v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta

Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin. Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin Tlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan. Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk. 13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti, maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi. Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä, vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona, kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto, lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan; se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen armeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän -- täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin. Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia, itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti