Part 5

Mene ... mene pois täältä!

TRASEAS (tarttuu maljaan; halveksivasti.) Minä olen roomalainen! Mene komentamaan kirkuvaa roskajoukkoasi -- koira!

Nauraa ärsyttävästi.

SPARTACUS (tuijottaa Traseasta hetken pelottavin katsein ja lävistää hänet salamannopeasti miekallaan.)

TRASEAS (kaatuu raskaasti, kuiskaten.) Hyvästi Rooma!

LICINIA (kuiskaten kauhistuneena.) Sinä kurja ... mitä teit...?

SPARTACUS (läheten Liciniaa, hurjasti.) Minä rakastan sinua! Minä tahdon sinut! Minä vien sinut täältä!

LICINIA. Tahdot minut...? Viet minut...? Sinä! Orja -- rosvo -- kapinoitsija!

SPARTACUS (peräytyy, kalpenee, seisoo hetken aivankuin jähmettyneenä. Käheästi.) Niinkö... Niinkö... Niinkö...?

LICINIA (yhä kiihtyen.) Niin! Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Ennemmin kuolen kuin seuraan sinua! Jo sinun nimesi kaiku on minulle kauhistus...

SPARTACUS (kuolonkalpeana, oudolla äänellä.) Jo riittää! Hyvä on! Tämä oli minulle tarpeen! Nyt minä en enää unhota minne kuulun! Minä vannon kautta isäni muiston, etten lepää, ennenkuin koko sinun kirottu sukusi on Haadeksessa! -- sinun Roomasi raunioina! -- (Astuu kiivaasti ovea kohti huutaen orjille.) -- Älkää päästäkö täältä ketään elävänä! -- (Kääntyy kerran, sinkauttaen Licinialle läpitunkevat, kolkot sanat.) -- Sinä yksin saat jäädä näkemään... -- Ja älköön tästä kirotusta palatsista jääkö kiveä kiven päälle!

Ulkona kiihtyy melu huumaavaksi pauhuksi, joka jatkuvasti kasvaa.

LICINIA (sopertaen hätääntyneenä.) Spartacus... Minä sanoin väärin...

Spartacus ei kuule.

SPARTACUS (huutaa kaameasti.) Tyrannit! Tulkaa ulos loukoistanne! Nyt on tilinteon päivä!

Ja heti tämän jälkeen kuuluu valtavan pauhun ja räiskeen ylitse peräkkäin tavattoman voimakkaina ja uhkaavina Crixuksen ja Artarik'in huudot.

CRIXUS. Kuolema ylimyksille!

ARTARIK. Kuolema tyranneille!

ORJAJOUKKO. Kuolema! Kuolema! Kuolema!

FULVIUS (joka on ilmestynyt muutamien ylimysten seurassa eräälle ovelle, kuiskaa kauhuissaan.) Nyt on kaikki hukassa...

LICINIA. Spartacus ... Spartacus! Mitä sinä teet...? Mitä sinä teet...?

Vaipuu itkien maahan.

Toinenkin ovenpuolisko repäistään auki, ja leveästä oviaukosta näkyy alempana, tulipalon punertavassa kajastuksessa määrätön, raivokas, asestettu orjajoukko.

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Spartacuksen suuri teltta.

Takaa, teltan katoksen yläpuolelta, näkyvät puiden latvat nuoresta, harvasta metsästä, ja vielä taampaa näkyy metsäinen, korkea kukkula. Ulkopuolella vasemmalla on orjasotilaiden leiri ja sieltä kuuluu toisinaan hälinää, puheensorinaa ja aseiden kalsketta.

Spartacus loikoo leijonantaljalla, nojaten päätään käteensä. Hänen kasvonsa näyttävät hetken kauniilta ja uneksivilta ja hänen silmänsä tuijottavat jonnekin kauas... Hän muistaa kotimaansa, äitinsä... Hän huokaa raskaasti ja hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi ja synkäksi. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän tuskallisesti:

-- Äiti ... missä sinä olet? -- Ei, ei!

Hän syöksyy ylös ja kävelee usean kerran ympäri telttaa, istuutuu jakkaralle ja tuijottaa yhteen paikkaan epätoivoisin katsein.

-- Missä ovat minun pienet, pienet sisareni ... äitini? Lävistikö heidät roomalaisen keihään kärki... Vai...

Äänettömyys.

Hän nousee koko pituuteensa ja hänen silmänsä välähtävät sietämättömän teräviksi, kun hän uhkaavasti hammasta purren sähähtää:

-- Missä he ovat?

Ja taas hän astelee kauan notkein, äänettömin askelin -- aivankuin lujaan rautahäkkiin sulettu peto. Istuutuu ja painaa kasvot käsiinsä, mutisten kolkosti:

-- Miksi minä en saata unohtaa ... unohtaa ... unohtaa...

Äänettömyys.

Ulkoa alkaa kuulua hälinää ja sisään astuu reippaasti

ARTARIK (sotavarustukset yllään, ojentaen kätensä Spartacukselle.) Terve, Spartacus!

SPARTACUS (hypähtää seisoalleen ja astuu tulijaa vastaan. Hän on taas kylmä, äänessä vain salattu kiihko.) No mitä? Saavutitko heidät?

ARTARIK. Tietysti! He olivat leiriytyneet Petelian luokse, siinä heidät yllätimme kolme päivää sitten...

SPARTACUS (keskeyttäen.) Miten kävi?

ARTARIK. Taistelu oli lyhyt, sillä me hyökkäsimme äkkiarvaamatta ja hurjasti. Legioonat joutuivat heti epäjärjestykseen ja me murskasimme heidät jokea vastaan. Ainoastaan pieni joukko, Quintius etunenässä pysyi horjumattomana, asettuen selin erästä kukkulaa vastaan, kunnes minä gladiaattorien kanssa hyökkäsin... No, siitä ei ole enempää sanottavaa...

SPARTACUS (jännittyneenä.) Entä Quintius?

ARTARIK. Niin, hänen kanssaan jouduin itse vastatusten; hän hyökkäsi kimppuuni kuin hullu koira huutaen: kuole orja! Hän iskikin kilpeni miltei halki; sieppasin kuitenkin eräältä mieheltämme toisen kilven, ja leikki loppui siten, että upotin miekkani hänen kurkkuunsa.

SPARTACUS. Hyvä! Hyvin tehty! (Kääntyy ovelle ja huutaa.) -- Kratinos! -- (Ja kun nuori orjasoturi astuu sisään, kysyy hän.) -- Karmides ole vielä tullut?

KRATINOS. Ei ole!

SPARTACUS (huolestuneena.) Missä hän viipyy? Hän lähti jo eilen ottamaan selkoa roomalaisarmeijan asemasta. Eiväthän vain ole saaneet häntä kiinni...?

ARTARIK. Roomalaisarmeija, sanoit? Mutta sehän on hajalla, tuhottuna...

SPARTACUS. Mutta tosiasia kuitenkin on, että roomalaisarmeija, suurempi kuin milloinkaan ennen, on meitä uhkaamassa.

ARTARIK (hämmästyneenä.) Uhkaamassa...? Kaikki jumalat! Mutta näinhän itse miten koko ääretön kenttä oli täynnä roomalaisruumiita, siinä missä lävitse murtauduimme...

SPARTACUS. Sen jälkeen kun sinä lähdit ajamaan Quintiusta takaa, on paljon muuttunut. Tänä aamuna sain juuri tiedon, että pohjoisesta marssii paraillaan kimppuumme kokonainen konsuliarmeija Pompeijuksen johdolla.

ARTARIK (keskeyttää hämmästyneenä.) Konsuliarmeija...

SPARTACUS. Niin. Eikä siinä kyllin. Aasiasta on meritse saapunut suuri armeija Luculluksen johdolla ja Crassus on taas saanut paljon lisäväkeä ja koonnut uudestaan joukkonsa -- ja nämä molemmat armeijat ovat nyt yhtyneet.

ARTARIK. Onko tämä kaikki mahdollista?

SPARTACUS. Kaikki on totta. Ja tämä jättiläisarmeija on edennyt tännepäin; Karmides on pienen joukon kanssa ottamassa juuri selvää sen nykyisestä asemasta.

