Part 4

NUORI ORJA. Haa! Minä voisin tappaa teistä muutamia, minä voisin sanoa paljon -- mutta minä en tee sitä! Kohta tulevat _tuhannet_ ja sanovat! Katsokaa!

Sieppaa poveltaan tikarin ja painaa sen kamalasti nauraen molemmin käsin rintaansa; kaatuu raskaasti marmorilattialle ja jää siihen liikkumattomana makaamaan -- tikarinvarren törröttäessä hänen rinnastaan.

Syntyy tavaton hälinä. Useat syöksähtävät ylös ja naiset kirkuvat, yli muun melun kuuluu hämmästyneitä ja raivokkaita

HUUTOJA. -- Mitä tämä on! -- Mitä tämä on, Marcellus? -- Kuinka orja saa puhua noin? -- Ruoskikaa kaikki orjat! -- Silpokaa heidät! -- Ristille orjat! -- Ristille! -- Ristille!

MARCELLUS. Miksi tämä hälinä? Sehän oli vain orja! -- (Orjille.) -- Orjat! Viekää tuo pois!

Seinustalla on joukko pelästyneen, epäröivän näköisiä orjia. Kun he eivät tarpeeksi nopeasti lähde liikkeelle, syöksähtää

MARCELLUS (seisoalleen ja karjasee raivoisasti.) Kuuletteko te koirat? -- (Viittaa ruumista.) -- Pois!

Orjat kantavat pois ruumiin.

ÄÄNI (pidätetyllä kauhulla.) Onko kukaan orja vielä koskaan noin...?

MARCELLUS (keskeyttäen ylenkatseellisesti.) Oh, nehän surmaavat itsiään jok'ainoa päivä! Ja kaikilla keinoilla!

ÄÄNI (kauhulla.) Ei, minä tarkoitan _puhunut!_ Kuinka orja saa ja voi puhua noin...? Onkohan jotain tulossa...? Jos ne orjat...

ANICIUS (keskeyttää vihaisena, joka tekee hänet yhä koomillisemmaksi.) Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien! Täällä ei puhuta muusta kuin orjista -- aivankuin maailmassa ei enää olisikaan muuta kuin likaisia, rupisia, haisevia orjia!

Jotkut nauravat, kuuluu muutamia puolijuopuneita

ÄÄNIÄ. -- Oikein, Anicius!

CRASSUS. Minä olen samaa mieltä kuin Anicius. -- (Ylpeästi.) -- Me olemme kukistaneet Karthagon, meidän legionamme ovat valloittaneet koko maailman... Kaikki maailman kansat kumartuvat Rooman edessä. -- Mitä voi meille silloin tuollainen likainen, nälkäinen roskajoukko!

LICINIUS (ivaten.) Ja jumalat olkoot kiitetyt siitä, että metsät ovat täynnä kauniita puita, joista tulee sangen vahvoja ristinpuita -- ja ruoskia valmistavat orjat itse!

ÄÄNIÄ. -- Oikein, Licinius! -- Mitä he meille voivat! -- Me ripustamme heidät ristille!

MARCELLUS. Tahdon vielä huomauttaa, että tuo nähtävästi oli tullut hulluksi ... eivätkä he meille mitään mahda! Ystävät! Älkää antako näiden pikkuseikkojen häiritä iloamme. -- Miksi soitto vaikenee? -- (Polkasee koturnillaan lattiaan.) -- Soittoa!

HERMOSTUNEITA ÄÄNIÄ. -- Soittoa! -- Soittoa, niin, soittoa!

Esiripun takaa alkaa hätäinen, katkonainen soitto -- tuntuu, etteivät kaikki soittajat ota alussa siihen osaa. Kappale, jota soitetaan harvassa tahdissa, on olevinaan hurjan iloinen, ja todellakin: siinä on paljon iloa, mutta siinä piilee myöskin mykkä, epämääräinen kauhu, jota noilla iloisilla äänillä koetetaan peittää. Erityisen kamalia ovat puusoittimien äänet: ne ulvovat, valittavat ja kiemurtelevat ympäri huonetta kuin vihaiset käärmeet...

MARCELLUS (soiton aikana, vihaisesti.) Kirotut elukat, kun häiritsivät kemuja! -- (Uhkaavasti.) -- Minä kyllä ne opetan -- huomenna! Nyt ei enää mitään ikävää. Viiniä orjat! Tuokaa uutta viiniä!

