Part 3

KARMIDES (riemulla.) Se on Spartacus!

Yhä lähenee jymy, hirmuisella voimalla lyödään oveen ja muutamien iskujen jälkeen lentää se säpäleiksi ja sisään syöksyy orjajoukon etunenässä Spartacus. Hänen roomalaismiekkansa on veressä ja hänen äänensä kaikuu sytyttävänä ja kiihkeänä.

SPARTACUS. Ylös orjat! Nouskaa! Taisteluun! Kostakaa! Olette vapaat!

ÄÄNIÄ (hämmästyneitä, tylsiä.) -- Ah! -- Onko se totta...? -- Me olemme kahleissa...

SPARTACUS (tulee nopeasti kahlehdittujen luokse, kumartuu.) -- Kahleet poikki! Alasimet ja moukarit tänne! Ja tuokaa valoa!

KARMIDES. Vihdoinkin sinä tulit, Spartacus!

SPARTACUS. Mikä ääni? Kuka? -- (Lähenee Karmidesta.) -- Karmides! Sinä täällä! Ja Enomanus! Me luulimme teidän kaatuneen!

KARMIDES (liikutuksen vallassa.) Sinä tulit kuitenkin... Onko teillä ollut taisteluja...? Onko joukkonne suuri...?

SPARTACUS (reippaasti.) Kohta näet miten paljon meitä on... Juuri viime yönä tuhosimme Clodiuksen joukon...

Silloin tuodaan soihtu ja kun se alkaa valaista, näkyy koko hirvittävä näytelmä kokonaisuudessaan. Spartacus on vähällä astua äskettäin kuolleen Khakun ruumiin päälle, joka makaa lattialla selällään, suu avoinna ja lasittuneet silmät tuijottaen suoraan ylös. Ja nyt, kun kidutetut näkevät, että tulijat todellakin ovat pelastajia, näyttää siltä kuin nousisivat kuolleet haudoistaan: luurangoiksi laihtuneet, raadellut ruumiit kohoavat -- ruumiit, joissa elävältä näyttävät vain silmät, kuumeiset, palavat, mielettömät silmät; verentahraamat, likaiset kädet ojentuvat ja luolan täyttää jälleen tuo kamala, sekava ja tuskallinen valitusten kuoro, josta paraiten erottaa sanat: vettä, vettä, vettä! Nekin, jotka eivät enää jaksa kohota, kääntävät hiukan päätänsä ja kuiskaavat hiljaa sinertävillä huulillaan: vettä.

ÄÄNIÄ. -- Mitä? -- Mitä tämä on?

SPARTACUS. Haa! Kaikki ruoskitut...

GARIZO. Ei ihan kaikki ... mutta kukaan ei ole kolmeen päivään saanut ruokaa eikä vettä...

ARTARIK. Ja tuolla ovat kuolleet.

SPARTACUS (menee nopeasti peremmälle, jonne Artarik on viitannut. Ja aivankuin saadakseen lisää kiihdykettä vihalleen, kääntää hän kahta ruumista ja tarkastaa hyvin läheltä niiden maksamaisia, raadeltuja selkiä. Tulee hiukan keskemmälle kasvot raivosta vääristyneinä, nostaa molemmat nyrkkinsä ilmaan ja aukaisee suunsa, ikäänkuin tahtoisi kirouksellaan hävittää maailman -- mutta ei sano mitään; hetken kuluttua lausuu kolkolla läpitunkevalla äänellä, jossa kuvastuu pohjaton viha ja uhka:)

-- Hyvä on!

Kääntyen orjajoukon puoleen, jonka on vallannut sama äänetön raivo, sanoo hän samalla, uhkaavalla äänellä:

-- Katsokaa! Siinä ovat teidän veljenne...

Kuuluu joitakin käheitä ääniä ja kohoaa muutamia suonikkaita käsiä.

SPARTACUS. Siinä ovat veljenne... -- (Havahtuen.) -- Mikä täällä löyhkää?

ARTARIK. Ruumiit. Niitä on paljon enemmän tuolla toisessa luolassa.

UHKAAVIA HUUTOJA. -- Voi tyranneja! -- Voi herrojamme! -- Kostoa! -- Roomaan!

