Sotamuistelmani 1914-1918

v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet

Chapter 81,394 wordsPublic domain

heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.

Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.

Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.

Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.

Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.

Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan. Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja reippaan vaikutuksen.

Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.

Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne ajoissa apujoukkoja.

Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti Tlumatshin--Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä. Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia. Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut. Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme. Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.

Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä, puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja siihen he uskoivat -- ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi ja niiden opetus olivat sydämen asia.

Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä edelleen mitä ankarin.

Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle onnistuisi.

II.

Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan; vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi. Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi. Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin. Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me pääsimme junasta.

Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt. Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki tarjosivat sangen vähän viehätystä.

Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden; puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle iloa.

Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu. Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3 pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa. Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä vahvistettu ratsuväkibrigaadi -- asema ei suinkaan ollut kadehdittava, kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme saaneet aikaan.

Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.

Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla. Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin, vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.

Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.

Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä hyökkäyksiään.

Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla, mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme junasta Kovelissa.

Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston kenraalikomennon -- kenraali v. Ebenin -- johdolla tänne, ne juuri ja juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa puolustamaan ne eivät enää ehtineet.

Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun, työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali