Part 2

GARIZO (kiihtyen.) Se, mitä sanot, ei tule tapahtumaan, sillä _minä_ tahdon hänet! Tyttö kuuluu heimooni -- ja muutenkin otan hänet!

KHAKU (tulee ulos ja syöksyy Garizoa kohti.) Haa! Sinä koira! Mikä etuoikeus sinulla on olevinaan? Sanon voudille, niin saat hänet vielä tänä yönä! Hänhän on käskenyt ... ja etkö muista, että täällä on jokaisella vapaus jokaiseen naiseen...

ÄÄNI (keskeyttäen.) Se onkin ainoa vapautemme...

GARIZO (kähisee uhkaavasti.) Älä tule lähemmäksi, nauta, taikka murskaan saastaisen kallosi kuin pähkinän!

AGILO (kookas, nuori orja, heräten ja nousten seinämältä.) Mikä meteli? Lakkaatteko kirkumasta siellä ... taikka...

Yhä useammat orjat ovat heränneet melusta, ja joukosta kuuluu seuraavia

ÄÄNIÄ. -- Pysykää alallanne, hullut! -- Hiljaa, hiljaa! -- Menkää nukkumaan, senkin siat! -- Vouti kuulee! -- Eikö saa enää nukkua...? -- Ettekö ymmärrä, että vouti kuulee?

KHAKU. Tahdon hänet!

GARIZO. Et tule saamaan!

ÄÄNIÄ. -- Hiljaa! Hiljaa!

AGILO (uhkaavasti.) Vai niin, sinä musta libyalainen sika! Mutta jos et paikalla asetu --- niin olet sinä kuoleman! -- Hildegard, tule tänne!

Naisten komeron ovelle ilmestyneiden naisten joukosta tulee nuori tyttö ja menee Agilon viereen.

VANHA NAISORJA (tyytymättömällä äänellä.) Mikä melu syntyy tässä yhdestä tyttöletukasta? Kaikki ovat saaneet täällä taipua... Ei suinkaan hän aio täällä säilyä koskemattomana?

Nauraa kuivaa, pahansuopaa naurua.

ÄÄNIÄ -- Mutta hänhän on vasta neljäntoista vuotias! -- Antakaa minun nukkua... -- Kyllä hän on jo kelvollinen! -- Hän tahtoo säilyä neitseenä!

Naurua.

VANHA NAISORJA. Neljäntoista vuotias! Minulla oli siinä ijässä jo lapsi!

ÄÄNI. Älkää melutko!

KHAKU. Minä tahdon hänet!

ARTARIK (eräs suuri, synkkä germanilainen, joka koko ajan on käsiinsä nojaten istunut seinustalla ja tuijottanut eteensä, nousee ja puhuu hillityllä, läpitunkevalla äänellä.) Oi te kirotut elukat! -- (Murinaa ja liikehtimistä.) -- Niin, elukoita te olette! Te teette työtä kuin aasit, te teette _kaiken_ työn -- ja täällä te käyttäydytte kuin kiimaiset koirat! Teidän ainoana päämääränänne on tyydyttää himojanne -- siittää uusia orjajoukkoja kirotuille herroillenne! Oi, te onnettomat raukat!

Vaieten ja häveten kuuntelevat orjat. Hetken kuluttua kuuluu muutamia

TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ. -- Mitä pitäisi meidän sitten tehdä? -- Niin, sanoppa se! -- Mitä me voimme tehdä?

ARTARIK. Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea _yksimielisiä_ -- silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä, pelkureita, petollisia...

Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo

ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.) Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!

ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.) Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen! Odota...!

ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.) Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne elävänä tai kuolleena! -- Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen koira!

Orjavouti poistuu.

KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ. -- Mitä on tapahtunut? -- Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?

KARMIDES. Kapina!

ÄÄNIÄ. -- Kapina? -- Onko se totta? -- Kerro, kerro!

