jälkeen.) -- Gratus, muistatko vielä Traakian vuoria...?

GRATUS (pudistaa äänettömänä hänen kättään, kääntäen kasvonsa poispäin.)

Useat gladiaattorit alkavat äänettöminä hyvästellä toisiaan.

SPARTACUS (lähenee, välillä pysähtyen ja epäröiden, Licinian ruumista, paljastaen hänen kasvonsa; nostaa hänet syliinsä kuin lapsen, puristaen rajusti rintaansa vastaan; suudellen kalpeita, kuolleita huulia kuiskaa hän raivokkaassa epätoivossa, hammasta purren.)

-- Licinia ... Licinia...

Kantaa hänet vasemmalle erään pensaan suojaan, peittäen hänet huolellisesti viitallaan; kuiskaa hiljaa, vain huulillaan.

-- Hyvästi!

Samassa kuuluu oikealta Roomalaisten torventoitotukset ja aivankuin vastaukseksi kajahtaa kaukaa vasemmalta taas orjien laulu.

SPARTACUS (nousee kiivaasti huudahtaen.) Nyt kostoon -- ja kuolemaan! -- (Läheten gladiaattoreita.) -- Riveihin!

Silmää hivelevän sirosti ja nopeasti järjestyvät heti gladiaattorien rivit.

SPARTACUS. Me seisomme liikkumatta kunnes tulevat miekan tapaamille!

Kuin kuvapatsaat seisovat gladiaattorit -- Spartacus ensimäisenä rivissä. Suunnattoman joukon askelten lähetessä hän vielä kerran kääntyy hiljaa taakseen ja katsahtaa tuskallisesti ja kolkosti sinne missä Licinian ruumis lepää -- aivankuin viimeiseksi, äänettömäksi hyvästiksi...

Jo näkyy etujoukko. Mutta huomatessaan gladiaattorien äänettömät rivit pysähtyy se neuvottomana. Silloin kuuluu takaapäin

CRASSUKSEN (voimakas, röyhkeä ääni.) Mitä nyt! Eteenpäin, sanon minä!

CRASSUS (läheten alapäällikköjensä ympäröimänä.) Ahaa! Vihdoinkin olet sinä vallassani! Sinä houkka, joka luulit voittavasi Rooman! Tänään joudut sinä korppien ruuaksi...

SPARTACUS (astuen askeleen eteenpäin.) Tule tänne! -- (Ja kun Crassus epäröi, lisää hän pilkallisesti.) -- Pelkäätkö, Rooman mies!

CRASSUS (raivolla.) Ah! Sinä koira!

Crassus hyökkää vimmatusti Spartacuksen kimppuun. Salamoina risteilevät miekat, mutta ei kestä kauan ennenkuin Spartacus lävistää hänet. Samassa silmänräpäyksessä kun Crassus on kaatunut, ryntää kokonainen lauma Spartacuksen ja gladiaattorien kimppuun ja näyttää siltä kuin täytyisi hänen tulla lävistetyksi useasta kohdin, mutta ihmeteltävällä taidollaan torjuu hän iskut; gladiaattorit hyökkäävät hurjasti ja taistelu kiihtyy; Spartacuksen kimppuun syöksyy kokonainen joukko huutaen: Tappakaa Spartacus! Hän pitelee kotvan puoliaan, mutta vihdoin kun gladiaattorit ovat kaikki kaatuneet hänen ympäriltään, vaipuu hän haavoitettuna toiselle polvelleen huudahtaen:

-- Eteenpäin, gladiaattorit!

Ilohuutojen kaikuessa rynnätään hänen kimppuunsa, nopeilla iskuillaan tappaa hän vielä monta vihollista -- mutta ylivoima on liian suuri ja hän tulee lopulta suorastaan tallatuksi suunnattoman joukon jalkoihin, joka ryntää kaatuneiden yli hurjasti huutaen:

-- Spartacus on kaatunut!

-- Lyökää kappaleiksi!

-- Surmatkaa!

-- Spartacus on kaatunut!

Kun joukot vihdoin ovat päässeet ohitse ja taistelun melu hitaasti etenee, on koko aukeama ja metsä täynnä kuolleita ja haavoittuneita, joiden voihkina selvästi kuuluu. Ilta alkaa hämärtää, mutta vielä eroittaa Spartacuksen vartalon kaatuneiden keskeltä. Hän makaa kauan liikkumattomana. Vihdoin kohottaa hän vaivalloisesti kuolonkalpeat kasvonsa, tuijottaa hetken jäykin, sammunein silmin sinne, mihin taistelun melske häipyy -- ja vaipuu uudelleen maahan.