ÄÄNIÄ. -- Viiniä! -- Tänne viiniä! -- Juokaamme ja iloitkaamme! -- Viiniä -- siinä elämä!

Juovat ahnaasti. Yhä useammat alkavat olla täydessä humalassa.

ANICIUS. Kas Aurelia, miten pelästyi! Traseas, etkö saa punaa uudelleen hänen poskilleen? Olisinpa minä nuorempi...

Kaikki räjähtävät nauramaan, vaikkei sukkeluus ole mikään naurettava: he tahtovat naurulla salata levottomuutensa, jota ei edes päihtymys voi estää. -- Aurelia painaa päänsä alas.

CRASSUS. Fulvius, oi runoilija, lausuppa joku runo tai satiiri tämän illan tapahtumista.

ANICIUS. Niin, sinun tilapäisrunosi ovat sattuvia...

ÄÄNIÄ. -- Lausu, lausu!

FULVIUS (nousee horjuvin jaloin, ojentaa kätensä kuin vaatien hiljaisuutta, ja joku huutaa)

-- Lopettakaa soitto!

TRASEAS. Ei, soittakaa paremmin! Fulvius lausukoon soiton säestyksellä.

FULVIUS (juopuneen äänellä, kieli hiukan kangertaen, juhlallisesti.)

Kuohuos viini, sä parahin nesteistä maan! Hehkuos nainen sä jumalten lahja vaan! Nyt Rooman mies, sä johtaos ties suloniityille Baccuksen! Elä Rooman mies! Mut kuolkohot orjat...

HUUTOJA. -- Ei enää orjista! -- Hyvä! Hyvä! -- Se ei ollut johdonmukainen!

Fulvius rötkähtää raskaasti sohvalle.

-- Sinä olet humalassa, Fulvius! -- Mitä te johdonmukaisuudesta! Iloitkaamme! -- Iloitkaamme!

Kun soitto on loppunut, nousee

MARCELLUS (lausuen.) Minulla on onni näyttää teille tänään maailman väkevimpäin painijoiden kamppailu: teille tunnetun voittamattoman roomalaisen Valerianuksen ja germanilaisen Asatorin. Orjat! -- (Viittaa orjille.)

Ilmoitus otetaan vastaan kättentaputuksin ja hyväksymishuudoin ja orjat levittävät nopeasti suihkukaivon ja pöydän väliselle tilalle (vasemmalle) maton.

Marcelluksen viittauksesta alkaa reipas, juhlallinen marssi ja sisään astuu kaksi painijaa. He ovat muuten alastomat paitsi vyötäiset ovat peitetyt. Ja kun he seisovat kumpikin puolellaan kädet ristissä rinnalla, luulisi näkevänsä kaksi eri taiteilijan veistämää Hercules- patsasta. -- Kuuluu hermostuneita ja kiihkeitä

HUUDAHDUKSIA. -- Mitkä lihakset! -- Roomalainen voittaa! -- Barbaari voittaa!

MARCELLUS. Alkakaa!

Huomaa helposti, että jättiläiskokoinen germanilainen on voimakkaampi, mutta sen korvaa taasen roomalaisen suurempi taito. Katsojat seuraavat henkeä pidättäen ja vain joskus kuuluu huutoja: Nujerra barbaarin niska! Barbaari voittaa! -- Germanilainen tekee hurjia otteita rautaisilla käsivarsillaan ja he näyttävät toisinaan pyörivän ilmassa -- mutta aina pelastuu roomalainen ja vihdoin hän salamannopealla liikkeellä lyö vastustajansa maahan, niin että tämä menee milt'ei tainnoksiin. Voittaja asettaa jalkansa voitetun rinnalle ja vieraat puhkeavat myrskyisiin kättentaputuksiin ja

HUUTOIHIN. -- Valerianus, hyvä! -- Kautta Herculeen, siinä on painija! -- Roomalainen! -- Se oli taistelu!

Voitettu nousee ja molemmat painijat poistuvat suosionosotusten kaikuessa; orjat korjaavat kiireesti maton.