KARMIDES. Asia tapahtui niin, että huomenna piti alkaa kilpaleikit, ja me päätimme yöllä karata miekkailukoulusta, avata orjavankiloiden ovet ja ryhtyä kapinaan. Mutta eräs Aratus meni ilmoittamaan aikeestamme Liciniukselle ja hetken kuluttua piiritettiin miekkailukoulu; Licinius suuren sotilasjoukon kanssa astui sisään ja määräsi meistä suurimman osan vangittavaksi. Silloin Spartacus käski meidän hyökätä ja syöksyi etumaisena sotilasten kimppuun. Siinä syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta -- jokainen meistä tiesi, että ellemme pääse ulos, joudumme jok'ainoa ristille. Paljon meistä kaatui, mutta Spartacus pääsi kuin pääsikin suuren joukon kanssa vapauteen!

ÄÄNIÄ. -- Mitä sinä puhut ..? -- Onko se totta? -- Miten jouduitte vangiksi?

ARTARIK Kaatuiko sotilaita paljon?

KARMIDES. Ainakin kahta vertaa enemmän kuin meitä! Minulle kävi niin onnettomasti, että heittivät takaapäin verkon ylitseni -- ja siinä olin kuin kärpänen! Viimeiseksi näin miten Aratus-petturi seisoi siellä sotilaitten takana voitonriemuisena... Mutta keskellä tulisinta taistelua ryntäsi Spartacus sivuun, tappaen kaksi sotilasta, ja lävisti petturin! Spartacus oli sanonut sen hänelle, ja minkä hän kerran sanoo, se tapahtuu ehdottomasti! Ja te saatte nähdä, että hän pelastaa meidät kaikki!

ÄÄNIÄ. -- Olisiko se mahdollista...? -- Ne tuhoavat hänet. Capuassa on niin paljon sotajoukkoja.

KARMIDES (innostuen.) Oh! Te ette tunne Spartacusta. Häntä ei tuhoa mikään! Jospa vain olisitte äsken nähneet hänet taistelussa! -- Te voitte aavistaa, että siinä ovella ja eteisessä syntyi tavaton tungos, mutta Spartacuksella yksin oli tilaa -- kaikki, jotka hänen lähelleen joutuivat, ne kaatuivat... Niinkuin hirmumyrsky raivaa itselleen tien, kaataen armotta kaiken mitä eteen sattuu -- samoin lakaisi itselleen tien Spartacus! Ja hänen jälessään ryntäsivät kaikki...

ARTARIK (keskeyttäen.) Sellainen taistelu siellä ylhäällä, ja me täällä kirotussa luolassa emme tiedä mitään... Kunhan hän nyt vain voisi pitää puoliaan?

ÄÄNIÄ. -- Ah, ja me emme voi tehdä mitään! -- Oi, jospa hän voittaisi!

KARMIDES. Minä tiedän hänen voittavan. Hän ryntää orjavankiloihin, vapauttaen orjat -- siellä on joukkoja loppumattomiin! Ja meitä hän ei unohda -- te pääsette kaikki vapaiksi!

ARTARIK. Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa ... vapaa... -- (Synkästi.) -- Ei, se on mahdotonta.

KARMIDES. Luottakaa vain Spartacukseen!

RODULF (hiljaa ja synkästi.) Meidän on turha toivoa...

AGILO (haaveillen.) Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi... Yöt, päivät kulkisin, kunnes olisin kotimaassa, kotona... Sitten nousisin minä vuoriston korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi ... ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien metsien... -- Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?

HILDEGARD (nyyhkien.) Muistan ... muistan...

RODULF (peitetyllä hellyydellä.) No, no, älkää nyt muistelko mitään...

KARMIDES (heltyen.) Älä nyt itke...

AGILO (Karmidekselle.) Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin kauan ... ja kuitenkin hän muistaa. -- (Hildegardille.) -- Älä nyt itke -- ehkä pääsemme vielä kotiin... Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun sinä olet noin suuri tyttö! -- (Hiljemmin.) -- Jos hän vielä elää...

HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.) Emme näe häntä enää...

KARMIDES. Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin olet sinä vapaa kuin lintu! -- (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) -- Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin... Ja iltasin kun aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja satakielet lauloivat ... silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen kanssaan puutarhassa... Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän, jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja -- vain ruusuja ja orvokkeja... Ja niiden tuoksu...

ENOMANUS (keskeyttäen, synkästi.) Älä puhu turhia, Karmides. Mehän istumme täällä -- kahleissa...

Karmides antaa päänsä vaipua.

AGILO Minä uskon, että me vielä pääsemme vapaiksi ... pääsemme kotiin...

GARIZO (kolkosti.) Minulla ei ole enää kotimaata -- sen ovat roomalaiset hävittäneet. Minulla ei ole kotia -- sen ovat roomalaiset polttaneet. Minulla ei ole ainoatakaan omaista -- kaikki omaiseni ovat roomalaiset surmanneet... Kukaan ei minua odota -- ei kukaan...

Peittää kasvonsa, kiristellen hampaitansa.

ARTARIK Minäkin tahtoisin vielä päästä vapaaksi... Ja sitten en enää toivoisi muuta kuin saada yhden ainoan kerran johtaa joukkoani -- samaa, kaikkitallaavaa ratsujoukkoa, jota johdin ennen! -- Tiedättekö, minne sen johtaisin? _Roomaan!_ -- (Raivostuen.) --- Verimereen tahtoisin upottaa nuo kirotut mässääjät!

RODULF Turhaan raivoat sinä, Artarik. Emme voi mitään...

Äänettömyys.

KHAKU Sinä Agilo, sinä Garizo olette vihaisia minulle, ja minä olen tehnyt väärin... Mutta miksi olisin parempi? Sillä jos minulle sanottaisiin: valitse, jää tänne luolaan, tahi mene heti yksinäsi kuolemaan keskelle aavikkoa -- niin ilolla menisin aavikolle! -- Vaikka jano siellä kuivaisikin kurkkuni, vaikken enää koskaan näkisi yhtään palmua ... yhtään pientä, vihreätä pensasta ... niin näkisin minä kuitenkin keltaisen hiekan, sinisen taivaan... Minun ylitseni puhaltaisi vapaa, kuuma tuuli ja aurinko ... hehkuva aurinko suutelisi minua kuolinhetkelläni... Mutta täällä ... täällä me kuihdumme kuin palmut, jotka eivät saa milloinkaan aurinkoa nähdä...

Äänettömyys.

ARTARIK Älkäämme enää puhuko turhia... Meidän täytyy ajatella mitä voisimme tehdä.

ÄÄNIÄ. -- Niin, todellakin. -- Mitä me voimme?

ARTARIK. Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten yhtyisimme Spartacuksen joukkoon...

ÄÄNIÄ. -- Nouskaamme kapinaan! -- Emme pääse täältä... -- Ovet säpäleiksi!

Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.

RODULF (vaatien hiljaisuutta.) Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat _ennen_ voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista... Minä muistan miten Sicilian orjakapinan aikana...

HUUTOJA. -- Tuki suusi, vanha korppi! -- Hän puhuu totta! -- Meidät ruoskitaan! -- Meidät naulitaan ristille!

ARTARIK (kiihkeästi.) Kuulkaa minua! Eikö meitä _nyt_ ruoskita pahemmin kuin koiria -- eikö joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin? Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain _heidän_ hyväkseen, _heidän_ huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin meidän elämämme...

Hänet keskeyttävät kiihkeät, raivoisat

HUUDOT. -- Parempi on kuolema kuin tämä elämä! -- Meitä kidutetaan nälällä! -- Emme voi mitään!

KARMIDES. Älkää huutako, meidän täytyy ajatella, miten voisimme...