GRATUS (tulee kuolettavasti haavoittuneena horjuen vasemmalta ja kaatuu maahan koristen.) Nyt on kaikki lopussa...

Kaukaa kuuluu taas huutoja: Spartacus on kaatunut!

SPARTACUS (kohottaa päänsä, hänen silmänsä leimahtavat pelottavasti ja katkonaisella äänellä, jossa epätoivo ja uhka kuvastuu, korisee hän katkonaisesti.) Me tulemme vielä...! Kirotut...

Vaipuu, eikä enää liiku... Vielä kerran kuuluu hänen suustaan terävä hammasten kiristys...

Hämärtyy yhä enemmän. Taistelun melu lakkaa kuulumasta -- kuuluu vain yhtämittainen, heikko ja epämääräinen valitus, joka hiipii kuolevien kurkuista niin vieraana ja haikeana... Vähitellen tulee miltei pimeä ja silloin kuuluu selvästi taistelutantereen yli hitaasti lentävän korpin siipien suhina...

Esirippu sulkeutuu hiljaa.

EPILOGI.

APPIAN TIE.

Ristejä, ristejä...

Niin pitkälle kuin silmä kantaa, on kummallekin puolen tietä aina määrätyn välimatkan päähän pystytetty suuri, kiireesti kyhätty hirsiristi, ja jokaiselle ristille on naulattu ihminen: jokaisella ristillä riippuu orjasotilas.

Yllä kaareilee etelän heleänsininen, pilvetön taivas, ja kuulakas ilma värisee tulisen, armottoman auringon säteissä kuin sulatettu, hehkuva lasi...

Ristiinnaulittujen alastomat ruumiit on aurinko polttanut hehkuvan punaisiksi -- nuo nuoret miesruumiit, joissa ei näy ainoatakaan raihnaista eikä heikkoa, vaan joissa tuskallisen kidutuksenkin jälkeen näkyy jäntevät, taisteluissa karaistuneet lihakset. Kun he liikahtavat, pusertuu turvonneista, rautanaulan lävistämistä kämmenpohjista ja jaloista punaista verta tipahdellen kuumalle hiekalle ja kiville kuin raskaat kyyneleet -- aivankuin itkettäisi verikyyneleltä...

Polttavasta helteestä huolimatta ovat nuoret roomalaiset ylimykset saapuneet ajelulle. He ovat tulleet iloitsemaan orjien häviöstä, nähdäkseen nuo pelätyt kapinoitsijat vihdoinkin voitettuina, nöyryytettyinä, valittavina, armoa rukoilevina.

Tuska kuvastuu ristiinnaulittujen kasvoilla; näkyy sinertäviä, haljenneita huulia, vääristyneitä suita ja joidenkin otsilta vierivät suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet -- mutta kukaan ei rukoile, ei valita, ei huuda... Hampaitaan kiristellen tuijottavat he itsepäisesti ja jäykästi vastapäätä riippuviin tovereihinsa tai ylös ilmaan. Jotkut ovat pyörtyneet, heidän päänsä riippuu rinnalla, heidän silmänsä ovat suletut ja heidän jäsenensä värisevät toisinaan kuin vilussa -- mutta heidän kurkuistaan lähtevä korina muistuttaa ärsytettyjen petojen vihaista, uhkaavaa murinaa...

Voittajat eivät ole tyytyväisiä, heitä raivostuttaa tuo äänettömyys. He sinkauttelevat ärsyttäviä pilkkasanoja ristiinnaulituille, mutta eivät saa vastausta, ei katsetta. Tuossa kaameassa äänettömyydessä on vieläkin taipumatonta, kauheata uhkaa, joka tahtoo kuolettaa naurun heidän huuliltaan. Herkimmät kalpenevat ja tukahduttaakseen tuota painostavaa tunnetta, huutavat he raivoisasti ja vaativat yhä vinhempää vauhtia. Pois tästä loppumattomasta, kirotusta kujasta!

