v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin
rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä. Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.
Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan. Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän valitettavasti.
Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v. Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja joiden piti eteläarmeijaan liittyä.
Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt korjattava.
Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa. Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä vaikeuksia.
Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.
Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä ollut mitään oleellista laiminlyönyt.
II.
Itärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän armeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli käytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin armeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston yhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa valtakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä rintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi. Enimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia uskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää, mikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin Ranskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja vietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin vuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin valittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti, XX armeijaosasto kerrassaan etevästi.
Ylimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä armeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa vastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja Masurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että suuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta. Tässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa käsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja Insterburgin--Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike Tilsitin--Wladislawowin--Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä, XXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta Raigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli vihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.
Vastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme paljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät irtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän piti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.
Jos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla kysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa--Grodnoa vastaan ja tehdä hyökkäys linjalla Ossowjetz--Grodno ja takaapäin avata Bobrin ylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta Wlozlawek--Mlawa--Johannisburg--Ossowjetz oli varma.
Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek--Johannisburg edetä Narewia kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain selkään.
Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.
Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun "jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja Gumbinnenin--Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen 8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek--Mlawaa vastaan joulukuussa 1914 tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen. "Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä. Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli täysi sotilas ja sotapäällikkö.
Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.
Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua. Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati paljon huomiota.
Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein, että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.
En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun tehtiin vasta myöhemmin.
III.
Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.
Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa, aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta, meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin; siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen vaikutuksen että ammusten kulutuksen.
Rintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati, kuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot niin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat alkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti tarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni olisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme aikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten valmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina jäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui asiaan kiitettävällä tarmolla.
9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä. Kaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty. Ei muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme parituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin vähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin saavutettiin toivottu strateeginen etu.
Helmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston rintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi. Päämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo. Olimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin meissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.
Sotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi vielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn, esikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli joukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle erittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä armeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut. 10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki likimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä, johon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto, XXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin pohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen ratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä Insterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt maanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti hajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme maanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s jalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan hyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin länsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s ratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi nostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana Ortelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa purkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin hyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta tunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden kuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti ottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa koottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka kauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät. Hyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi paras apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.
Talvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna päivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta helmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin käskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli mitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset mielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana itäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin harvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja sivustasuojaa.
Raskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus oli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen vallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja rautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla teistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat paikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä suunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia voitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.
Meidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla oli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä oli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.
Uskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan ja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät tunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat kiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki tunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea jonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12 hevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen pitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti eteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän ampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran sulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät pohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli alavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan kiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista ruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi heitettävä sikseen.
Kenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan kuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi kauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle. Käskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä, tietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä parhaat.
Kuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka suuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.
Kenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät aina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat Pissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina päivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat Raigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin suunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka ne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta Lyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.
Johtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen nopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se tapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston etevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla. Armeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin suoseutujen taa.
Lyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää vastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui Augustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean sivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse Tainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta siperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi ei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.
Armeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin sangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä, 3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s maanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz oli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain kerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n armeijaosaston osat eivät enää riittäneet.
Sillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen vaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia rasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan Tilsitin--Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin--Kownon tien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat marssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle Suwalkin--Seinyn luo.
Takaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva hyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa tulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja Hohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme työskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen oikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan onnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata saada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin, muutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin tavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.
Venäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa kohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan koettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi ne takaisin Kownon--Olitan suunnalle.
14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen mahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn sijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko tunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn--Augustowin viertotietä pitkin kauas metsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset kolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta mutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia metsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä ne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän takana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien. Toisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni Augustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen Lipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas suljettiin.
Grodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea. Linnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin etenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä sinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä. Raskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli XXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v. Below, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä kuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan. 10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä osalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin metsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat venäläiset; taistelu oli päättynyt.
IV.
Masurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset: 110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli tuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.
Sotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan aljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista, jotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet ylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja XXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen ratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi olleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen venäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä jännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan osa, joka täällä toimi -- Litzmannin tyhmä -- liittyi 10:nteen armeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti Grajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja täältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten hyökkäyksiltä.
Joukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä ylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan satoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin tukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten kohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III siperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten epätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut aikaa Grodnon--Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen. Epäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti joukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli betonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista, vaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916, everstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän nähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on, sitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä, vihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen. Päätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat uupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.
Hyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt. Rintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin mahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut Bobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.
Näin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan strateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi ryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.
Ensinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia vastaan olivat keskeytettävät.
10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin suuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita--Kownon suuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet armeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei tätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata Marggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti parantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät huonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät eteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä oli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se saattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen kaartaa 10:s armeija taapäin.
Jo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien varustamiseksi heti Augustowin--Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot ryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet tarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s armeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle linjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas, vaiko vain linjalle Kalwarija--Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo oli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen toimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti perässä.
Samalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita kiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret vastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin etelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen askarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan joka puolella riehui taistelu.
Puolassa Veikselin kaarteessa oli hiljaista.
Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi piirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt vastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko itäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten merkeissä.
V.
Kun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu selkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean siipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä Augustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle saakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten kimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.
Ajatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten mukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana yrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu, kärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin epäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä hankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle, epäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja vakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle Kalwarija--Marjampol--Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun puolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui. Etelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä itsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin marssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun ensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona nostoväen keralla Johannisburgin--Kolnon tietä edennyt Lomshaan eristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona piti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen jalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen, ja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja Shtshutshinin--Stawiskin--Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s reservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla suojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen maanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään. 3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui samaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät Lomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi salpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset joukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s reservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan, venäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla Ossowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen maanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli meidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa Pissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin 3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan puolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen käskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz oli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista johtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen armeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali alistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli kenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan nostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin voimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä Nowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla Ostrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi tänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa. Toinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta 2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s maanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne eivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin sinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin länsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen mukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja harvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä yksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita tehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista ahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen huhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.
Orshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun jälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz, yritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin nähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme parhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja tunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina Plotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia ja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan vasemmallekin siivelle, Neidenburgin--Willenbergin seuduille, oli saapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin vereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä seisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan eteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin vielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria vastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin saama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden menestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.
Kenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla, I:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen Prassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän erinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla toimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että Zjechanowin--Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria vihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain ohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin avulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme. Ratsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta seisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten joukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä kerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja kenraali v. Morgen peräytyi Janowin--Chorshelen rajalinjaa kohti. Venäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan sen sijaan ylenmäärin tuimasti.
Paikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin--Willenbergin eteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain miehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä. Täälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.
Venäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä herkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.
Tähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja etelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi vastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona ahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut vielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan suunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman päälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia, vaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen vuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.
Kenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli sillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt kyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen viimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista vastaan.
Hyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen päivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi tuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona opetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja. Meidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta luonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä taistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan kerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin kahlata.
Orshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä kävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä joen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin länsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin pohjoispuolella.
Gallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja saattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet puoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.
Maaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko etelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.
Lomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän tunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää ollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan suuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki heikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa ententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen yksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen mukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään kilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa. Maanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti. Johto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen saavutus, josta voitiin olla ylpeitä.
VI.
Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat, ja vaativat paljon huomiota.
Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.
Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.
Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-, maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys, meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.
Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja. Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät toimiin.
Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti. Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.
Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin valtiolta kultakellon.
Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit. Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000 henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä. 6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt rajaa Liettuan puolella.
Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen. Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi. Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.
Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa, mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset. Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.
Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana "Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.
Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12 pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret. Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.
Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti yhteenliitetyllä armeijalla on.
KESÄSOTARETKI VENÄJÄÄ VASTAAN 1915.
I.
Hyökkäyksellä, johon kenraali v. Conrad tammikuussa päätti ryhtyä, ei ollut minkäänlaista menestystä. Ensi rynnäköllä oli koko Karpaattien selänteellä päästy etenemään, mutta sitten seurasi seisahdus. Venäläinen ryhtyi vastahyökkäykseensä ja pani Itävalta-Unkarin armeijan sangen ahtaalle, ainoastaan kenraali v. Linsingenin johtama urhoollinen eteläarmeija tunkeutui yhä kauemmaksi. Ilman näitä saksalaisia joukkoja asemaa olisi ollut mahdoton pelastaa. Sotanäyttämön vaikeudet olivat talvella valtavat. Ne vaativat suunnattomia ponnistuksia joukoilta, jotka saivatkin aikaan ihmeitä. Pakkasvammain aiheuttama miesten poisto rintamasta oli suuri.
Przemysliä ei voitu pelastaa, se kukistui maalisk. 10:ntenä. Hyökkäykset Veikselin itäpuolista saksalaista maata vastaan talttuivat huhtikuun alussa ja suuriruhtinas jatkoi sen sijaan hyökkäyksiään Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan nimenomaisena päämääränään marssia Karpaattien poikki alas Unkariin ja siten lyödä maahan Itävalta-Unkari.