ÄÄNIÄ. -- Barbaarin täytyi nujertua! -- Ei kukaan voi Valerianusta vastustaa! -- Enkö sanonut, että roomalainen voittaa!

ANICIUS (hykerrellen käsiään.) Minä olen vallan ihastunut! Mitä mahtaa isäntämme nyt meille tarjota?

ÄÄNIÄ. -- Niin, arvatkaa!

MARCELLUS (hymyillen.) Minä en sano mitään. Odottakaa... Viiniä!

Syntyy iloinen juopuneiden hälinä, josta eroittaa vain joitakin katkonaisia

HUUDAHDUKSIA. -- Minä olen utelias... -- Sanokaa, ystävät... -- Jumalien nimessä...

Taas tuodaan uutta viiniä, vieraat käyttävät sitä runsaasti hyväkseen ja kaikki, paitsi Verus, Traseas ja muutamat muut, ovat humalassa.

Silloin alkaa hillitty, salaperäinen soitto ja sisään liitelee kuusi kuvankaunista syyrialaista tyttöä. Ainoana verhonaan on heillä vyötäisillä vihreät, harvat harsot.

Lievää hälinää, pidätettyjä, ihastuneita

HUUDAHDUKSIA. -- Ah! -- Mitkä vartalot!

Hiljaisuus.

Ensin tanssivat liihotellen, haaveellisesti, sulavasti. Pian kuitenkin kiihtyy soitto ja tanssi käy yhä vilkkaammaksi ja kiihkeämmäksi ja tanssijattaret säestävät liikkeitään kiihkein huudahduksin.

Lopulta pysähtyvät kaikki kuin yhdestä iskusta, jääden kuvapatsaina seisomaan sorjaan asentoon, toinen käsi kohotettuna.

Hurja suosionosotusten myrsky: kättentaputukset, huudot ja sekava hälinä täyttää salin; sen yli eroittaa hurmaantuneita

HUUDAHDUKSIA. -- Mikä sirous! -- Mitkä vartalot! -- Tämä on ihanaa! -- Jumalallista!

Jotkut suutelevat vierellään lepääviä naisia... Tanssijattaret aikovat kauniissa järjestyksessä poistua, mutta silloin kuuluu kiihkeitä

HUUTOJA. -- Älkää poistuko! -- Jääkää! -- Älkää jättäkö meitä!

Ja yhtä iloisina, aivankuin olisivat odottaneet juuri tätä, kääntyvät tanssijattaret takaisin ja rientävät heitä odottaviin, avoimiin syliin.

Juomingit käyvät yhä hurjemmiksi ja irstaammiksi. Orjat kantavat yhä uutta viiniä ja humaltuminen on korkeimmillaan. Miehet lähentelevät naisia irstaasti ja useimmat näistä istuvat miesten sylissä kiihkeinä... Ja yht'äkkiä alkaa katosta sataa punaisia ruusuja... Puheensorina käy yhä sekavammaksi, nauru, hälinä ja ihastushuudot täyttävät ilman; selvemmin kuuluu vain muutamia

HUUDAHDUKSIA. -- Ah, ruusuja! -- Tämä on jumalallista! -- Viiniä, orjat! -- Ruusuja, ruusuja! -- Viiniä, viiniä!

FULVIUS (nojautuen vieressään loikovan nuoren ylimysnaisen puoleen.) Valtijattareni! Jumalattareni! Minä rakastan sinua! Tule syliini...

Tyttö täyttää hänen pyyntönsä ja hän suutelee tätä kiihkoisesti huulille; kuiskuttelevat hiljaa keskenään ja katoavat kädet toistensa vyötäisillä esiripun taakse.

ÄÄNI. He lähtivät Afroditen helmaan...

ANICIUS. Hän suokoon heille kaikki antimensa...

Naurua.

POMPONIA. Oh, miten täällä on kuuma!

LICINIUS. Riisu itsesi!

POMPONIA. Sen teenkin, kautta Venuksen valkeiden polvien!

CRASSUS. Mikset omiesi...?

Naurua.

ANIVIUS. Kuuleppa, ihana Pomponia. Eiköhän Licinius voisi sinua jäähdyttää...

Naurua.

HUUTOJA. -- Se on totta! -- Kysy häneltä!