Piiskat viuhahtavat, pyörät jyrisevät ja vaahtoavien hevosten raudoitetut kaviot iskevät kiviin, niin että kipenet välähtävät -- ja tuulen vauhdilla kiitää tuo loistava vaunujono kohti Roomaa. Hienot puvut liehuvat tuulessa, nuoret, jäntevät käsivarret kiertyvät hentojen vartaloiden ympärille -- ja melun, jyrinän, kirkaisujen ja rajujen ja iloisten huutojen seasta kuuluu naisten heläjävää naurua... Ja heidän jälkeensä jää sakea tomupilvi, joka peittää ristiinnaulitut kuin vaaleaan jättiläisharsoon, sokaisee heidän silmänsä ja tunkeutuu heidän kuiviin, polttaviin kurkkuihinsa...

* * * * *

Kaksi vuorokautta on kulunut.

On ilta. Taivas hehkuu punaisena kuin suunnattoman tulipalon kajastuksessa ja kaukaiset kukkulat hohtavat purppuranvärisinä auringon viime säteissä. Sypressit seisovat tummina ja liikkumattomina kuin korkeat, synkät patsaat, ja ristien varjot ulottuvat kauas tasangolle -- aivankuin suunnattoman pitkät, mustat, ahnaasti kuroittavat käsivarret... Mantelipuut kukkivat punaisina, ilma on täynnä myrtin, laakerin ja ruusujen tuoksua ... ja läheisestä öljypuulehdosta kuuluu satakielen ihana laulu...

Huviajelijat ovat poistuneet, vartijatkin ovat poissa, sillä risteillä riippuvat ovat jo vaarattomia -- he ovat jo unhotettuja... Heidän päänsä riippuu velttona rinnalla ja vain korkeitten, terävien kylkiluitten kohoaminen osoittaa, ketkä vielä elävät. Useimmat ovat kuitenkin jo kuolleet ja heidän auringonkärventämät ruumiinsa vivahtavat keltaisenruskealle kuin savustettu liha... Ei nytkään valituksia, jostakin vain kuuluu kuolevan orjasoturin viimeinen huokaus, tukahtunut korina tai epätoivoinen hammasten kiristys...

Tuolla riippuu Artarik! Hän elää vielä, sillä hän on ollut voimakas. Hänen leukansa on rautapihtien lailla yhteenpuristunut; niiden välistä ei pääse pyyntö, valitus, huokaus... Hänen raskas ruumiinsa on painunut alaspäin, jalat ovat hieman koukussa ja käsivarret näyttävät tavattoman pitkiltä, venytetyiltä. Hän ei tunne enää käsivarsiaan, veri on jo lakannut niissä kiertämästä, ne ovat kuolleet, kylmät ja kankeat. Mutta hänen leveä, karvainen rintansa kohoaa vielä harvaan ja raskaasti, hänen sydämensä sykkii, ja hänen jäykät, kauheat silmänsä näkevät vielä...

Kuten niin monta, monta kertaa ennen, kiintyy hänen katseensa vastapäätä riippuvaan Karmidekseen.

Nahka on halkeillut hänen kasvoissaan kuin kuori kuivanneessa puussa ja poskessa oleva ammottava haava on jo alkanut mädätä ... siinä matelee valkoisia matoja... Hän on saanut toisen kätensä irti -- ja hän riippuu vain toisesta kädestään ja jaloistaan. Ruumis luonnottomasti vääntyneenä, silmät mielettömästi pyörien koettaa hän repäistä irti toisenkin kätensä, mutta turhaan: voimattomana huohottaa laihtunut, korkea rinta, ja tuskallisesti vavahdellen heiluu ilmassa suuren rautanaulan repimä käsi -- ja silloin tällöin koukistuvat suonenvedontapaisesti veriset sormet...

Siinä on Karmides! Kuvankaunis, nuori, voimakas Karmides...

Artarik'in silmissä hämärtää. Hänen korvissaan alkaa valtavasti kohista, koko avaruus pyörii ja vuoret haihtuvat ilmaan... Hän tuntee kiitävänsä jonnekin huimaavaa vauhtia, aivankuin siivillä. Ah, niin, hän on entisen sotaratsunsa satulassa joukkonsa etunenässä... Heidän sotahuutonsa kajahtaa kuin ukkonen, keihäät ja miekat välkkyvät auringon loisteessa kuin lukemattomat tulet ja myrskynä ryntäävät he roomalaisjoukon yli tallaten kaikki...