HUUDOT. -- Katsokaa katkaistua kättäni! -- Kapinaan! -- Kuolemaan!

Naisorjain komeron ovelle ilmestyy useita puolialastomia, kalpeita ja pelästyneitä naisia, ja muutamat lapset alkavat itkeä.

ARTARIK. Älkää huutako! Ettekö ymmärrä, että meidät kuullaan! Meidän täytyy suunnitella, saada aseita ja sitten päästä yhteyteen toisten kanssa...

Äkkiä aukenee ovi ja orjavouti ilmestyy ovelle -- ja silmänräpäyksessä syntyy haudan hiljaisuus; lapsetkin lakkaavat itkemästä -- hekin hienolla vaistollaan käsittävät, että jotain tavatonta on tuossa äkillisessä hiljaisuudessa... Vouti silmäilee hetken orjajoukkoa pahaenteisin, uhkaavin katsein ja kysyy vihdoin hitaasti:

VOUTI. Mitä täällä on?

Pitkä, kiduttava hiljaisuus -- ja yht'äkkiä syöksyy Garizo raivokkaasti kiljaisten voudin kimppuun, iskien häntä kivellä päähän; vouti lyyhistyy maahan, jääden siihen tunnottomana makaamaan.

HUUTOJA (kauhistuneita, epätoivoisia ja hurjia.) -- Mitä sinä teit? -- Hän kuoli! -- Olemme hukassa! -- Nyt joudumme kaikki ristille! -- Kuolema voudeille! -- Kapinaan! -- Jumalat, me olemme hukassa! -- Ulos! Mennään pois! -- Me olemme hukassa! -- Kapinaan!

Joukko liikehtii, se aikoo rynnätä ulos orjavankilasta, muutamat ovat jo ovella --- mutta silloin syöksyy portaita alas Licinius, ja kaikki seisahtuvat kuin naulattuina.

LICINIUS Mikä melu? -- (Huomaa voudin.) -- Haa! -- (Kääntyy nopeasti takaisin sulkien oven.)

Painostavan hiljaisuuden keskeyttää vain epätoivoinen kuiskaus: Me olemme hukassa! -- Ja hetken kuluttua ryntää Licinius miekka kädessä uudelleen sisään orjavoutien ja sotilaitten seurassa.

LICINIUS (huutaa uhkaavasti.) Mitä täällä on tekeillä? Mitä? Vastatkaa, koirat!

VOUTI (toipuen.) Kapina, herra ... täydellinen kapina...

LICINIUS Kuka täällä kapinoi?

VOUTI (osoittaen useita.) Tuo, tuo ja tuo ... kaikki!

LICINIUS (uhkaavasti.) Vai haluatte _tekin_ kapinoida! No, kyllä minä valmistan teille kapinan! Koirat! Likaiset siat! Viekää heidät tuonne kidutushuoneeseen! Puhkaiskaa heidän silmänsä, pankaa heidät piinapenkille! Tuo, tuo ja tuo heti ristille! Ristille!

Orjat seisovat lamaantuneina ja näkevät kauhukseen, miten suuri rautaovi avataan ja orjavoudit alkavat raahata heidän tovereitaan sinne. Kolme orjaa lähetetään heti ylös rappusia -- ristiinnaulittaviksi.

LICINIUS (osoittaa Artarikia, Garizoa ja muutamia muita, sanoo julman hymyn väreillessä huulillaan.) Näitä ei saa ruoskia. Ei! Mutta hengellänne vastaatte, etteivät he karkaa! Kahleisiin! -- Nyt _aluksi!_

KHAKU (on ryhtynyt vastarintaan. Hän huitoo hurjasti ympärilleen, niin että useita sotilaita kaatuu, ja huutaa.) Oh, te koirat! Te saatte vielä katkerasti tätä katua! Odottakaa! -- (Orjat alkavat liikehtiä.)

LICINIUS Tukkikaa hänen suunsa! Repikää kieli hänen kidastaan!