ARTARIK (uhkamielisesti.) Tulkoot sitten! Saman kohtalon saavat kuin muutkin!

SPARTACUS (kuin itsekseen.) Niin...

ARTARIK. Mitä? Etkö luota voittoomme?

SPARTACUS. Kyllä luotankin, mutta enemmän epäilen... Katsohan, meitä vastassa on mahtava Rooma, jolla on ehtymättömät varat, loppumattomat joukot, -- Rooma, joka koko maailman rikkaudet imee itsellensä, kaikki omistaa, kaikki määrää... -- (Masentuneena.) -- Ja meillä! Siitä asti kun laivamiehet meidät pettivät, on leirissämme vallinnut ankara puute, ja minä pelkään, että meille tulee todellinen nälänhätä -- kun nuo kirotut petturit kaiken lisäksi ryöstivät viljavarastomme rannikoilla... Oi, jospa vain olisimme päässeet Siciliaan, niinkuin aijoimme -- silloin olisimme olleet turvassa.

ARTARIK. Mutta jospa saamme taas Crassuksen kuormaston!

SPARTACUS. Niinpä kyllä. Mutta pahinta on se, että nälkä ei ole tullut yksin. -- (Hillityllä raivolla.) -- Aivankuin kavalat pedot hiipivät joukkoomme toivottomuus, kateus, eripuraisuus... Entä viime taistelu? -- Tosin heitä kaatui kauheasti, kuten sanoit, mutta se oli sittenkin meille tappio. Meidänhän täytyi murtautua lävitse, muuten olisimme olleet auttamattomasti hukassa. Ja tiedäthän, miten paljon meiltä sinne kentälle jäi...

ARTARIK. Tiedän, tiedän, mutta meitä on vieläkin paljon!

SPARTACUS (innostuen.) Se on totta! Jospa vain kaikki orjat olisivat yksimielisiä! Ajattele, että kaikki, _kaikki_ orjat nousisivat kapinaan! Mikä suunnaton voima! Rooman -- koko maailman me murskaisimme! -- Mutta he eivät ymmärrä... Aternum'in orjatkaan eivät yhtyneet meihin, vaikka kehoitin ja lähetin sanan voitoistamme...

KRATINOS (astuu sisään; Spartacukselle.) Täällä on eräs roomalaisnainen, joka tahtoo tavata sinua.

SPARTACUS (hämmästyen.) Roomalaisnainen? Kuka? Minkälainen?

KRATINOS. Ylimysnainen, nuori, kaunis...

SPARTACUS. Käske sisään!

ARTARIK. Minä poistun.

Artarik ja Kratinos poistuvat. Verho avautuu ja jumalallisen kauniina, arkana ja hentona astuu sisään Licinia. Spartacus seisoo tuijottaen häneen kauan äänettömänä.

LICINIA (kuiskaa äänellä, jossa kuvastuu pelko ja levottomuus.) Spartacus...

SPARTACUS (kylmällä, verhotulla äänellä.) Minä se olen. Mitä tahdot? -- (Kun tyttö ei vastaa, lisää hän hetken kuluttua, koettaen saada äänensä ankaraksi.) -- Miksi olet tullut? Minähän säästin sinut silloin kerran.

LICINIA (painaa päänsä alas äänettömänä.)

SPARTACUS (järkähtämättömänä.) Miksi olet tullut? Vastaa.

LICINIA (seisoo äänettömänä ja katsahtaa Spartacukseen kuin rukoillen; hänen huulensa värähtelevät ja hänen jalkansa miltei horjuvat.)

SPARTACUS (lähenee askeleen ja sanoo hellästi.) Mikset vastaa...? Minkätähden tulit ... Licinia?

LICINIA (taistellen heikkouttaan vastaan, sanoo vihdoin aivankuin ponnistaen.) Minä tulin sinun luoksesi ... tahtoisin puhua kanssasi ... tahtoisin neuvotella, keskustella ... etkö mitenkään voisi lopettaa tätä kauheata, hyödytöntä taistelua...?

