Part 4

Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin yhtymään prikaatiinsa.

"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet kymmenen päivää tointuaksenne."

Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään, mitä heidän on tehtävä."

"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."

"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he sitä vielä ollenkaan tajua."

Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää, sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa, ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan ampumista viholliseen päin -- kaikista seitsemästäsadasta pyssystä yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.

Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen: "Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä -- uh! Likaisia-- uh! Hya, ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla muserretuksi.

Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille, ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa. Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön tehtävää kenraalin käskyn alaisina.

"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään, luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi kenraali.

"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."

"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.

"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali, joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.

Taistelusta piti tulla suurenmoinen.

Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä. Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa, joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen hävittämistä.

Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä. Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä, ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.

"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se vahinko."

"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa menneistä vastoinkäymisistä -- kuinka se ja se oli vielä aamulla terve ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun vähenemiseen ollenkaan.

Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft", täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen välttämättömyyttä.

"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja. Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin -- miehet lähtivät liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen, rykmentin marssiessa eteenpäin.

Ei ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija -- oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä -- siitä ei ollut epäilemistäkään -- ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan: kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi mahdollisesti annetut komennotkin.

"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa kanuunain paukkua."

Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin aseisiin.

"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin. Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni toveriaan varmuuden vuoksi.

Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin -- taaskin äänen herättämän varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta. Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat koettivat häätää sitä kypärillään.

"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä hiukan."

Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä, kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.

Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin, huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu hälveni hämäräksi autereeksi.

Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä, siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.

Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft" hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin seistiin rivit suljettuina.

Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä, että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen kolmen jalan pituista puukkoa.

"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa, ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne -- yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.

Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät melskeeseen -- yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon, tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat, mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.

"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä, vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden ympärikäännöksen.

Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.

"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan, haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.

"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa. Poikaset, poikaset, joutukaa! Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa, Halle ja, halle ja, halleluja!"

Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:

"Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan! Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"

Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska. Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin _kukriis'iin_ ja vakoilivat odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.

"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"

Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit "Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä kirouksia ja neuvoja.

"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.

Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan", sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja huomasi upseerin miekan kimaltelevan.

"Nehän lyövät miekkansa lappeella -- saakelin arvannostajat! Miten ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.

"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan viimeistääkseen haavoitettuja.

Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä miekkansa päällä ja terällä.

"Takaisin! Takaisin, sen konnat -- senkin akat! Oikealle -- komppanian rivistöön, pian -- koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä -- päästä vaikka mihin noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne, milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin, jotka palasivat omien joukkojensa luo.

Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke, jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.

"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe meitä."

Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.

"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"

Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.

"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat, saat nähdä."

Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä ampuessa.

"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.

"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten Jakininkin.

"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin, jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta. "Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut kuhnus. Oikealle -- mars!"

Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten krenatöörien" ensi sävelet.

Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina; heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota kaatuneet vain kirjailivat.

Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.

"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän tässä iankaiken soittaa?"

Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen paraatissakaan.

Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha rintamajoukon nuotti:

"Toisist' on Alexander, toisista Herkules, ja Hektor ja Lysander suuressa mainehess'!"

Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.

"Mut' nimelle ei vertaa ole maissa mainehen tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum krenatöörin brittien!"

"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi korkealla katsellen poikasia.

"Luoteja eivät nähneet nuo vanhat urohot, ei tieneet ruudin voimaa,"

"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"

"mi kaataa kontiot!"

"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään eivät siitä puhuneet.

"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan uskoomme."

Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft" marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne sydämessään.

Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.

"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."

"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten -- noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.

Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää, onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.

"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.

"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä, jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies, ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"