Teschenissä majaileva ylikomento piti kaksois-monarkian sotilaallista asemaa huhtikuussa ylenmäärin arveluttavana. Italian suhtautuminen oli käynyt yhä epäilyttävämmäksi. Se oli hylännyt kaikki Itävalta-Unkarin pitkälle menevät myönnytykset, joita minäkin olin kenraali v. Conradille puoltanut, ja oli kokonaan joutunut ententen verkkoihin. Tämä tarvitsi ylivoimastaan huolimatta uusia apuvoimia voidakseen meidät kukistaa. Yhä varmempana asiana oli otettava lukuun, että Italiakin sekaantuisi sotaan vihollisenamme. Itävalta-Unkari huomasi välttämättömäksi melkoisesti vahvistaa joukkojaan Italian rajalla; Serbiankin armeija näytti taas vaativan entistä enemmän huomiota. Venäjän hyökkäyksen täytyi kohdata Itävalta-Unkarin armeijaa sitä kipeämmin, kuta enemmän sen täytyi muita rintamia varten heikontaa mieslukuaan Unkarissa ja Galitsiassa. Teschenissä mieliala yhä enemmän lannistui. Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri esitti meille kenraali v. Conradin käskystä aseman ylen vakavaksi. Tämä pitikin paikkansa sen mukaan, mitä minä tiesin Itävalta-Unkarin armeijasta. Nämä vakavat lausunnot ja oman käsityksemme ilmoitimme edelleen ylimmälle armeijanjohdolle.
Huhtikuun keskivälissä asema Karpaateilla kävi yhä jännitetymmäksi. Kenraali Boroevicin armeija työnnettiin takaisin vuoriselänteen yli, jota vastoin kauempana idässä saksalainen eteläarmeija piti puoliaan. Nyt oli tullut se hetki, jolloin ehdottomasti täytyi auttaa. Lähetimme 9:nnen armeijan luona varalla olevan 25:nnen reservidivisioonan rautateitse matkaan. Se saapui perille siksi ajoissa, että juuri ja juuri saattoi torjua pahimman onnettomuuden.
Ilmoitimme ylimmälle armeijanjohdolle, mihin toimiin olimme ryhtyneet. Se hyväksyi kantamme. Se muodosti Beskidien armeijaosaston, nimittäen sen päälliköksi kenraali v. der Marwitzin, joka tähän saakka oli meidän luonamme johtanut XXXVIII:ta reserviosastoa. Itäisen rintaman ylipäällikkö antoi lisäksi vielä 4:nnen ja erään uuden divisioonan Karpaattien rintaman vahvistukseksi. Sikäläinen tilanne pysyi kuitenkin vakavana. Samaan aikaan piti meidän lähettää apujoukkoja Serbian rintamalle. Ne tukivat myöhemmin kenraali v. Linsingeniä hänen toukokuussa ryhtyessään hyökkäämään.
Saksan ylin armeijanjohto päätti nyt pyrkiä ratkaisevaan voittoon Venäjästä. Suunnitelma oli suuripiirteinen, päätös heikontaa lännessä voimia siellä vallitsevasta jännityksestä huolimatta osoitti rohkeata päättäväisyyttä.
Marraskuun taistelujen jälkeen Ypernin seuduilla oli kamppailu koko länsirintamalla kehittynyt ampumahautasodaksi. Etenemisen keskeytys Ranskassa, oikean sivustan takaisin kaartaminen syyskuussa ja Flanderin taistelujen pienet tulokset olivat tehneet lännen armeijain mielialaan kovin painostavan vaikutuksen, jota ampumatarpeitten puute vielä lisäsi. III:n armeijaosaston hyökkäys ansiokkaan ja etevän komentavan kenraalinsa v. Lochowin johdolla Soisponsin luona tammikuussa oli vaikuttanut erinomaisen elähyttävästi ja hyökkäys, jonka saksilaiset pian sen jälkeen olivat tehneet Craonnen luona, oli johtanut oivalliseen menestykseen. Raskain taisteluin oli vihdoin onnistuttu tehdä tyhjäksi suurisuuntainen murtoyritys, jonka ranskalaiset helmikuussa ja maaliskuussa tekivät Champagnessa.
Ententen puolella liittyivät toiveet edelleenkin Venäjään. Englannissa Kitchenerin armeijat vielä olivat muodostumassa; ne olivat etevän järjestävän kyvyn suuri luoma. 32 divisioonasta saattoivat ensimmäiset 12 toukokuussa olla valmiina. Ententen teollisuuden kiinnittämistä sotatarpeiden valmistukseen laajennettiin. Yhdysvallatkin esiintyivät sen hankkijoina. Vaikka meidän aluksi onnistuikin taloudellisilla toimenpiteillä vaikeuttaa sotatarpeitten vientiä Amerikasta, ei tämä kuitenkaan saattanut jatkua ajan pitkään. Raskaassa taistelussamme emme muuta voineet kuin pitää tätä Yhdysvaltain menettelyä vihollistemme yksipuolisena suosimisena; tämän menettelyn täytyi meissä synnyttää syvää katkeruutta.
Oli odotettavissa, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan saisi vihollisen länsirintamalla tekemään kevennyshyökkäyksiä. Toukokuun jännitetyt ja monivaaraiset taistelut La Basseen ja Arrasin luona osoittavat, minkä vastuun ylin armeijanjohto otti niskoilleen, kun se idässä uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.
Oli muodostettava uusi, 11:s armeija joukoista, jotka enimmäkseen olivat länsirintamalta, ja kenraali v. Mackensen sai käskyn hyökätä sillä toukokuun alussa Länsi-Galitsiassa niiden venäläisten kylkeen, jotka Karpaateilla kuolemaa halveksien rynnistivät eteenpäin, ja lyödä heidät. Hän oli suuripiirteinen, ylevä mies ja loistava sotilas, jonka mainetyöt elävät ikuisesti historiassa. Hänen yleisesikuntansa päälliköksi nimitettiin eversti v. Seeckt, joka siihen saakka oli ollut kenraali v. Lochowin esikunnanpäällikkö; terävän älynsä ja selvän täsmällisyytensä kautta hän oli sodan huomattavimpia ilmiöitä.
9:nnen armeijanjohdon vastaanotti kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold, joka täydellä syyllä oli saanut tämän korkeimman sotilasarvon. Auliisti hän alistui virka-arvon puolesta melkoista nuoremman kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin johdonalaisuuteen.
Itäisen rintaman ylipäällikköä käskettiin rintamallaan panemaan toimeen mielenosoitus-sotatoimia sitoakseen vihollisen voimia.
II.
9:s armeija oli viettänyt levon aikoja. Maaliskuun alussa se luuli voivansa saavuttaa menestystä Pilitzan pohjoispuolella ja teki monenlaisten kahnausten haitatessa paikallisia hyökkäyksiä; pian sen kuitenkin täytyi niistä luopua.
Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan sen piti nyt tehdä hyökkäys Skiernjewitzen luona. Olimme saaneet kaasua ja luulimme sitä käyttämällä saavamme suuren taktillisen menestyksen, venäläisten varustukset kaasuja vastaan kun olivat vielä keskeneräiset. Saatoimme lisäksi toivoa, että 10:s armeija Suwalkin itäpuolella hyökkäyksellä voisi saavuttaa paikallisia etuja. Annettiin senmukaiset käskyt.
9:nnen armeijan kaasuhyökkäys, joka tapahtui toukok. 2:sena, ei onnistunut. Tuuli oli suotuisa, mutta joukkojen johto ei ollut oikea. Kaasu kulki, kuten oli tarkoitettukin, mutta joukot luulivat, ettei vihollinen enää saisi osoittaa elonmerkkejä. Kun se kuitenkin paikoitellen yhä ampui eikä omakaan tykistö tahtonut ruveta tehoamaan, niin ei jalkaväki hyökännyt. Se otaksui, ettei kaasu ollutkaan vaikuttanut. 9:nnellä armeijalla oli kaasunkäytössä huono onni. Kun se myöhemmin, ei enää tämän suuren tilanteen kehyksissä, samalla paikalla uudisti kaasuhyökkäyksen, kääntyikin tuuli. Riveistämme poistui kovin paljon kaasusairaita. Kaasu ei joukoissa saavuttanut suosiota. Laitosten paikoilleen asettaminen kesti liian kauan ja tuulen odotteleminen juoksuhaudoissa täysin kaasusäiliöin oli upseereille ja sotamiehille vastenmielistä.
10:nnen armeijan hyökkäyksellä Suwalkin luona oli taktillista menestystä.
