Part 5

Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee, kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä, kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.

Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.

Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä -- oli kuin olisi hakannut lihaa pölkyn päässä -- heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.

Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua, rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen merkkejä.

Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja, kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi pidellä kuin suurta joukkoa.

"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan. Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."

Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit alkoivat paeta -- paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin, ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.

"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee kyllä, mutta se vie aikaa."

He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä -- pakeni sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen -- ampumavarat olivat lopussa -- ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita. Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and Aft'in" liikkumilla.

Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.

"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja siinä heidän palkintonsa.

Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and Aft" ei hiiskunut sanaakaan.

He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.

"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät takaisin".

"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."

"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali, everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä. Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki." Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat. Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat -- myöhemmin -- olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy sääliksi."

Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.

"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat -- niin tarkoin kuin suinkin, olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.

Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta, joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren juurella.

Hänen oma aviovaimonsa.

Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka näytellä -- ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi. Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje; mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten, kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo, paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä ja väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan -- ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin: -- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni ole ollut vaimoa!" -- "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella äänellä: -- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"

Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa, kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.

Wee Willie Winkie.

Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi häntä Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt hitustakaan siitä, mitä tämä _ayah_ sanoi, niin _ayahin_ viisaus ei muuttanut asiata.

Hänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa, niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.

Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen 195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."

Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen "Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.

Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.

Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut luutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi Liinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita, jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.

Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie. Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin, Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä, että meni suutelemaan -- oikein hurjasti suutelemaan -- "suurta tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin pitänyt nähdä.