SPARTACUS. Hyvä on, hyvä on! Minä huomaan yhä selvemmin, että ennenkuin me voimme olla vapaina, on Rooman valta perin juurin hävitettävä maailmasta -- hävitettävä kuin saastainen rutto! Heidän on hävittävä maan päältä -- tahi meidän.

ÄÄNIÄ. -- Oikein, Spartacus! -- Heidät on kaikki surmattava! -- Ei armoa!

SPARTACUS. Mutta käsitättekö, että orjien pitäisi olla _yksimielisiä._ Koko Rooman valtakunnan orjat pitäisi saada taisteluun. Silloin olisi heidän loppunsa...

GARIZO. Mutta irroittakaa vihdoinkin nuo kirotut kahleet!

SPARTACUS (hiukan hätkähtäen.) Lausuit viisauden: Ei sanoja, vaan toimintaa! Nopeasti kahleet poikki ja tuokaa heille vettä ja ruokaa. -- Ei -- kantakaa heidät pois tästä hornan luolasta!

Toiset alkavat kantaa ulos valittavia haavoitettuja, toiset ottavat esiin alasimia ja moukareita, ja voimakkailla iskuilla lyödään kahleet poikki. Luolan täyttää vielä hetkeksi huumaava pauke, valitukset ja orjajoukon sekavat, vihaiset huudot, joista erottaa vain muutamia lauseita.

ÄÄNIÄ. -- Minun käteni on poikki... -- Kantakaa varovammin. -- Voi tyranneja! -- He eivät tule saamaan armoa!

ARTARIK (jonka kahleet on irrotettu, nousee, ojentelee hetken jäseniään, astuu sitten Spartacuksen eteen ja sanoo aivankuin huumaantuneena.) Minä olen Artarik, germanilainen päällikkö. Minä kiitän sinua hengestäni ja näiden toisten hengestä... Suo minun tulla joukkoosi...

SPARTACUS. Kaikki, jotka tahtovat ja jaksavat tulla joukkoomme, hakekoot asevarastosta itselleen aseet. Näyttäkää asehuone!

ÄÄNIÄ. -- Asehuoneeseen! -- Asehuoneeseen!

Artarik, Karmides, Enomanus ja muut poistuvat.

GARIZO (tunnustellen Agilon kättä; kolkosti.) Agilo on kuollut. -- Hänen ruumiinsa vieressä vannon, etten häntä unohda!

Syöksyy ulos.

KRATINOS (juoksee innostuneena sisään.) Spartacus! Liciniuksen aarteet ovat sinun käsissäsi! Me löysimme Liciniuksen aarreaitan...

ÄÄNI. -- Aarreaitan?

KRATINOS. Niin. Siellä on kokonaiset röykkiöt hopeisia ja kultaisia maljoja, kynttiläjalkoja ja jalokiviä... Siellä olivat myöskin Liciniuksen lapset piiloutuneina...

PAHAENTEISIÄ ÄÄNIÄ. -- Ahaa! -- Tiikerin pennut! -- Lyökää ne muurinkylkeen!

SPARTACUS. Tuokaa heidät tänne!

Kun lapset talutetaan luolaan, tulee äkkiä omituinen, painostava hiljaisuus. Lapset painautuvat peloissaan toisiinsa. -- Licinia tulee alas rappusia, seisahtuen oven ulkopuolelle. Hän on ankaran mielenliikutuksen vallassa ja nojautuu seinään, peittäen kasvonsa, ja hengittää raskaasti.

SPARTACUS (tuijottaa äänettömänä lapsiin. Kuin leimahduksena näkee hän palavan kotinsa ... puuhun naulatun isänsä ... nauravan Liciniuksen -- ja hänen sieramensa laajenevat... Mutta vihdoin tekee hän kädellään liikkeen, aivankuin tahtoisi karkoittaa jonkun ilkeän, vähäpätöisen häiritsijän ja sanoo matalalla, käheällä äänellä.) Onko Veruksen huvila kaukana tästä?

RODULF. Se on lähellä.

SPARTACUS. Hän on ainoa, joka on kohdellut hyvin orjiaan. Siellä ovat nämä lapset turvassa...

ÄÄNIÄ. -- Mitä tämä on? -- Ovatko he armahtaneet meidän lapsiamme? -- Lyökää muurinkylkeen!