Hyödyttivätkö nämä hyökkäykset todella suurta sotatointa, sitä en tiedä, mutta kun ne olivat taktillisesti oikeat, näyttivät ne oikeutetuilta. Tehokkaammin olisi kenraali v. Mackensenin yritystä voitu tukea, jos olisimme itse päässeet vapaasti liikkumaan vihollista vastaan. Tämä oli mahdotonta 9:nnen armeijan, Gallwitzin armeijaosan ja 10:nnen armeijan rintamilla, ainoastaan Niemenin pohjoispuolella Liettuaan ja Kuurinmaalle käsin se kävi päinsä. Olimme maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa saaneet lännestä 3:nnen ja baierilaisen ratsuväkidivisioonan ja purkaneet ne Gumbinnenin luona junasta, koska 10:nnen armeijan vasen siipi yhä vielä oli melkoisen heikko. Näiden molempain divisioonain ja 6:nnen ratsuväkidivisioonan, joka jo oli Pregelin pohjoispuolella, piti huhtikuun lopulla ratsastaa Liettuaan ja Kuurinmaalle, 6:nnen, 36:nnen ja 78:nnen reservidivisioonan tukemina. Ratsuväkidivisioonat oli tätä sotaretkeä varten sangen huolellisesti varustettu. Johto uskottiin täällä kenraali v. Lauensteinille.
Huhtik. 27:ntenä alkoi Liettuan ja Kuurinmaan retki.
Itäisen rintaman ylipäällikön määräämistä rintamaansijoitusasemista kenraali v. Lauenstein lähti liikkeelle Schaulenia kohti kolmessa kolonnassa:
oikeanpuolinen -- baieril. ja 3:s ratsuväkidivisioona ja 36:s reservidivisioona -- Jurborgin kautta,
keskimmäinen -- 78:s reservidivisioona -- Tauroggenin suurta viertotietä,
vasemmanpuolinen -- 6:s ratsuväkidivisioona ja 6:s reservidivisioona -- Memelin seuduilta.
Jo 27 päivän illalla 3:s ratsuväkidivisioona oli heti Tauroggenin--Kjelmyn viertotien kaakkoispuolella lähellä Skaudvilea, kun taas baierilainen ratsuväkidivisioona oli ratsastanut Rossienya kohti. 6:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi heti rajan itäpuolella tuimasti taistella, eikä se 27 p:nä päässyt kovinkaan kauas.
Vihollinen, jonka päävoimat maaliskuun lopulta saakka olivat olleet liikkumatta paikallaan Tauroggenin koillispuolella, väisti Kjelmya kohti ja pääsi pakoon, kun 3:s ratsuväkidivisioona ei käynytkään kimppuun. Huhtik. 28 p:nä baierilainen ja 3:s ratsuväkidivisioona olivat Kjelmyn seudulla ja idempänä ja 6:s Wornyssa. Kahdessa päivässä oli edetty 75 kilom. 29 p:nä ratsuväkidivisioonat lähestyivät Schaulenia ja Kurschanya. 30 p:nä Schaulen vallattiin, kun venäläiset ensin olivat sytyttäneet sen palamaan. 6:s ja 3:s ratsuväkidivisioona jatkoivat etenemistään Mitauta kohti, jonka edustalle 6:s ratsuväkidivisioona saapui toukok. 3 p:nä. Se ei täällä enää voinut murtaa vihollisen vastarintaa ja jäi aluksi Mitaun lounaispuolelle. Myöhemmin se Mitaun--Moscheikin rataa pitkin väisti Windaun taa. 3:s ratsuväkidivisioona seisautettiin piankin ja vietiin baierilaisen divisioonan perässä. Molemmat retkeilivät nyt Schaulenista Beissagolan kautta kaakkoiseen suuntaan Keidanya kohti. Siellä vihollisen vastarinta kuitenkin vahvistui. Eteenpäin ponnistavan vihollisen edestä ne nyt peräytyivät hitaasti Kjelmyn suuntaan Dubissan taa.
Jalkaväkidivisioonat saattoivat ylpeillä erinomaisista marssisaavutuksista. 36:s reservidivisioona lähetettiin aliselle Dubissalle suojaksi Kownoa vastaan, kun taas 78:s ja 6:s reservidivisioona Schaulenin luona yhtyivät.
Rohkean yrityksen tarkoitus oli voitettu. Venäläinen vahvistui ilmeisesti.