POMPONIA (nousee hieman horjuen ja sanoo, teeskennellen vihastusta.) Minä en siedä teidän leikkiänne! -- (Menee oikealle. Licinius nousee ja seuraa häntä.)

Naurua, melua; eroittaa seuraavia

HUUDAHDUKSIA. -- Sopiva tekosyy, kautta Polluxin! -- He tekivät oikein! -- Se on parasta elämässä! -- Elämä on lyhyt! -- Viiniä! Viiniä!

Muutamat ylimykset poistuvat oikealle kädet tanssijattarien vyötäisillä ja eräs heistä sanoo juopuneella äänellä.

YLIMYS. Minä menen jäähdyttämään itseäni...

Naurua.

Eräs lihava ylimys, joka koko illan on ahkerasti juonut, huutaa.

YLIMYS. Viiniä! Antakaa minun kylpeä viinissä! Orjat! Kuuletteko te, siat? Minä tahdon viinikylpyyn! Siat... -- (Nostaa kätensä ja vierähtää pöydän alle.)

ANICIUS. Hän on itse sika!

TRASEAS. Ainakin hänen _ulkomuotonsa_ muistuttaa sinua!

Naurua.

MARCELLUS (myöskin juopuneena.) Orjat! Tuokaa taas ruokia pöytään! Ja soittoa!

ÄÄNIÄ. -- Hyvä! Hyvä! -- Elämä on iloa! -- Valehtelet! -- Iloitkaamme!

Silloin avautuu pääovi ja sisään syöksyy Licinia; hän on aivan hengästynyt ja kalpea ja hänen tukkansa on epäjärjestyksessä.

LICINIA (viimeisillä voimillaan.) _Spartacus tulee!_

Vaipuu eräälle sohvalle.

Sanoma vaikuttaa kuin salaman isku. Kuuluu muutamia kirkaisuja ja muutamat ylimykset rientävät horjuen tarjoamaan Licinialle viiniä. Humaltuminen on kuitenkin niin yleinen, että kun ensi pelästys on mennyt ohi, niin häntä ei uskota

ÄÄNIÄ (tylsiä, hämmästyneitä.) -- Spartacus! -- Spartacus! Se on mahdotonta!

MARCELLUS Clodiushan on paraillaan vangitsemassa Spartacusta!

LICINIA (toipuen.) Clodius on kaatunut ja hänen joukkonsa lyöty...

ÄÄNIÄ. -- Mahdotonta! -- Sinä olet uneksinut!

LICINIA. Se on liiankin totta! Mutta missä on isäni?

JUOPUNUT ÄÄNI. Hän kyllä tulee kun ehti...

Naurua.

LICINIA (kiihtyen.) Te nauratte! Aijotteko jäädä tänne orjien surmattaviksi? Eikö kukaan lähde Roomaan ... ilmoittamaan senaatille kapinasta ... hakemaan apua...?

Hälinää.

CRASSUS. Oliko orjien joukko lukuisa?

LICINIA. Heitä on paljon -- tuhansittain.

ANICIUS (juopuneella äänellä.) No, Crassus! Sinä äsken vannoit kautta Mars'in, että ristiinnaulitset kaikki kapinoitsevat orjat. Tee se siis jumalien nimessä!

LICINIA (hermostuneesti.) Niin. Tee se, Crassus! Hanki itsellesi valtuudet senaatilta... Kerää legioonat ja kukista orjat!

CRASSUS (kiihkeästi kuiskaten.) Tahdotko sinä?

LICINIA (kuiskaten itsekseen.) Minun kotini palaa. -- He ovat sen sytyttäneet...

CRASSUS (nousee hiukan selvinneenä ja huutaa ylpeästi.) Roomalaiset! Kuulkaa minua! Minä vannoin äsken, ja maailma ei tule milloinkaan sanomaan, että Marcus Crassus on rikkonut valansa! Minä teen mitä lupasin. -- (Kääntyen Liciniaan.) -- Ja minä teen sen kaksinkertaisella innolla, kun minä samalla saan täyttää sinun tahtosi, oi jumalallinen Licinia!

ANICIUS (leikillisesti.) Kuin Curtius olisin minä valmis syöksymään Manalaan, jos minua odottaisi niin suloinen palkinto kuin sinua -- sinä Fortunan lempipoika! Sillä tiedä, että Licinia on sinun palkkiosi!