SPARTACUS (muuttuen heti kylmäksi ja pilkalliseksi.) Sepä ystävällisesti sinulta, että olet vaivautunut tänne asti pyyntöinesi! Mutta eikö olisi ollut parempi, että olisit mennyt Crassuksen luo -- hän tietysti lopettaisi heti taistelun, jos vain pyytäisit! Onhan hän sinulle niin läheinen ... Minä olen kuullut...

LICINIA (tuntien itsensä heikoksi Spartacuksen pilkan ja varmuuden edessä.) Se ei ole totta...

SPARTACUS. Se asia ei kyllä kuulu minulle. Mutta mikä on saattanut sinut, ihana Licinia, tähän ystävälliseen toimeen? Minkätähden olet juuri _sinä_ tullut?

LICINIA (epäröiden.) Minä ... minä tahtoisin, että luopuisit ... että ... niin -- minä tahdon pelastaa sinut!

SPARTACUS (murhaavalla ivalla.) Mikä suurenmoinen kunnia minulle! Mutta sano minulle: mistä päivästä lähtien on "orja, rosvo ja kapinoitsija" tullut Rooman ihanimman ja ylistetyimmän tyttären huolenpidon esineeksi?

LICINIA (tuskallisesti.) Ah, sinä et ole enää entinen Spartacus...

SPARTACUS (kiihtyen.) En, kautta Zeuksen! En! Minä en ole sama, jota sinä sait mielin määrin häpäistä! Minä olen sen jälkeen oppinut jotain roomalaisilta! -- (Muuttuen taas pilkalliseksi.) -- Mutta etkö pelkää saastuttavasi itseäsi täällä -- _orjien_ seassa...!

LICINIA (kuohuen.) Sinä ... _sinä_ pilkkaat minua! Sano, eikö minulla ole syytä vihata sinua enemmän kuin ketään maailmassa! Sinä -- omaisteni, ystäväini surmaaja! Sinä -- kotini hävittäjä! Sinä -- veljeni, isäni murhaaja...

SPARTACUS. Miksi siis olet tullut? Olisit pysynyt siellä palatseissa ... pidoissa!

LICINIA. En olisi koskaan voinut uskoa, että sinä puhut noin minulle ... -- (Purskahtaa itkuun.)

SPARTACUS (kokonaan muuttuneella äänellä.) Suo minulle anteeksi, Licinia. Ja sallitko, että kerron sinulle erään tarinan ... niin sinä ymmärrät minua hiukan ja huomaat, kuinka mahdoton sinun pyyntösi on. Istu tähän, Licinia.

LICINIA (istuutuu kuiskaten.) Kerro...

SPARTACUS. Kaukana Traakiassa oli kerran viidentoista vuotias poika. Eräänä päivänä palasi hän isänsä kanssa pitkältä metsästysretkeltä vuoristosta, ja kun he lähenivät kotiaan, paloi se hirveänä roviona: vihollinen oli sillä aikaa hyökännyt kylään... Hänen veljensä makasi rinta lävistettynä, ja juuri kun he saapuivat paikalle, heitettiin hänet vielä elävänä liekkeihin... Isä tahtoi syöksyä pelastamaan poikaansa, mutta hänet estettiin; ylivoima oli liian suuri, hänet lyötiin maahan ja nauraen käski nuori vihollispäällikkö naulata hänet suureen tammeen... -- (Muistonsa valtaamana.) -- Licinia! Tuo poika makasi sidottuna vieressä ja näki miten paksut rautanaulat lyötiin niin että luut rouskuivat isän jalkojen ja käsien lävitse ... noiden käsien, jotka olivat häntä kantaneet ja hyväilleet... Hän näki rakkaalta otsalta vierivät hikihelmet, näki miten huulet värisivät ja muuttuivat sinisenkalpeiksi ... huulet, joita hän lukemattomia kertoja oli suudellut... Ja kaiken aikaa raikui hänen korvissaan vihollisten pilkkanauru! -- Äitiään ja pieniä sisariaan ei hän enää milloinkaan nähnyt, sillä hänet vietiin heti kauas -- orjaksi -- (Äänettömyys.) -- Tiedätkö, ketä nuo viholliset olivat?

LICINIA (hiljaa, kalpeana.) En...