ERÄS NAISORJA (hurjasti.) Anna sitten takaisin minunkin lapseni!

SPARTACUS. Kuulkaa minua! He ovat julmureita, mutta ei meidän tarvitse olla samanlaisia. Emmekä me ole nousseet taisteluun lapsia vastaan. Sitäpaitsi, _lapset_ eivät ole syyllisiä, eikä heidän surmaamisensa meitä hyödytä.

CRIXUS. Entä aarteet? Jätämmekö nekin taas?

SPARTACUS (lujasti.) Kun minut valitsitte, sanoin, ettei minkäänlaisia kulta- ja hopeaesineitä saa ottaa eikä tuoda leiriin. Ja niin kauan kun minä olen päällikkönä, noudatetaan sitä tarkalleen!

CRIXUS. Tämä olisi tavaton saalis... Licinius on kuuluisa aarteistaan...

SPARTACUS (valtavalla voimalla.) Mutta emmehän me ole hakemassa _saalista!_ Jokaisen on aina muistettava, ettemme ole ryöstöretkellä, vaan että me taistelemme henkemme, vapautemme, elämämme puolesta! Vihollistemme päämääränä on kullan kokoaminen -- mutta me tahdomme lopettaa veljiemme kärsimykset, orjuuden... Aseita ja ruokavaroja tarvitsemme, mutta sanokaa, mitä me teemme jalokivillä, kultaisilla maljoilla ja kynttiläjaloilla? Vain eripuraisuutta ja riitaa ne toisivat keskuuteemme. Veljet! Heidän korunsa jätämme tänne!

ÄÄNIÄ. -- Oikein puhut, Spartacus! -- Pitäkööt korunsa! -- Syökööt kultansa -- jos he vielä tulevat syömään!

SPARTACUS. Ja sinä, Castus, viet heti nämä lapset Veruksen huvilaan.

LICINIA (joka koko ajan on jännittyneenä kuunnellut, tulee nopein, hermostunein askelin, syöksyy polvilleen syleilemään molempia lapsia ja sopertaa mielenliikutuksen vallassa.) Oi Brutus ... oi pieni Liviani...

SPARTACUS (hämmentyneenä.) Licinia... Sinä täällä...

LICINIA. Minä kuulin kaikki... Ja minä kiitän sinua minä kiitän sinua... Mutta mitä sinä aijot ... mitä sinä tahdot ... mitä sinä olet tehnyt?! Koko talomme on täynnä orjavoutien ja sotilaitten ruumiita, veri virtaa lattioilla kuin teurastushuoneessa... Miksi, miksi?

SPARTACUS. He olivat tiellämme. He tahtoivat estää meitä pelastamasta veljiämme. -- (Kiihtyen.) -- Katso, katso mitä isäsi on tehnyt? -- (Tarttuu Licinian käteen ja taluttaa hänet kidutushuoneen ovelle; Licinia seuraa aivan kuin huumaantuneena.) -- Katso, nämä ihmiset ovat kidutetut kuoliaiksi sinun isäsi käskystä! -- (Osoittaa Khakun ruumista.) -- Katso tuota -- katso hänen selkäänsä! Ja nämä muut sulki hän tänne -- jätti heidät kuolemaan nälkään. Katso heitä: he ovat kuolemaisillaan...

LICINIA (perinpohjin järkytettynä, koettaen taistella liikutustaan vastaan.) Mutta ... mutta he ovat ryhtyneet kapinaan...

SPARTACUS (innostuen.) He eivät ole tehneet muuta kuin koettaneet taistella puolestaan... Licinia! Pieni, sidottu lintukin puolustaa itseänsä, maan matonenkin nostaa päänsä vihollistansa vastaan -- eikö sitten ihminen? Mutta täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole tehneet edes sitä! -- (Liikutettuna.) -- Katso noita pieniä lapsia ... katso miten heidän kätensä ovat laihat, miten heidän huulensa ovat kalpeat ja miten voimattomina huohottavat heidän pienet rintansa... He eivät ole kolmeen päivään saaneet ruokaa! Ajattele, että _sinun_ veljesi ja sisaresi olisivat heidän sijassaan, ja sano sitten olisiko väärin, jos tulisin heidät pelastamaan?