Kahta raivokkaammin hyökätään hänen kimppuunsa. Uusia voimia saapuu apuun, hänet kaadetaan vihdoin lattialle, mutta sieltäkin, sätkyttelevän joukon alta, yli naisten kirkunan ja lasten itkun, kuuluu hänen raivosta käheä, mieletön äänensä:

-- Odottakaa! Kaikki saatte ... pian!

Kuuluu kipeä älähdys ja:

ORJAVOUTI (hypähtää ylös verisin sormin ja huudahtaa.) Oh! Se puri sormeni poikki!

LICINIUS. Pankaa hänet piinapenkille!

Vielä kuuluu Khakun tukehtunut kähinä: Odottakaa, odottakaa...

LICINIUS (ivaten.) Odota nyt vain itse hetkinen! Sinä kyllä rauhoitut!

Myöskin Agilo on ryhtynyt vastustamaan, mutta hänet on heti saatu sidotuksi. Kun häntä raahataan toiseen luolaan, huutaa hän epätoivoisessa raivossa.

AGILO Tappakaa minut heti! Tappakaa heti! Tappakaa heti!

LICINIUS (kylmästi.) Puhkaiskaa hänen silmänsä -- heti!

Perimäisessä luolassa on jo kaikki valmista; ruuvipenkeillä viruvat soihtujen himmeässä, kellertävässä valossa luonnottomasti venytetyt, liikkumattomat ruumiit. Suuri rautaovi suletaan ja heti kuuluu sen takaa Agilon tukahutettu parkaisu ja sen jälkeen toinen.

HILDEGARD (syöksyen epätoivoisesti paksua rautaovea vastaan.) Agilo! Veljeni, veljeni, veljeni! -- (Huutaa hurjasti.) -- Viekää minutkin tuonne!

LICINIUS (miltei makeasti.) Sinä tahtoisit seurata veljeäsi?

HILDEGARD. Tahdon!

LICINIUS. Hyvä on. Sinä saat seurata häntä -- Manalaan. -- Viekää hänet ylös!

Häneen tartutaan ja lähdetään kulettamaan ylös rappusista.

Rautaoven takaa alkaa kuulua ruoskien vinkuna ja läiske, ruoskittavien tuskallinen ähkynä ja voihke. Joku nainen kirkasee vihlovasti, lapset itkevät ja muutamat naiset heittäytyvät maahan Liciniusta kohden ja joukosta kuuluu kauhistuneita, rukoilevia

ÄÄNIÄ. Armoa, herra! Armoa!

LICINIUS. Teidän vuoronne tulee heti!

ÄÄNIÄ. Armoa, armoa!

LICINIUS (seisoo korkeana ja voimakkaana kädet ristissä rinnallaan luolan ovella ja ilkkuu kylmällä, raa'alla äänellä, joka kuuluu yli ruoskanläiskeen, voihkeen ja itkun.) Kas niin! Siinä on teille armoa! Siinä on teille kapinaa -- siat!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Sama luola kuin edellisessä näytöksessä. Eroituksen huomaa vain siinä, että nyt on ulkona päivä ja katossa olevasta, paksulla rautaristikolla varustetusta luukusta virtaa sisään himmeä, kuollut valo --- ikäänkuin harmaa sumu -- niin että vain vaivoin eroittaa huoneen sisustan. Suuri rautaovi on auki, mutta takimainen luola on aivan pimeä.