Naurua.

Licinia punastuu ja painaa hämillään päänsä alas.

CRASSUS. Siitä puhumme sitten kun viimeinenkin kapinoitseva orja on kaatunut tahi riippuu ristillä. Hyvästi siihen asti! Hyvästi Licinia!

Poistuu.

ÄÄNIÄ. -- Minä tulen myöskin! -- Odota, Crassus... -- Nytkö hän jo lähti? -- Älkää lähtekö! Juokaamme! -- Mutta jos orjat tulevat tänne...

ANICIUS. Miksi ne tänne tulisivat...?

VERUS. Voitko tietää, Licinia, minne päin ne lähtivät sieltä?

LICINIA (vieläkin hämmentyneenä ja avuttomana.) En ... en... Ah, niin... Minä kuulin huutoja: Roomaan, Roomaan!

ANICIUS. Tämä on kaukana tiestä... Juokaamme siis rauhassa! Licinian malja!

Juovat nauraen ja meluten.

LICINIA (aivan menehtyen; puhjeten itkuun.) Sanokaa vihdoinkin ... missä on isäni... Missä on isäni...?

ÄÄNIÄ. -- Licinius! Licinius!

LICINIUS (ilmestyen eräälle sivuovelle; äreästi.) Mikä hätänä? -- (Huomaa Licinian.) -- Licinia! Miksi olet täällä?

LICINIA. Meidän talomme on liekeissä...

LICINIUS. Mitä sanot? Kuinka? Kuka?

LICINIA. Spartacus...

LICINIUS. Missä ovat Brutus ja Livia?

LICINIA. He ovat turvassa... Veruksen huvilassa...

VERUS. Minun huvilassani?

LICINIUS. Kuka heidät sinne lähetti?

LICINIA. Spartacus...

ÄÄNIÄ. -- Tuo rosvoko? -- Sinä olet sairas! -- Se on mahdotonta!

LICINIA. Hän sen teki... Hän aikoi minutkin lähettää sinne, mutta pääsin ulos ja karkasin ratsastaen tänne...

ANICIUS (juopuneena.) Tehköön mitä tahansa, hän on kaikissa tapauksissa saastainen orja ... koira!

LICINIA (tulistuen.) Älä parjaa! On hän ainakin parempi kuin sinä!

Yleinen hämmästys.

HUUTOJA. -- Mitä tämä on! -- Hän on rakastunut orjaan! -- Se on sittenkin totta mitä puhutaan...

LICINIUS (ankarasti.) Sinä unohdat itsesi! Sinä unohdat, että ... että... -- Sanoitko että talomme palaa?

LICINIA (syvän mielenliikutuksen vallassa.) Menkää ulos niin te näette miten eteläinen taivaanranta punoittaa... Se on kotimme, joka vielä palaa...

LICINIUS. Näenkö minä unta? -- (Raivolla.) -- Oh, roistot! Rosvot! Heidät pitäisi nylkeä elävältä!

ÄÄNIÄ. -- Kirotut orjat! -- Ristille!

Vihaista melua.

Yht'äkkiä vaikenevat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta. Ensin ei kuulu muuta kuin sama hurjaniloinen, remuava musiikki, jonka takana piiloutuu epämääräinen kauhu... Mutta kun kuuntelee tarkemmin, kuulee omituisen äänen, aivankuin kaukaisen, myrskyävän meren pauhun: sen synnyttävät lukemattomien jalkojen töminä ja raivokkaat, epämääräiset huudot.

ERÄS YLIMYS (syöksyy ylös ja kuiskaa kauhulla.) Orjat! Nyt ne tulevat...

MARCELLUS. Sulkekaa kaikki ovet ja portti...

HÄTÄÄNTYNEITÄ ÄÄNIÄ. -- Sulkekaa ovet! -- Sulkekaa ovet!

VERUS. Sallikaa minun mennä tarkastamaan.

Poistuu.

ÄÄNIÄ. -- Tehkää se! Menkää! -- Marcellus, mitä tämä on? -- Miten selität tämän, Marcellus?

ANICIUS. Minä luulin tulevani _juhlaan_...

MARCELLUS. Odottakaa, ei tässä mitään hätää ole.

ANICIUS. Selitä sitten, ystäväni, mitä merkitsee tuo hornanmeteli sinun porttisi edessä?