LICINIA (kokonaan tuskan ja liikutuksen vallassa.) En voi ... en ymmärrä... Oi, Spartacus! -- (Peittää kasvonsa käsillään ja on vähällä kaatua. Spartacus tarttuu häneen, pitäen häntä sylissään.)

SPARTACUS (hellästi.) Licinia... Sinäkin tarvitset vielä turvaa...

LICINIA (irtautuu Spartacuksen syleilystä aivankuin heräten ja sanoo itsekseen tuskallisesti.) Oi, mitä ... mitä minä olen tehnyt!... Ei, ei.. -- (Kääntyen Spartacukseen.) -- Minä kiitän sinua vielä kerran ... mutta minä en tarvitse sinun suojelustasi... Minä en tahdo...

SPARTACUS. Vai niin... Sinä et tahdo... -- Castus, saata hänetkin Veruksen huvilaan! --

LICINIA (keskeyttää.) Sinne minä en mene! Mutta usko minua: sinulle ja joukoillesi käy vielä huonosti! Isäni ... hän ei vielä tiedä... Odota...

Poistuu nopeasti.

SPARTACUS. Licinia! Älä poistu! -- (Aikoo juosta Licinian jälkeen, mutta pysähtyy äkkiä.) -- Ei, älkää estäkö häntä! Antaa hänen nyt mennä -- hän ei kuitenkaan pääse käsistäni! Koko Rooman valtakunnassa, koko maailmassa ei tule olemaan soppea, mihin hän voisi minulta piiloutua. -- Ja nyt Roomaan!

ÄÄNIÄ. -- Roomaan! Roomaan! -- Mihin panemme kuolleet? -- Niin, kuolleet? -- Jätämme tänne...

CRIXUS (kiihkeästi.) Kuulkaa! Valmistakaamme heidän kunniakseen sellainen rovio, että riittää -- tämä palatsi! Sitä et ainakaan aikone kieltää, Spartacus?

HUUTOJA. -- Hyvä! Hyvä! -- Antaa mennä tuhaksi! -- Menköön tuhkana taivaalle!

CRIXUS. Eikö niin, Spartacus?

SPARTACUS (epäröi hetken, mutta huomattuaan joukon kiihkeän mielialan, myöntyy.) Samantekevä! Mutta aseet ja ruokavarat pois. Ja muistakaa: ei muuta kuin aseet ja ruokavarat!

Meluten alkavat he koota kaikenlaista rojua, joille kaadetaan öljyä. Sisään tulee Artarik, Karmides ja muut roomalaisten ylimysten varustuksissa.

ARTARIK (villillä riemulla.) Nyt olemme valmiit!

GARIZO (kiihkeästi.) Missä on Licinius? Eikö kukaan tiedä, missä Licinius on?

KRATINOS. Sanoivat hänen eilen lähteneen Roomaan.

GARIZO. Vahinko! Olisin tahtonut nähdä hänen sydänverensä!

ÄÄNIÄ. -- Oikein puhut! -- Hän olisi sen satakertaisesti ansainnut! -- Odota poikani...

ARTARIK. Se on minun tehtäväni, Garizo!

SPARTACUS. Ei kinasteluja! Nyt on aika lähteä kohti Roomaa!

Orjat alkavat kiireesti poistua, melu ja uhkaavat huudot täyttävät luolan.

CRIXUS (uhkaavasti.) Heidän verensä pitää virtoina vuotaman!

ÄÄNI. -- Roomaan! -- Voi ylimyksiä! -- Voi tyranneja! -- Roomaan!

SPARTACUS (luo omituisen katseen ympärilleen: mustiin seiniin, kahlepalasiin, kuolleihin, jotka viruvat lattialla niin liikkumattomina ja hiljaisina... Samassa alkaa ulkopuolelta kuulua orjain laulun hurja, uhmaava sävel. Hänen silmänsä välähtävät ja hän kysyy matalalla äänellä.) Onko kaikki valmiina, Karmides?

KARMIDES (palava soihtu kädessä.) On.

SPARTACUS. Sytytä!