Oikealla, lattian rajassa oleviin renkaisiin on Karmideksen ja Enomanuksen viereen raskailla rautakahleilla sidottu käsistä ja jaloista kymmenkunta orjaa, niiden joukossa Artarik, Garizo, Althios y.m., joita on pidetty kapinan kiihoittajina. Kahleet ovat niin lyhyet, etteivät he voi seistä eivätkä maata, vaan täytyy heidän epämukavasti kyykyllään istua, kun kahleet estävät jalkoja suoristamasta. Ja oljilla viruu ruoskittuja orjia. Muutamien haavoja on koetettu sitoa likaisilla rääsyillä, mutta veri on tunkeutunut rääsyjen lävitse ja he näyttävät vielä kurjemmilta kuin ne, joilla näkyy vain paljaat, veriset, rikkiruoskitut selät. Muutamat valittavat ja voihkivat ääneen ja vääntelehtivät tuskissaan; heidän poskillaan palaa kuume ja useat heistä hourivat, puhuen hulluja, epäselviä sanoja; toiset rukoilevat tuskin kuuluvalla, käheällä äänellä: vettä, vettä! Mutta muutamat makaavat äänettöminä kiristellen hampaitaan ja väännellen hiljaa nyrkkiin puristettuja käsiään -- vain silloin tällöin pusertuu heidän kuivista kurkuistaan raskas ähkynä.

Muutamia vanhoja orjia ja naisorjia on jätetty ruoskimatta ja jotkut heistä koettavat lievittää raadeltujen tuskia. Mutta kun ei ole edes vettä, on se aivan turhaa. Sentähden useimmat istuvatkin luolan seinustoilla kyynärpäät polvien varassa tuijottaen vain synkästi eteensä.

GARIZO (istuu kytkettynä, koettaa oikoa jäseniään sanoen hiljaa ja synkästi.) Oi miten jalkojani polttaa! Luulen niiden palavan poroksi ja heti katkeavan!

Pitkä äänettömyys. Ei kuulu muuta kuin ruoskittujen sihisevä, läähättävä hengitys ja heikkoja valituksia, ja jotkut käheät äänet pyytävät: vettä!

GARIZO. Kuinka kauan olemme jo tässä istuneet?

ÄÄNI (toivoton, välinpitämätön.) Kolme vuorokautta.

GARIZO Kolme vuorokautta! Ja minusta tuntuu, että ruoskimisesta on kulunut jo kolme viikkoa!

ALTHIOS (eräs nuori kytketty orja.) Minun on nälkä. Miksi ne kirotut eivät tuo ruokaa? Minä kuolen nälkään!

ÄÄNI (harmistunut, loukkaantunut.) Eihän kukaan ole saanut ruokaa!

KARMIDES (tuskastuneena.) Oi, missä viipyy Spartacus? Missä hän on?

ENOMANUS (synkästi.) Hän on kuollut... Muuten olisi hän jo meidät pelastanut.

GARIZO. Turhaan me häntä odotimme...

KHAKU (joka on maannut tainnoksissa, virkoaa; hänen selkänsä on aivankuin punainen lihamöhkäle ja hän alkaa huutaa käheällä, heikolla äänellä:) Vettä, vettä, vettä! Antakaa vihdoinkin vettä!

ALTHIOS (vihaisesti.) Ole vaiti! Etkö sinä kirottu tiedä, ettei meillä ole pisaraakaan vettä!

GARIZO. Nyt ne alkavat taas kaikki houria.

KHAKU (heikommin.) Antakaa vettä...

GARIZO. Miksei hän jo kuole? Kuinka kauan hän kestää?

ÄÄNIÄ. Vettä, vettä!

ÄÄNI. Niin, miksei hän kuole?

RODULF (tulee horjuen seinämältä ja kumartuu kuolevan libyalaisen ylitse, tarkastaen hänen selkäänsä.) Ihmeellistä, kuinka kauan hän kestää, ja hänen selkänsä on aivan riekaleina ... tuo paljas lapaluukin nousee ja laskee hänen hengittäessään kuin elävä olento. Eh, julmurit, kun ripottivat hiekkaa tuollaiseen... No, nyt se alkaa taas...

KHAKU (nostaa päätään ja silmät kauhusta pyöreinä huutaa.) Älkää päästäkö sitä päälleni! Se on leijona! Auttakaa!