SPARTACUS (raskaasti.) Ne olivat _roomalaisia_ -- ja poika, josta kerroin, seisoo nyt edessäsi.

LICINIA (peittäen kasvonsa.) Jumalat ... Jumalat...

SPARTACUS. Tiedätkö, Licinia, mikä oli päällikön nimi, joka johti sitä roomalaisjoukkoa?

LICINIA (sopertaen.) Kuinka minä sen tietäisin...

SPARTACUS (kolkosti.) _Marcus Licinius -- sinun isäsi._

LICINIA (kirkasee ja on vähällä mennä tainnoksiin.) Ah! Spartacus ... lopeta...! Lopeta vihdoinkin...

SPARTACUS (pitkän äänettömyyden jälkeen, synkästi.) Sinä päivänä minä vannoin kostavani. Ymmärrätkö sinä nyt, Licinia?

LICINIA (epätoivon kiihkeydellä.) Eikö sinun kostosi määrä sitten milloinkaan täyty? Kahdeksan roomalaisarmeijaa olet sinä maahan hakkauttanut... Ja muistatko, miten Po-joen taistelun jälkeen pakotit vangiksi joutuneet ylimykset taistelemaan keskenään kuin gladiaattorit -- orja-armeijan katsellessa... -- (Värähtäen.) -- Siellä kaatui minunkin veljeni...

SPARTACUS. Se juhla vietettiin Crixuksen ja hänen tuhansien tovereittensa kuoleman kostamiseksi.

LICINIA. Niin ... sinulla on syytä... Mutta eikö nyt jo riitä kostoa...? Spartacus ... _minä_ tahdon korvata sinulle kaikki ... sovittaa kaikki... -- Etkö sinä jo voi unohtaa, Spartacus?

SPARTACUS (katkerasti.) Unohtaa ... unohtaa! Mutta ajattele: siitä päivästä on kulunut vasta kymmenen vuotta! Ja vaikka omasta puolestani unohtaisinkin, niin en voi unohtaa toisten puolesta. -- (Kiihtyen.) -- Minä en unohda, että kotimaani hävitettiin -- minä en unohda niitä kymmeniätuhansia orjia, veljiäni -- kuuletko, _veljiäni!_ -- jotka ovat kuolleet piinapenkissä ja ristillä täällä kirotussa Roomassa! -- Sinä olet kaksi kertaa pyytänyt minun lopettamaan taistelun -- mutta miten minä voisin sen lopettaa, kun Rooman ylimystö on kauhealla sorrollaan sen synnyttänyt! Ei! Nyt on taistelu elämästä ja kuolemasta; täällä on tuhansia, joilla on edessä vain kuolema -- ja minä olen yksi heistä.

LICINIA. Turhaan sinä taistelet Spartacus. He eivät ansaitse sinun uskollisuuttasi. Kuule, mitä ilmoitan sinulle: nuo sinun veljesi ovat valmiit sinut pettämään...

SPARTACUS (säpsähtäen.) Mitä sanot?

LICINIA. He pettävät sinut!

SPARTACUS. Se ei ole totta!

LICINIA. Minä näytän sinulle, että se on totta! -- Katso tätä kirjettä, jossa Enomanus suorastaan _myy_ sinut! Jossa hän sitoutuu avustamaan vangitsemistasi sillä ehdolla, että hän itse saa täydellisen anteeksiannon.

SPARTACUS (ottaa Licinialta kirjeen ja lukee kalveten; pitkän äänettömyyden jälkeen mutisee kuin itsekseen.) Enomanus ... Enomanus! Mitä olen minä sinulle tehnyt...?

LICINIA. Vieläkö sinä nytkin tahdot taistella heidän kanssaan?

SPARTACUS (nousten koko pituuteensa, väkevästi.) Niin! Minä tahdon taistella! Minä tahdon taistella loppuun asti! Ja vaikka minun täytyisi taistella yksin -- vaikka kaikki muut minut hylkäisivät, niin on yksi, joka ei hylkää -- _kuolema_.

Äänettömyys.

SPARTACUS (Licinialle, joka katsoo häntä ihaillen; epäilevästi.) Mistä olet saanut tämän kirjeen?