Karmides sytyttää, liekit leimahtavat... Ja kauempaa, yli laulun ja melun kuuluu voimakkaita, uhkaavia huutoja:

Roomaan! Roomaan!

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Suuri, pitkulainen, loistava marmorisali, jonka kummallakin puolella on useita ovia; oikeanpuoleiset johtavat palatsin sisäsuojiin, vasemmat kylpyhuoneisiin ja keittiöön. Seinustoilla on kuvapatsaita, seiniä ja pylväitä koristavat köynnökset ja lukemattomat lamput. Kukkia on tavattoman paljon, ja perällä pääoven kohdalla, mistä leveät portaat johtavat alaspäin, on kokonainen pikku viidakko harvinaisia itämaisia kasveja ja niiden takaa kohoaa ilmaan kirkas, korkea, punertava vesisuihku. Kukkien tuoksu, suihkukaivon solina ja kaiken ylitse lankeava vaaleanpunainen, ihana valo saa aikaan hurmaavan tunnelman.

On paraillaan loistavat kemut, jotka palatsin omistaja Marcellus on pannut toimeen roomalaiselle ylhäisölle. Noin kuusikymmentä kevyesti puettua miestä ja naista loikoo ruususeppeleet hiuksillaan hienoilla makuusohvilla suuren, matalan pöydän ympärillä. Juhlaa on jatkunut jo kauan, koska useat vieraat näyttävät humaltuneilta. Jonkun harvinaisen ruokalajin syönti on juuri lopetettu.

MARCELLUS (viitaten orjan luokseen.) Pois ruuat! Ja uutta viiniä. Falernolaista.

Orjat alkavat kiireesti kantaa pois ruokia. Toiset tuovat viiniä.

ANICIUS (tavattoman lihava, suurivatsainen ylimys, joka ulkonäöltään vaikuttaa humoristisesti.) Ystävät! Varmaankaan eivät jumalat ole tietäneet, että minä joudun usein olemaan Marcelluksen pidoissa. Jos se olisi ollut heillä tiedossa, olisivat he lahjoittaneet minulle useamman vatsan.

FULVIUS (osoittaen Aniciuksen vatsaa.) Minusta tuntuu kuin tuo yksinkin riittäisi!

Naurua.

TRASEAS. Minä puolestani uskoisin sen riittävän vaikka norsulle.

FULVIUS. Se riittääkin hänelle. Sinun uskosi, ystäväni, ei siis ole turha!

Naurua.

ANICIUS. Sinun kielesi on kyllä terävä tänään ja ansaitsisit kultakolikon, mutta sinun suusi on aivan liian suuri, koskapa minun vatsani -- joka tässä on havaittu melkoisen suureksi -- mahtuu sinun suuhusi! -- (Naurua.) -- Mutta mitä alussa sanoin Marcelluksen pidoista...

FULVIUS (keskeyttäen.) Mitä Marcelluksen pitoihin tulee, niin tietää koko Rooma, että siellä ovat ruokalajit ja viinit harvinaisimpia, mitä kuolevaiset voivat koskaan saada. -- Mutta salli minun, oi ystäväni, epäillä että olisit siinä määrässä jumalien suosikki kuin itse arvelet.

JUOPUNUT ÄÄNI. Älkää puhuko jumalista ja heidän suosiostaan! Jumalia olemme _me!_

CRASSUS (kookasvartaloinen, kaunis ja ylpeä; puhuu kovalla, itsetietoisella äänellä.) Se on totta! Mitä liikuttavat meitä jumalat! Tärkeämpää olisi tietää, mitä kaikkea tänä iltana saamme nähdä ja kuulla. Marcellus on tunnettu kekseliäisyydestään ja hienosta maustaan.

FULVIUS. Hän on saanut itse jumalilta tämän lahjan.

MARCELLUS (nousten.) Minä kiitän teitä, ystäväni, näistä ansaitsemattomista ylistyksistä.

Hän viittaa ja samalla alkaa oikealta esirippujen takaa kuulua soittoa. Kappale on reipas, täynnä elämää ja intohimoa. Soiton kuluessa ovat useimmat ääneti, kuuluu vain epäselvää puheensorinaa ja yksityisiä huudahduksia. Kun soitto on tauonnut, kuuluu kättentaputuksia.