JUOPUNEET ÄÄNET. -- Kautta Jupiterin parran, selitä! -- Minä vaadin selitystä!

Meteli ulkona alkaa kuulua yhä selvemmin. Verus palaa kalpeana, kaikki vaikenevat ja katsovat odottavana häneen.

VERUS (hillitysti.) Tiedättekö, mikä siellä on?

ÄÄNIÄ (kuiskaavia.) -- Sano, sano! -- Mitä siellä on?

VERUS (samoin kuin ennen.) Siellä odottaa _kuolema_.

ÄÄNIÄ (kauhistuneita, suuttuneita, juopuneita.) -- Se on mahdotonta! -- Sinä lasket leikkiä! -- Mitä tarkoitat? -- Selitä...

VERUS. Suunnaton orjajoukko on piirittänyt palatsin. Ne ovat pian täällä... Kun katsoin alas, tuntui minusta, että kuolema on ottanut suunnattoman, tuhatpäisen käärmeen muodon ja makaa kiemurassa rakennuksen ympärillä, odottaen milloin saa nielaista...

ÄÄNET (keskeyttäen.) -- Oi jumalat! -- Sinä liioittelet! -- Onko se totta! -- Onko se mahdollista? -- Mitä he tahtovat? -- Me olemme hukassa! -- Oi jumalat!

MARCELLUS. Nyt ymmärrän: orjani ovat vieneet sanan noille kapinoitsijoille. Sentähden se äsken puhui tuhansista... -- (Huutaa.) -- Orjat! -- (Ei vastausta.) -- Karanneet...

YLIMYS (pöydän alla, nostaen päätään.) Mi ... mitä tämä merkitsee?

ÄÄNIÄ. Orjat ovat piirittäneet talon.

YLIMYS (huutaen.) Mitä? Orjat? Kuinka ne uskaltavat?!

KATKERA ÄÄNI. Menkää kysymään niiltä!

POMPONIA. Mitä ne tahtovat?

VERUS (järkytettynä.) Tuosta kamalasta metelistä eroitin vain yhden ainoan sanan: kuolema.

NAISÄÄNI (hermostuneesti, vaikeroiden.) Minä en tahdo! Minä en tahdo...

KATKERA ÄÄNI. Mene puhumaan siitä orjille!

MARCELLUS. Älkää ilkkuko!

VERUS. Te nauroitte äsken, ette tahtoneet kuulla minua... Mitä nyt arvelette?

MARCELLUS (raivostuen.) Sinä onnettomuuden korppi! Rohkenetko pilkata?

VERUS. En minä pilkkaa. Huomautan vain, että tämä on _oma syymme!_ Ja miten voisin pilkata: odottaahan minua sama kohtalo kuin teitäkin...

HERMOSTUNUT NAISÄÄNI (miltei itkien.) Ei enää tarvita ruusuja... Lopettakaa! Lopettakaa, Marcellus...

MARCELLUS (huutaa ylös.) Lopettakaa! -- (Ruusuja sataa edelleen.) -- Orjat! Kuuletteko te kirotut! Lakatkaa!

Äänettömäksi vastaukseksi alkaa ruusuja sataa yhä tiheämpään.

MARCELLUS (huutaen raivoisasti.) Lakatkaa! Lakatkaa! -- Ah, minä ymmärrän...

Silloin alkaa entisen melun lisäksi kuulua harvaa, mahtavaa jyskettä: orjat särkevät muurinmurtimella porttia. Useat syöksähtävät istuimiltaan kalpeina ja jotkut naiset alkavat hermostuneesti parkua.

KAUHISTUNEITA ÄÄNIÄ. -- Nyt ne särkevät porttia! -- Me olemme hukassa! -- Mitä on tehtävä? -- Paetkaamme!

Fulvius ja muutamat muut ylimykset ilmestyvät naisineen puolialastomina esiripun takaa kysyvä, suuttunut ilme kasvoillaan.

FULVIUS. Mitä tämä on? Mitä merkitsee tuo jyske?

ÄÄNIÄ (yht'aikaa). -- Talo on piiritetty! -- Orjat ovat piirittäneet talon! -- Paetkaamme!

VERUS. Myöhäistä. Jo äsken oli meidät kokonaan ympäröity!