Mitä tämä on? Hän ei saata käsittää, miten hänet on vangittu. Roomalaiset ovat hakanneet poikki hänen molemmat kätensä ja nyt työnnetään häntä pää edellä vetelään suohon... Yhä syvemmälle ja syvemmälle työnnetään häntä ja hänen täytyy vetää keuhkoihinsa tuota kauheata, haisevaa liejua. Hän on tukahtumaisillaan, hän painuu yhä syvemmälle, eikä vain kuole... Hän tahtoisi huutaa sieltä mustasta syvyydestä, rukoilla, että kuolema saapuisi -- mutta mitään ääntä ei tule... Eikä kuolema tule ... ei tule... Vihdoinkin pimenee kaikki...

Kuvat vaihtuvat.

Hän on loikovinaan vihreällä nurmella kaukana kotimaassaan. Jossakin soivat iloisesti paimentorvet -- siellä ajetaan härkälaumaa... Hurmaavana soittona kaikuu lintujen laulu ja rauhallisena virtaa mahtava joki välkähdellen laskevan auringon säteissä. Hänen vierellään leikkii hänen pieni poikansa... Noukkii punaisia kukkia, asetellen niitä hänen partaansa ... ja hän tuntee niiden vienon tuoksun... Pienokainen nauraa heleällä lapsenäänellään ja hyväilee hänen otsaansa hennoilla kätösillään...

Ah! Ne eivät olleetkaan hänen poikansa pienet kädet, vaan yötuuli, joka leyhähti kaukaa tasangolta ... öljypuun lehdet värähtävät vienosti suhisten, aivankuin olisivat kuiskanneet jotakin surullista ja kauheata, ja tuntuu kuin tummat sypressit olisivat hiljaa huokaisseet... Ja myrttien ja ruusujen tuoksuun sekaantuu inhottava, tukahduttava ruumiinlöyhkä...

Ihana sinipunerva hohde sammuu kaukaisilla kukkuloilla. Vain alhaalla taivaanrannalla näkyy vielä leveä, tummanpunainen juova kuin valtava, liikkumaton verivirta... Harmaana ja vastustamattomana saapuu hämärä. Satakielen laulu on jo tauonnut ja epäselvästi kuin mustan sumun lävitse näkee Artarik miten kaukaa lähestyy parvi korppeja. Kuin manalan pahat henget leijailevat ne jonkun aikaa ristien yläpuolella, aivankuin valiten uhrejaan... Niiden siivenlyönnit suhisevat pimeässä hitaasti ja salaperäisesti ja silloin tällöin kuuluu lyhyt, käheä ja onnettomuutta ennustava vaakkuna kuin kuolonkorahdus...

Silloin yksi suurimmista istuutuu eräälle ristille. Artarik näkee, miten se tarkastelee hetken arvostelevasti päätään kallistellen ristillä riippujan taivasta kohti kohotettuja kasvoja. Sitten se hypähtää kömpelösti vaalealle, tomuiselle tukalle ja painaa paksun, mustan nokkansa syvälle kuolleen lasittuneihin, sinisiin silmiin...

Vuorille asti on tuuli kuljettanut verenhajun. Ja kun yhä enemmän pimenee, hiipii sieltä joukko susia. Hitaasti ja äänettöminä näyttävät ne aivankuin liukuvan maata pitkin ja niiden tummat, epämääräiset ruumiit muistuttavat pimeässä aaveita tahi ristillä riippuvien vainajien haamuja... Lähetessään Appian tietä pysähtyvät ne ja tuijottavat epäilevinä tuota outoa jonoa; pimeässä kiiluvat niiden silmät kuin salaperäiset, vihreinä hehkuvat hiilet...

Vihdoin lauman johtaja rohkaistuu ja hiipii matalana lähimmän ristin viereen -- sen, jossa riippuu kuoleva Karmides yhden käden varassa. Ensin se hotkaisee suuhunsa ristin juurelta hyytynyttä, naulanreijistä valunutta verta. Sitten se kohottaa kuononsa ilmassa riippuvaa kättä kohden, nuolaisee ensin pitkällä, punaisella kielellään tuota revittyä, veristä kättä värisevine sormineen. Ja sitten...

Niin -- susilla ja korpeilla on nyt yltäkyllin ruokaa, sillä jo tuossa yhdessä ristikujassa, joka ulottuu Roomasta Capuaan, on kuusituhatta ristiinnaulittua.

Kuusituhatta ristiinnaulittua...