Licinia joutuu hämilleen ja aukaisee jo suunsa vastatakseen, mutta silloin syöksyy sisään Garizo hengästyneenä ja kiihtyneenä.

GARIZO. Minun täytyi heti tulla sisään... Me olemme hukassa, Spartacus!

SPARTACUS. Hukassa... Miten niin ..?

GARIZO. Tiedä, että ne viisikymmentätuhatta miestä, jotka sinä Gannicuksen, Castuksen ja minun johdolla määräsit oikealle sivustalle, ovat melkein kaikki jättäneet paikkansa!

SPARTACUS. Minkätähden...?

GARIZO. He tahtovat ryhtyä taisteluun omin neuvoin... Gannicus ja Castus valittiin johtajiksi -- sinä et enää kelpaa! -- (Kuohuissaan.) -- Ja voitko ajatella mistä syystä? Niin, sinä et uskalla ryhtyä taisteluun -- sinä aina vain peräydyt -- sinä olet pelkuri!

SPARTACUS (vavahtaen kuin olisi saanut voimakkaan iskun.) Pelkuri ... sanoivatko he niin...?

GARIZO. Sanoivat...

SPARTACUS. Pelkuri -- pelkuri ... Täytyykö minun vielä sekin kuulla...? Ja nuo miesparat ... he menevät suoraan surman suuhun... _Pelkuri!_ Miksi ... miksi...?

GAROZO (lohduttaen.) Sinne jäivät kuitenkin vielä gallialaiset, jotka eivät meitä petä. Ja tuosta syytöksestä ei sinun tarvitse välittää: koko maailma tietää sen valheeksi!

SPARTACUS. Minä en välittäisi, jos ylimykset niin sanoisivat -- mutta kun omat ... omat... -- (Äänettömyys.) -- No niin, Garizo! Mene ja koeta säilyttää yksimielisyyttä -- siksi kunnes tulee taistelu. -- (Hiljaa.) -- Se on kai oleva viimeinen.

GARIZO. Minä menen.

Poistuu.

SPARTACUS (istuutuu jakkaralle, painaa päänsä käsiensä varaan; kolkosti.) Pelkuri... pelkuri... Miksi minä en saanut ennen kaatua...

LICINIA (heittäytyen polvilleen Spartacuksen eteen.) Spartacus ... minä rakastan sinua...

SPARTACUS (syöksyen ylös.) Licinia! Mitä sinä puhut! -- Ei, ei! Minähän olen vain orja...

LICINIA. Miksi muistutat minulle menneitä... En ajatellut ... en tuntenut sinua silloin -- enkä itseäni... Ymmärrä minua: minä olen roomalainen ja sinä olit ... niin, niin... Mutta nyt minä ymmärrän... Minä rakastan sinua!

SPARTACUS (katsoo häneen aivankuin näkisi unta, sanoen raukeasti.) Sinä ... sinä valehtelet niinkuin ennenkin...

LICINIA. Sinä et tahdo enää ymmärtää minua... Sano, koska olen sinulle valehdellut...?

SPARTACUS. Sinä itse olet ollut minulle valhe... Sinä valehtelit minulle katseillasi, hymylläsi, kainoudellasi, heikkoudellasi -- minä en ole niitä unohtanut! Sinä olet minun elämäni suuri valhe...

LICINIA (tuskallisesti.) Ei! ei! Sinä erehdyt ... sinä erehdyt... Minä en ole sitä tahtonut... Minä olen sinua aina rakastanut... Ja voitko tietää, mitä olen kärsinyt... Lähes kolme pitkää vuotta olen minä katunut, katkerasti katunut ja sinua kaivannut ... sinua ajatellut... Minä rakastan sinua!

SPARTACUS (epätoivoisesti.) Oi, Licinia, mitä sinulle sanoisin...? Sinä olet tuossa edessäni... Sinä, ihanin olento maan päällä! Sinä olet kuin jumalatar -- sinä olet kuin itse totuus... Ja kuitenkin tunnen, että sinä valehtelet...