ARTARIK (joka koko ajan on synkästi tuijottanut yhteen paikkaan, nostaa päänsä, katsoo huutajaan kiusaantunein kasvoin ja sanoo kolkosti.) Tukkikaa hänen suunsa!

ÄÄNIÄ. -- Hän hourii! -- Hän kuolee! -- Pian hän kuolee!

ERÄS KYTKETYISTÄ (sanoo raivostuen.) Sinä, Artarik olet syypää onnettomuuteemme! Sinä kehoitit kapinaan!

ÄÄNIÄ. -- Se on totta! -- Tuki nyt itse hänen suunsa! -- Pian hän kuolee, katsokaa...

KHAKU (keskeyttäen.) Missä on keihääni? Myöhäistä, myöhäistä... (Korisee joitakin epäselviä sanoja ja entistä äänekkäämmin kuuluvat valitukset, voihkeet ja) vettä, vettä!

GARIZO Älkää ruvetko riitelemään ja syyttämään...

SAMA KYTKETTY ORJA (kiukkuisesti.) Ole vaiti, koira! Sinähän löit voutia! Kuulkaa, lyökää kuoliaaksi nuo kiihottajat!

ÄÄNIÄ. -- Oikein puhuttu! -- Tappakaa kiihottajat! -- Ajatelkaa nyt myös hiukan -- heillä oli hyvä tarkoitus.

RODULF. Vieläkö meidän nytkin pitäisi keskenämme tapella, vaikka toiset ovat kahleissa ja toiset kuolevina?

KHAKU. Ajakaa se pois selästäni... Miten syvälle se tunkee kyntensä ... terävät, terävät kynnet...

ÄÄNIÄ. -- Nyt hän kuolee! Katsokaa hänen silmiään. -- Hän kalpenee...

KHAKU (yhä heikommin.) Miksette auta? -- (Rukoillen epätoivoisesti.) -- Etkö _sinäkään_ äiti... Voi sinua... (Korisee epäselvästi, niin että vain vaivoin eroittaa sanat) Et sinäkään... (Ponnistautuu epätoivon voimalla selälleen, korisee vielä hetken ja kuolee.)

ÄÄNIÄ. -- Hän on kuollut! Se oli hyvä! -- Kunhan saisimme kaikki kuolla... -- Miten sitkeähenkinen! -- Vihdoinkin hän kuoli...

Äänettömyys.

TOIVOTON ÄÄNI. Kunhan saisimme kaikki kuolla...

AGILO (kohoutuu hiukan; hänet on ruoskittu ja hänen molemmat silmänsä ovat puhkaistut; katkerasti, hampaitaan kiristellen hän sähisee.) Tappakaa minutkin...

Valitukset ja rukoilevat pyynnöt: vettä, vettä! ovat ainoana vastauksena.

AGILO. Rukoilen teitä ... surmatkaa minut.

ÄÄNIÄ. -- Ei ole aseita! -- Niin, millä?

AGILO. Garizo! Toverini, veljeni ... muistatko, että minä kerran pelastin sinut kuolemasta... Nyt pyydän sinua: surmaa minut!

Ei vastausta.

AGILO (haparoiden epätoivoisesti käsillään.) Missä sinä olet Garizo? Vastaa! Olethan sinä elossa ... kuulin äänesi... -- (Valittaen.) -- Kaikki on minulle nyt pimeätä ... minun ympärilläni on musta yö... Ja kaikki ovat minut hyljänneet -- kuolemakin... Missä on Hildegard? -- Niin, niin ... minä muistan...

GARIZO (käheästi, raskaan liikutuksen valtaamana.) Minä en voi mitään, Agilo... Minun käteni ovat kahleissa...

AGILO (epätoivoisesti.) Rodulf, surmaa sinä minut...

KARMIDES. Tappakaa hänet! Ei tätä jaksa kuunnella!

ÄÄNIÄ. -- Murskatkaa hänen päänsä! -- Tukehduttakaa hänet! -- Kurista hänet, Rodulf!