ÄÄNIÄ. -- Jumalat! Mitä on tehtävä? -- Portti on luja! -- Ei kestä! -- Jumalat! jumalat!

ANICIUS (suuttuneena.) Minä luulin tulevani juhlaan, mutta tämä taitaa muuttua teurastushuoneeksi... Miksei täällä ollut vartijaväkeä?

POMPONIA (suunniltaan pelosta.) Oi, pyytäkää heiltä armoa...

LICINIUS. Häpeä! _Orjilta armoa?_ Oletko sinä roomalainen? Käykäämme aseihin ja kuolkaamme kuin roomalaiset!

VERUS. Mitä hyödyttää nyt aseet? Mene katsomaan, miten paljon heitä on.

ANICIUS (katkerasti.) Istukaamme ja juokaamme! Kuolkaamme kuin roomalaiset!

JUOPUNEET ÄÄNET. -- Juokaamme! Juokaamme!

VERUS. Te mielettömät!

Ryskyen särkyy portti ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto alkaa tuo mahtava pauhu lähetä. Soitto lakkaa -- ainoastaan huilunsoittaja jatkaa kauheata, valittavaa säveltään, aivankuin olisi menettänyt järkensä. Ja samalla alkaa lähestyvä orjajoukko laulun, jonka sävelessä kuvastuu ääretön voima, uhka ja hurjuus.

ORJAIN LAULU.

Kirottu olkoon Rooman maa ja mahti, jok' orjalaumain verta joi! Jo sortuu vallit vankat, kaatuu vahti -- käy koston myrsky, salamoi! Kalskuu kalvat, särkyy salvat! Keihästäin eteenpäin! Nouskaa orjat ruoskan alta, syöskää maahan Rooman valta!

Näin sorjempi on seistä surman suussa kuin alla orjan kohtalon! Ja vaikka päättyis tiemme ristinpuussa, Niin vapaa, vapaa tiemme on! Kalskuu kalvat, särkyy salvat! Keihästäin eteenpäin! Nouskaa orjat ruoskan alta, Syöskää maahan Rooman valta!

Laulun aikana ovat kaikki aivankuin lamaantuneina; kuuluu joitakin käheitä kuiskauksia, toiset pyyhkivät hikeä otsiltaan ja muutamien katse harhailee kuin apua etsien -- ja hiljalleen, taukoamatta sataa punaisia ruusuja... Mutta kun laulun loppupoljennot jymähtävät kuin muurinsärkijän iskut ja yht'aikaa viimeisen sanan kanssa palatsin ulko-oveen todella tärähtää muurinmurtaja, niin silloin on heidän voimansa lopussa: jotkut tukkivat korvansa, pari naista kaatuu kirkaisten lattialle ja koko joukko pakenee sisähuoneisiin horjuen, kaatuillen ja mielettömästi kirkuen. Eroittaa vain muutamia huudahduksia.

POMPONIA (takertuen epätoivoisesti Liciniuksen käsivarteen.) Pelasta minut... Pelasta minut...!

LICINIUS (itsekin tuon joukkokauhun valtaamana.) Sinä olet mieletön, Pomponia... No tule, minä vien sinut pois täältä ... pois täältä!

HUUTOJA. -- Missä aseet? -- Se on turhaa! -- Sammuttakaa tulet... -- Oi jumalat! Pelastakaa minut!

TRASEAS (joka Licinian ja Veruksen kanssa on jäänyt paikalleen.) Pysähtykää! Oletteko te roomalaisia?! Minäkin olen varma, että meidän on nyt lähdettävä Haadekseen, mutta pitääkö sinne mennä tuollaisella kiireellä...?

LICINIA. Oi, te pelkurit! Pelkurit! Tuollainen ei olisi koskaan Spartacus!

Vain kolme iskua kestää ulko-ovi ja silloin jyrähtää muurinmurtaja palatsin oveen, niin että koko rakennus vapisee. Räiskyen lentää toinen ovenpuolisko säpäleiksi ja hirveällä vauhdilla syöksyy sisään suihkun ja harvinaisten kukkien lomitse tavattoman paksusta hirrestä tehty oinaanpää, kymmenien jättiläiskokoisten orjasotilaiden työntämänä.