LICINIA (itkien.) Oi, Spartacus... Kolme vuotta olen vain _sinua_ ajatellut... Ja nyt sinä et usko minua...

SPARTACUS. Ah, Licinia! Sinä saatat minut hulluksi! Minä en voi... Minä rakastan sinua kuitenkin! -- (Tempaa Licinian syliinsä, syleillen ja suudellen häntä hurjan kiihkoisesti.) -- Licinia! Se olet sinä ... todellakin ... Licinia! Rakastatko minua...?

LICINIA (hymyillen, silmät kyynelissä.) Ah, Spartacus...

SPARTACUS (suutelee Liciniaa, huumaantuneena kuiskien.) Sinä ... sinä olet nyt minun... Minun ihana, hurmaava Liciniani...

LICINIA (kietoen hellästi ja huumaavasti kätensä Spartacuksen kaulaan.) Niin ... minä olen sinun, Spartacus, sinun! - - (Kiihkeästi kuiskien.) -- Kuule, Spartacus! Jätä nämä kauheat orjat ja seuraa minua! Me pakenemme kauas täältä ... minne vain tahdot... Minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin... Jätä heidät!

SPARTACUS (havahtuen.) Ah! Sitäkö sinä tahdotkin! -- (Kiivaasti.) -- Ei! Minä en luovu heistä!

LICINIA. Ah, Spartacus! Minä rukoilen sinua: luovu orjista ja tule kanssani! Sinä puhuit kuolemasta, mutta meitä odottaa elämä ... _elämä_...

SPARTACUS (työntää hänet sylistään, huutaen.) Ole vaiti!

LICINIA (syleillen Spartacusta.) Kuule minua, Spartacus! Etkö ajattele yhtään minua? Etkö ymmärrä, etten voi elää ilman sinua...?! Minä rukoilen sinua...

SPARTACUS (huomaten heikkoutta itsessään, kähisee hiljaa ja läpitunkevasti.) Ole vaiti! Vaikene! -- (Uuden, musertavan ajatuksen valtaamana, hitaasti.) -- Sano minulle, _kuka sinut tänne lähetti?_ Crassusko?

LICINIA (luo hämmentyneenä katseensa alas.)

SPARTACUS. Sinä vaikenet ... sinä vaikenet... Ehkä olet hänen... Oih!

LICINIA (sopertaen.) Se ei ole totta...

Ulkopuolelta kuuluu melua.

ARTARIK (syöksyy sisään kiihoittuneena. Häntä seuraa kaksi sotilasta, taluttaen erästä vakoojaa.) Spartacus! Koko leiri on sekasorron vallassa. Jokainen huutaa petosta. Sinä jo tiedät, mitä Gannicus ja Castus ovat tehneet, mutta tiedätkö myös, että täällä kulkee vakoojia yrittäen lahjoa osastonpäälliköitä? Tämä juuri äsken tarjosi minulle suurta rahasummaa ja anteeksiantoa, jos pettäisin sinut! Meidän täytyy saada ilmi kaikki petturit ja vakoojat ja sentähden pitäisi häntä tutkia!

SPARTACUS (vielä äskeisen mielenliikutuksen vallassa.) Vai niin. Totuus täytyy vihdoinkin saada ilmi! -- (Kääntyen vakoojaan, lyhyesti ja uhkaavasti.) -- Mies! Toivon sinun ymmärtävän, että sinun on vastattava jokaiseen kysymykseen, jonka teen! Me emme tule sinun tähtesi paljon aikaa kuluttamaan! Siis ensiksi: kuka on sinut lähettänyt?

VAKOOJA (luo harhailevan katseen ympäri telttaa kuin apua etsien ja huomattuaan Licinian jää tuijottamaan häneen kauhistuneena.)

SPARTACUS (kääntää myöskin terävän, välähtävän katseensa Liciniaan. Tämä on valahtanut kalpeaksi kuin liina ja hänen rintansa läähättää raskaasti. Astuu askeleen häntä kohden ja sanoo hiljaa.)

-- Sinä kalpenet...

Syöksyy vakoojan luokse, tarttuu kuin rautapihdein hänen olkapäähänsä, tuijottaen häntä silmiin pistävästi ja läpitunkevasti.