ÄÄNI. Täällä tahtoisin olla aina...

POMPONIA (kiihkeännäköinen, kaunis nainen.) Mutta sanokaa, ystävät, onko totta, että orjakapina on puhjennut?

FULVIUS. Totta se on, mutta miksi sitä kysyt, valtijattareni?

POMPONIA. Sentähden, että nuo koirat tietysti ryöstävät maatilani, niinkuin viimeisenkin orjakapinan aikana!

LICINIUS (ylimielisesti.) Joutavia!

VERUS. Älä sano joutavia! Asema on vakava.

LICINIUS. Joutavia! Mitä heidän kapinansa sitten merkitsee!

ANICIUS. Onkohan Spartacus jo saatu kiinni?

LICINIUS. En vielä ole saanut siitä tietoa, mutta ei hän kauan voi piiloittautua. Clodiuksella on siksi suuri ylivoima, että hänen täytyy joukkoineen pian joutua kiinni. -- (Kevyesti.) -- Mutta te ette kai tiedä, että meillä oli toinenkin kapina?

ÄÄNIÄ. -- Koska? -- Kapina, miksi et sinä ole kertonut? -- Kerro, milloin, miten?

LICINIUS. Se oli samana yönä kun gladiaattoritkin karkasivat. Heitin muutamia niistä ergastulumiin, ja kun orjavouti jälkeenpäin meni sinne, hyökkäsivät orjat hänen kimppuunsa ja löivät puolikuoliaaksi.

ANICIUS. Entä sitten?

LICINIUS. Minä tulin sotilaitten kanssa paikalle ja tein leikistä lyhyen lopun. Osa ripustettiin heti ristille, osa tuli ruoskituksi -- ja minä vakuutan, _perinpohjin,_ -- ja kolmas osa, nimittäin kiihottajat, istuvat nyt kahleissa samassa luolassa kuolleitten ja kuolevien kanssa.

ANICIUS. Ripeästi toimittu! Miten aijot menetellä jälelläolevien kanssa?

LICINIUS (julmasti hymyillen.) Luulen, että annan heidän olla siellä.

VERUS (kauhulla.) Annat heidän kuolla nälkään.

LICINIUS (kylmästi.) Aivan niin!

ÄÄNIÄ. -- Se on oikein niille koirille! -- Oikein, Licinius! -- Ankara menettelytapa on paras.

ANICIUS. Antaa heidän nyt kapinoida siellä tarpeekseen -- kuolleitten kanssa -- (Naurua.) -- Pieni vahinko sinulle tosin tulee...

LICINIUS (keskeyttäen.) Joutavia! Orjathan ovat nykyään halpoja. Ja pääasia on että tuollaiset yritykset tulevat perinpohjin kukistetuiksi.

VERUS. Se on liian julmaa kohtelua! Se on väärin!

LICINIUS (jäätävällä kylmyydellä.) Ne olivat _minun_ orjiani. Tämän asian ei pitäisi liikuttaa muita!

VERUS (kiihtyen.) Se ei ole yksin sinun asiasi, Licinius! Nuo kapinat syntyvät juuri sentähden, että kohtelemme orjiamme tavattoman raa'asti ja julmasti. Meidän pitäisi ajatella, että hekin sentään ovat ihmisiä...

Hänet keskeyttävät ivalliset ja vihastuneet

HUUDOT. -- Ihmisiä! -- Orjat ihmisiä? -- Verus on tullut hulluksi! -- Kuulkaa, kuulkaa!

FULVIUS (kumartaen sirosti naisille.) Anteeksi, jalot naiset, että minun täytyy vaivata teidän ihanasti punehtuneita korvianne niin sopimattomilla puheilla kuin orjista puhuminen on. Mutta tämä ystäväni pakottaa minut siihen. -- (Tyynesti.) -- Siis luvallasi, Verus: miten olet hankkinut orjasi?

VERUS (hieman hämmästyen.) Minä olen ne ... ostanut.

FULVIUS. Ja mitä olet maksanut kappaleelta?

VERUS. Monella tavalla... Neljästä denarista ylöspäin... Mutta miksi sitä kysyt?

