Part 6

Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.

"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle aikaisin eräänä aamuna -- "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"

"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"

Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä kuuman paraadin jälkeen.

Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: -- "Minä sen sanon, Liinakko, onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"

"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"

"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä. Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"

Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian paljon.

"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."

"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä", huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"

"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin, että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."

"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän tämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene vaan ja kerro siitä isällesi."

"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.

"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.

"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti. "Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"

"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti vain, ettei se sovellu pikku pojille."

"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi. "Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"

"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.

"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella, ymmälläthän."

Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin lopetti.

"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"

"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.

"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"

"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet komentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri asia, näetkös."

"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt mennä."

Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: -- "Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa, jos tahdot -- ja kenelle vain tahdot."

Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka kiiltävää pistolia.

Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus, teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leirivalkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan. Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua muualla kuin rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.

Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa, ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.

"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en saa puhua sinulle".

Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.

"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.

"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.

Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki, ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan -- tuo melkein kaikkivaltias Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista -- hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle? Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.

Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.

Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.

Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen. Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.

Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan, rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään valkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä poniratsulla.

"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie heti, päästyään pyssynkantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."

"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"

"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut alestistani!"

Tuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti. Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.

"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies? Minkätähden?"

"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."

"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.

"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin ratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."

Lapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä huimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.

"Voi Winkie! Mitä sinä teet?"

"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen menemään."

Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.

Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli kompastunut.

Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja pontevasti "Jao!" Poni oli jo virran toisella puolen.

Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce kirkaisi.

"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.

"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."

"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus. "Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"

"Sanokaa, että minä lähetin teidät -- minä evelstin poika. He antavat teille lahaa."

"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi ääni takaa.

Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen äitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä, oli peljättävä rykmentti takanaan.

"Aiotteko viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja levottomana.

"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitten syömme teidät myöhemmin".

"Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."

Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen. Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"

Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.

Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä, hullut miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut poikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."

Se oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten mielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie Winkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen pulastaan.

* * * * *

Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös jokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. "Ylös, pojat! Jotain on tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.

"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut", jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran toiselle rannalle."

"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun virran yli!"

Sitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan kallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun 195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.

Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi laukausta.

"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He eivät saa nähdä meitä pojan luona!"

Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.

"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"

Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss Allardycen helmaan.

195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.

Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä antoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle hyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen takkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka sai hänet ylpeilemään pojastaan.

"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie, osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti tulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin."

"Sinä olet sankari, Winkie", sanoi Liinakko -- "kerrassaan sankari!"

"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am Will'ams."

Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.

RUDYARD KIPLING

Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.

Seitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai tilaisuuden matkustella laajalti Bengalissa, Kiinassa, Jaapanissa, ja Pohjois-Amerikassa.

V. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä "Hindostanilaiset ylänkökuvauksensa", jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä kuuluisaksi. Tullessaan oli hän tuonut matkalaukun täyden käsikirjoituksia ja hämmästytti pian maailmaa lähettämällä julkisuuteen teoksen toisensa perästä. Ne olivat kuvauksia Intiasta, sen seura- ja sotilaselämästä, sen luonnosta ja eläinkunnasta, ja kaikille niille oli ominaista harvinainen huomiokyky ja rehevä yksityiskohtien rikkaus, mikä antaa kuvauksille persoonallisen näkemyksen ja kokemuksen vakuuttavan leiman. Tekijällä on sitäpaitsi ihmeellinen mielikuvitus, joka tenhoo lukijan alkuperäisyydellään ja valtavalla rikkaudellaan.

Kipling nauttii harvinaisen suurta suosiota ei ainoastaan englantilaisella kielialueella, vaan kautta koko sivistyneen maailman. Kun hän v. 1899 oli sairaana Amerikassa, julkaisi sikäläinen sanomalehdistö jokapäiväisiä tiedonantoja hänen tilastaan ja keisari Wilhelm lähetti hänen puolisollensa myötätuntoisen sähkösanoman.

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Suomeksi ovat hänen teoksistaan ilmestyneet m.m. nuo mainehikkaat, ihmeelliset "viidakkokirjat" ("The jungle book" ja "The second jungle book") nimellä "Indian viidakoista".