RODULF (tulee Agilon luokse; syvällä tuskalla.) Poikani... poikani... -- (Vääntelee käsiään, ja taas kuuluu vain ruoskittujen raskas, läähättävä hengitys, valitukset ja yhtämittainen, käheä kuiskina) vettä, vettä! (Äkkiä tarttuu Rodulf kuolevaa kurkkuun; tämä ei tee vastarintaa: suu vain aukenee ja kurkusta tunkee käheä korina. Rodulf irroittaa otteensa, hypähtää kauhistuneena ylös ähkyen). En voi ... en voi...

ÄÄNIÄ. -- Tämä on kauheata! -- Odota sitten vain kuolemaa!

RODULF (kauhistuneena.) Hän on pyörtynyt...

KARMIDES. Ehkä hän jo kuoleekin...

GARIZO. Kantakaa pois libyalainen! Tuonne toisten kuolleitten joukkoon! -- (Viittaa kidutushuoneeseen.)

VANHA NAISORJA (väsyneesti.) Mitä se hyödyttää?

Pitkä äänettömyys.

ALTHIOS (joka kauan on ollut vaiti, sanoo hiljaa, kauhulla.) Miksi meitä ei ruoskittu?

ÄÄNI. Kuinka niin?

ALTHIOS (niinkuin ei olisi kuullut kysymystä.) Miksi meitä ei ruoskittu? Mikä odottaa meitä?

ÄÄNI. Ehkä ristiinnaulitseminen.

GARIZO. Ei, Davus, Crispus ja muut riippuvat jo ristillä. -- (Hetken kuluttua.) -- Meille keksitään jotain uutta, kauheata...

Kylmä kauhu kahlehtii heidät äänettömyydellään, ikäänkuin he nyt vasta käsittäisivät kamalan tilansa.

ALTHIOS (kauhulla.) Nyt tiedän: _nälkäkuolema!_

RODULF Niin, niin ... minä olen sen tiennyt...

GARIZO (riuhtoen kahlehdittuja käsiään, raivolla.) Oi kirotut! Kirotut! Kirotut!

ÄÄNIÄ. -- Antakaa vettä! -- Kurkkuni palaa! -- Minä kuolen...

RODULF. Turhaa. Emme voi mitään... Meidän osamme on vain kuolema.

ARTARIK (huokaa raskaasti ja mutisee.) Niin, kuolema...

Vähitellen heikkenevät valitukset ja voihkeet; vain heikosti kuuluu: vettä, vettä!

ARTARIK (pitkän äänettömyyden jälkeen tuskallisesti ja toivottomasti.) Turhaan olette te vapaudesta uneksineet... Emme enää koskaan näe kotimaata... Niitä jokia, niitä metsiä ... niitä vihreitä metsiä...

Äänettömyys. Eräs kahlehdituista vain hiljaa nyyhkii.

ARTARIK (itsekseen, hiljaa ja surullisesti.) Minun pieni poikani ... poikani... En näe häntä enää milloinkaan... -- (Särkyneellä äänellä.) -- Oi, miten kauniit ja pehmeät olivat hänen kiharansa...

Painaa kasvot käsiinsä ja alkaa äänettömästi itkeä. Pitkä äänettömyys. Hiljaista, toivotonta nyyhkinää -- ja tuskin kuuluvana, hentona kuiskauksena hiipii joidenkin kuolevien kurkusta: vettä, vettä... Tuntuu kuin huokuisi luolan pimeistä nurkista itse kuolema -- niin toivotonta on kaikki.

Silloin alkaa ylhäältä kuulua huutoja, ryskettä ja taistelun jymyä, ensin heikommin, sitten kovemmin ja läheten onnettomien luolaa. Kalpeina, henkeä pidättäen kuuntelevat orjat.

ALTHIOS (hiljaa, kauhuissaan.) Mitä ... mitä? Minä murskaan pääni!