FULVIUS. Tahdon vain osoittaa miten väitteesi pitävät paikkansa. -- No niin. Sinä ostat orjasi neljällä denarilla ja aasisi samalla hinnalla. Salli minun siis kysyä: pidätkö aasitkin veljinäsi? -- (Yleinen nauru.) --

CRASSUS (yhä nauraen.) Pidä hyvänäsi! Sinä sait hyvin!

ANICIUS. Se oli oikein sinulle!

VERUS (suuttuneena.) Te tukahdutatte tämän kysymyksen naurulla, mutta se ei ole oikein. Ja miten voit sinä, Fulvius, tehdä moisen vertauksen? Tiedäthän, että orjiemme joukossa on eri kansojen parahistoa ja päälliköitä. Ja...

FULVIUS. Salli minun keskeyttää sinut, äläkä pahastu, jos sanon että lörpöttelet. Sanoppa: _kuka tekisi työt,_ jos sinun ajatuksesi toteutettaisiin? Onko sinulla itselläsi halua ryhtyä siivoamaan atriumisi lattiaa, jauhamaan viljaa ja puhdistamaan aasejasi lannasta?

Yleinen nauru.

HUUTOJA. -- Hyvin sanottu! -- Oikein, Fulvius! -- Täällä on hupaista! -- Mitä orjat meitä liikuttavat?

VERUS (epävarmasti.) Voisihan palkata...

FULVIUS. Palkata! Miksi palkkaisit ketään, kun saat orjia neljällä denarilla?

CRASSUS. Oikein!

ANICIUS (leikillisesti.) Minä juon nyt kuolemattoman runoilijamme, Fulviuksen maljan. Ja jos joku tahtoo tehdä sen minun kanssani, niin minä en kiellä! -- (Naurua ja huutoja: Hyvä, hyvä! -- Juovat nauraen.)

FULVIUS (kohottaen maljansa Aniciusta kohti.) Minä juon sinun maljasi, oi kuolematon Baccus!

VERUS (kiihkeästi.) Kuulkaa minua hetkinen! Minun mielestäni olisi pitänyt ainakin kohdella heitä vähemmän julmasti, ettei syntyisi tuollaisia kapinoita. Meidän käy lopulta huonosti -- muistakaa vain, miten suunnattoman paljon orjia on...

TRASEAS. Sallikaa minunkin sanoa mielipiteeni. Päätelmiin nähden olen samalla kannalla kuin Verus, mutta en voi yhtyä hänen perusteluihinsa. Väärin -- julmaa -- ihmisiä! Kautta Polluxin! Mikä on oikein, mikä väärin? Enkä, totta vie, tahdo väitellä, ovatko he ihmisiä. Jos ovat, niin se on heidän asiansa -- jos eivät ole, on sekin minulle samantekevä. Mutta minusta on _rumaa_ kohdella orjia, niinkuin meillä on tapana. Vai onko todellakin kaunista kuunnella voihketta ja ruoskanläiskettä ja katsella, miten laihat orjat vääntelehtivät verisin seljin piinapenkissä ja ulvovat kuin germanilaiset sudet? Hyi! -- Mieluummin kuuntelen heidän nauruaan ja näen, että he ovat hyvinvoipia. Silloin he ovat siedettävämpiä -- ja rauhallisempia.

ANICIUS (harmistuen.) Sinähän puhut kuin kreikkalainen!

CRASSUS. Oikein sanoit, Anicius! Tuo on kreikkalaisuutta, jota Roomassa ei tarvita!

TRASEAS. Miksi ei roomalainen saisi elää kauniisti? Ja orjiin nähden se olisi turvallisempaakin... Sitäpaitsi, muistakaa vain Sicilian viimeistä orjakapinaa! Älkää unohtako miten paljon täytyi uhrata väkeä sen kukistamiseen.

LICINIUS (kiivaasti.) Kautta Jupiterin! Minä sanon teille, että nuo orjakapinat, joihin Traseas vetoaa, ovat syntyneet juuri sentähden että on kohdeltu orjia liian lievästi! "Orjan täytyy joko olla työssä tai maata", -- sanoo Cato. Ja ruoskaa väliaikoina, sanon minä! -- (Hymyillen.) -- No niin! Tuon viimeisen kapinan jälkeen ei ruoskia ole paljon säästetty ja nykyään ovat orjat siksi masennettuja, että mitään suurempaa orjakapinaa ei voi syntyä. Ja pienemmät joukot kyllä legioonat hajoittavat!

ANICIUS. Se on tietty!

VERUS. Älkää olko niin kovin varmoja... Kyllä asia pitäisi ottaa vakavalta kannalta silloin, kun heillä on sellainen johtaja kuin Spartacus.

TRASEAS. Kautta Castorin! Siinä on maailman paras miekkailija! Kun näkee hänen jäntevän ruumiinsa areenalla, hänen äärettömän kevyet ja salamannopeat liikkeensä, luulisi hänet noidaksi!

POMPONIA (hekumallisesti.) Ah! Hänen notkea vartalonsa! Hänen jääkylmät kasvonsa ja hehkuvat silmänsä -- niitä ei voi unohtaa!

ANICIUS (katsoen merkitsevästi Pomponiaan.) Minä en lainkaan ihmettele, vaikka Rooman naiset ovatkin häneen hullaantuneet.

POMPONIA (ja useat muut naiset.) -- Te liioittelette! -- Se ei ole totta!

FULVIUS. On myönnettävä, että siinä on todellakin miekkailija...

CRASSUS (keskeyttää äkäisesti.) Kaikissa tapauksissa pitäisi hänet pian saada vaarattomaksi, sillä hän on pahin roisto koko Rooman valtakunnassa!

LICINIUS. Clodius kyllä pitää huolen siitä, että hän tulee vangituksi!

CRASSUS (yhä kiihtyen.) Mutta jos nuo kirotut orjat uskaltavat ryhtyä kapinaan näillä seuduin, niin minä vannon kautta Mars'in, että ripustan ristille jok'ainoan! Niin Spartacuksen kuin muutkin!

JUOPUNEITA ÄÄNIÄ. -- Älä vanno!

CRASSUS (huutaa raivoisasti.) Vannon!

ANICIUS (lepytellen.) Ei mitään ikävyyksiä -- juokaamme ja iloitkaamme!

MARCELLUS. Orjat! Uutta viiniä!

Orjat kiirehtivät ottamaan entisiä maljoja pois. Eräs vanha orja sattuu hieman koskettamaan vaatteillaan kiihtynyttä, puolijuopunutta Crassusta. Tämä sieppaa raskaan maljan ja iskee orjaa päähän karjaisten.

CRASSUS. Älä koske minuun, koira! -- (Orja kaatuu heikosti huudahtaen lattialle. -- Naurua.)

HUUTOJA. -- Mitä se löysi! -- Kas, kuin keikahti.

LICINIUS. Kas tuota orjat tarvitsevat!

ANICIUS. Nouse ylös, vanha nauta! -- (Naurua.)

Orjat kantavat liikkumattoman ruumiin pois.

VERUS (harmistuneena.) Mitä tuo nyt hyödytti?

TRASEAS (ironisesti.) Kas, miten maku saattaa olla erilainen! Minusta tuo vanha orja hienoine piirteineen oli kaunis, seisoessaan edessäni kaatamassa viiniä maljaani. Ja Crassus pitää enemmän kuolleesta!

CRASSUS (tekee huolettoman kädenliikkeen.)

MARCELLUS (nauraen.) Sinä löit kuoliaaksi minun parhaan juomanlaskijani! Maksoin siitä sata denaria -- hän oli kreikkalainen.

CRASSUS (huolettomasti.) Joutavia! Minä kyllä maksan sen sinulle, vaikka hän olisi ollut itse Baccuksen juomanlaskija!

Naurua.

Silloin ilmestyy eräälle kaukaisimmalle sivuovelle laiha, nuori orja. Hänen kasvonsa ovat mielenliikutuksesta ja vihasta kalpeat ja hän katsoo hetken mässäävää, nauravaa joukkoa mustilla, palavilla silmillään ja huutaa raivoisasti.

NUORI ORJA. Voi teitä, tyrannit! Te murhasitte äitini, veljeni, isäni -- mutta minä _iloitsen!_ Te kaikki saatte kohta saman kohtalon!

Suunnaton hämmästys. Joku nousee ylös, ja

MARCELLUS (karjasee keskeyttäen.) Mitä, orja!