-- Onko se hän?

VAKOOJA (masentuneena.) Tee minulle mitä tahdot... Olen hänen orjansa...

SPARTACUS (seisoo kuin ukkosen lyömänä; äänettömyyden jälkeen, käheästi.) Onko täällä leirissä muita kuin sinä ... ja...

VAKOOJA (varmasti.) Ei!

SPARTACUS (katsoen häntä hetkisen.) Viekää hänet pois! -- (Astelee Licinian eteen kuiskaten itsekseen.) -- Minun aavistukseni... Minun aavistukseni...

Äänettömyys.

-- En minä sitä ihmettele, että petoksella ja kavaluudella koetit tuhota minut ja joukkoni. En -- sillä siihen on sinulla totisesti syytä! -- Niin -- nyt minä ymmärrän! Sinun vakuuttelusi, sinun "rakkautesi" oli ansa, kuoppa, johon minut piti pyydystettämän kuin petoeläin! .. -- (Katkerasti.) -- Sinäkö olisit rakastanut minua -- minua, jonka paljas nimen kaiku oli sinulle kauhistus! -- (Tarttuen päähänsä.) -- Ah, minä muistan kaikki! -- (Raivoisana.) -- Sinä kurja valehtelija, petturi! Ole ikuisesti kirottu!

LICINIA (aikoo jotain puhua, mutta hän on aivankuin lamaantunut, hänen huulensa värisevät ja hän huohottaa kuin kuoleva.)

ARTARIK (kiihtyen.) Sinä itse olet syypää onnettomuuksiimme! Sinä tämänkin petturin säästit -- sinä häntä suosit -- sinun telttaasi hän tänäänkin ensimäiseksi tuli! Ehkä hän on koettanut sinuakin vietellä luopumaan taistelusta -- pettämään itsesi...

SPARTACUS (keskeyttäen.) Vaiti!

ARTARIK (yhä kasvavalla kiihkolla.) Minulla on oikeus puhua tästä! Eikö saisi enää kysyäkään? Ehkä olet jo luvannut jättää meidät?!

SPARTACUS (lähenee kuolonkalpeana Artarikia, tuskalla ja raivolla.) Sinäkin ... sinäkin ... sinäkin... -- (Kääntyen Liciniaan, hurjasti.) -- Oletko nyt tyytyväinen?

LICINIA (kuiskaa menehtymäisillään.) Kuule minua! minä rakastan sinua... Luovu heistä ja paetkaamme täältä... Näethän, miten he sinut hylkäävät...

SPARTACUS (läheten häntä uhkaavana pitkin, joustavin askelin.) Viimeiseen asti sinä... Enkö saa sinua vaikenemaan...?

LICINIA (rukoillen.) Luota minuun... Usko minua...! He hylkäävät sinut... Spartacus... Muista edes äitiäsi ... kotimaatasi... Paetkaamme sinne...

Enempää hän ei ehdi sanoa, sillä suunniltaan raivosta sieppaa Spartacus tikarin vyöltään ja iskee sen Licinian rintaan.

LICINIA (vaipuu maahan heikosti huudahtaen.) Spartacus ... mitä sinä teit?

Artarik hiipii äänetönnä ulos.

SPARTACUS (on aivankuin jähmettynyt; sitten vaipuu hän polvilleen Licinian viereen parahtaen.) Licinia...

LICINIA (heikosti.) Spartacus! Minä tulin tänne pettääkseni sinut ... mutta nyt minä rakastan sinua... Kaikki hylkäisin minä sinun tähtesi -- ja nyt minun täytyy kuolla...

SPARTACUS (hurjasti, syleillen.) Sinä et saa kuolla! Minä rakastan sinua!

LICINIA (yhä heikommin.) Minä kuolen... Mutta kuolema sinun kädestäsi on suloisempi ... kuin elämä ilman sinua... Kuolla ... kuolla ... _sinun_ syleilyssäsi ... sinun suuteloosi...

Ojentaa huulensa Spartacukselle, joka suutelee häntä.

SPARTACUS (kamalan epätoivon valtaamana.) Sinä ... sinä rakastat kuitenkin minua...