SPARTACUS (astuu sisään, sanoen ulkonaolijoille käskevästi.) Pysähtykää!

Äänettömänä ja synkkänä astelee hän miekka kädessä sisälläolijoita kohti. Kun hän huomaa putoilevat ruusut, nostaa hän katseensa ylös ja silloin alkaa hänen kohdallaan sataa entistä tiheämpään ruusuja. Näistä välittämättä tulee hän Licinian luokse ja silmäilee häntä omituisin, selittämättömin katsein.

TRASEAS (kiduttavan äänettömyyden jälkeen.) Mitä tahdot, ystäväni?

Spartacus ei vastaa.

TRASEAS (koettaen saada äänensä kevyeksi.) Jos olet aikonut tulla juhlaan, niin salli minun huomauttaa, että olet valinnut sopimattoman puvun... Ja vaikka miekka _areenalla_ on miltei välttämätön, niin juhlaan on meillä tapana tulla ilman... -- (Keskeyttää, sillä Spartacus kääntää häneen jääkylmän katseensa.)

VERUS (hermostuneesti.) Sano vihdoinkin, mitä tahdot!

SPARTACUS (syvällä, läpitunkevalla äänellä.) Olen kuullut sinun sanoneen, että orjatkin ovat ihmisiä. Ja kun sellainen mielipide on kovin harvinainen Roomassa, niin ... en sinulta tahdo mitään. Saat siis poistua. Mene heti.

Verus nousee ikäänkuin hypnotisoituna ja lähtee ovea kohti.

SPARTACUS (astuu pari askelta ovea kohden, sanoen ovella seisoville.) Menköön hän rauhassa! -- (Kääntyen Traseakseen.) -- Sinutkin tunnen ja sentähden saat mennä.

TRASEAS (voimatta enää säilyttää tyyneyttään, nousee, lausuen ylpeällä kiihkeydellä.) Suo minun huomauttaa, että olet erehtynyt: Sinä et vielä ole mikään käskijä! Minäkö tottelisin sinua!? Jos minä ja muutamat muut nyt kaatuvat, mitä siitä! -- tiedä, että vielä seisoo Rooma! Samalla sanon sinulle, minä vannon kautta Haadeksen varjojen! -- etten milloinkaan tule tarvitsemaan sinun armoasi!

SPARTACUS (kylmästi). Kuten tahdot.

Ulkona odottavan joukon melu alkaa kiihtyä ja salin oville ilmestyy muutamia pelästyneen näköisiä ylimyksiä.

LICINIA (värisevällä äänellä.) Mitä sinä aijot... -- (Kun Spartacus ei vastaa, jatkaa vähitellen kiihtyen.) -- Mitä sinä aijot tehdä? Minä pyydän sinua, Spartacus: lopeta tämä kapina, luovu väärältä tieltäsi, ja minä olen varma, että sinä saat vielä anteeksi... Älä saata itseäsi turmioon! Minä pyydän sitä, Spartacus...

SPARTACUS (kiihkeästi kuiskaten.) Licinia! Nyt minä en enää ole orja... Seuraa minua!

LICINIA. Mitä sinä uskallat puhua! Sinä ... sinä olet juuri polttanut kotini! Sinä, joka...

SPARTACUS (yhä kiihtyen.) Ihana Licinia! Minä rakastan sinua! -- (Hellästi ja rajusti.) -- Päivät ja yöt ikävöin sinua... Jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen, joka vierii ijäisyyteen, ajattelen vain sinua, Licinia! -- (Kuiskaten.) -- Tule mukaani ja minä jätän kaikki, kaikki! Menemme kotimaahani ja elämme siellä onnellisina... Siellä...

TRASEAS (keskeyttää hänet, lennättäen pilkasta ja vihasta välähtävän katseen Liciniaan, joka aivankuin huumaantuneena on kuunnellut Spartacusta.) Kuunteleeko Liciniuksen tytär _orjan_ puhetta!

LICINIA (hätkähtää kuin olisi saanut ruoskaniskun.)

SPARTACUS. _Orjan!_ -- (Paljastaa raivon vallassa miekkansa ja astelee nopein, äänettömin askelin Traseaksen eteen. Ankaralla tahdonponnistuksella hillitsee hän kuitenkin itsensä ja sanoo hiljaa, käheästi ja uhkaavasti.)