Nyt seurasi Dubissan luona sen suusta Kjelmyyn saakka, Schaulenin ympäristössä ja sen luoteispuolella pitkillä rintamilla koko joukko jännittäviä ja sekä johtoa että joukkoja väsyttäviä taisteluita, joita kesti touko- ja kesäkuun. Meidän puolellamme taisteltiin paljon pienemmillä voimilla milloin torjuen, milloin hyökäten, mutta seurauksena oli, että me vähitellen sekä saavutuksiemme säilyttämiseksi että vihollisen edelleen sitomiseksi siirsimme Niemenin pohjoispuolelle vielä 9:nnen armeijan 8:nnen ratsuväkidivisioonan, 1:sen reservidivisioonan ja 2:sen ratsuväkidivisioonan Gallwitzin armeijaosasta ja 10:nnestä armeijasta Beckmannin heikon divisioonan. Joukkomme täten vahvistuivat siihen määrään, että niiden täytyi saada yhteinen armeijanylikomento lukuisine hallintoviranomaisineen; kenraalikomento ei enää riittänyt. Kenraali Otto v. Belowista tuli ylipäällikkö ja armeijan nimeksi annettiin "Niemenin-armeija".
Hänen sijaansa tuli kenraali v. Scholtzista 8:nnen armeijan päällikkö.
Dubissan linjaa puolustimme ankarin taisteluin. Sehaulenia emme voineet ajan pitkään vallassamme pitää ja vain osa sikäläisistä runsaista ja meille niin erinomaisen tärkeistä nahkavarastoista voitiin kuljettaa pois.
Jo toukokuussa täytyi meidän luovuttaa kaupunki viholliselle takaisin, mutta jäimme aivan sen eteläpuolelle. Ratsuväkemme oli Windaun varrella Kurschanyn alapuolella aina Hasenpotin seudulle saakka, joskus vihollinen murtautui sen läpi, mutta lopulta se sittenkin piti jokilinjan hallussaan.
3:s ratsuväkibrigaadi oli toukok. 7 p:n illalla vallannut Libaun. Tiesimme kyllä erinomaisesti, että siellä olevat venäläiset joukot merkitsivät hyvin vähän, mutta emme tienneet, missä kunnossa varustukset olivat. Sotasatamana Libau oli jo ennen sotaa lakannut toimimasta. Sen laajat sotilaalliset satamalaitokset todistivat tsaarinaikuisen Venäjän suurisuuntaisuutta kaikilla aloilla, jotka koskivat valtakunnan mahtiasemaa. Kaupungissa oli tärkeitä teollisuuslaitoksia, muun muassa väkälankatehdas, joka oli Venäjän suurimpia. Everstiluutnantti Hoffmann ehdotti äkkiyllätystä. Minä suostuin siihen. Sotajoukkoa meillä ei ollut paljoa. 3:s ratsuväkibrigaadi, jota eversti v. der Schulenburg johti, pari-kolme pataljoonaa ja muutama siellä jo olevain reservidivisioonain patteri sai käskyn lähestyä kaupunkia idän puolelta, sillä välin kuin yksi nostoväkipataljoona eteni etelästä käsin rannikkoa pitkin ja torpedoveneet tekivät hyökkäyksen meren puolelta. Linnoitusta ei toden takaa puolustettu. Varusväki räjähytti varustukset ilmaan, rannikkotykit osoittautuivat kuviksi. Heikko varusväki, 1500 miestä, antautui joukkojemme etelästä ja idästä tunkeutuessa kaupunkiin. Libaun valloitus ei ollut mikään urotyö, josta maailmanhistoria tulevaisuudessa puhuisi, mutta se oli onnistunut yritys, jota kaikki mukana olleet mielellään muistelevat. Erittäin suuri arvo oli sillä seikalla, että se tapahtui ilman tappioita; tämä oli sopusoinnussa pyrkimyksieni kanssa saada vähillä tappioilla menestystä. Joukko voi ylpeillä siitä, että se voi kestää suuria tappioita ja sen kautta voittaa. Johtajan tulee ajatella toisin.
III.
Kenraali v. Mackensen oli toukokuun 2:sen päivän aamuhetkinä hyvin valmistetulla ja joukkojen loistavasti suorittamalla hyökkäyksellä murtanut venäläisten rintaman Dunajecin keskijuoksulla. Seuraavina päivinä valloitettiin venäläisten toinen ja kolmas linja. Venäläinen lähti silloin Unkarista, peräytyen Karpaattien selänteen poikki pohjoista kohti. Unkari vapautettiin ja Itävalta-Unkarin armeija tuli nyt ratkaisevasti autetuksi. Olikin aika, sillä Italia yhtyi näinä päivinä sotaan. Sen armeijaan kuului yli 600.000 miestä ilman niitä lukuisia toisen linjan muodostuksia, joita ei käytetä välittömästi taisteluun. Ententelle se oli valtava voimain lisäys.. Syyskuussa Italian rintamajoukkojen koko miesluku oli jo noussut 900.000 mieheen.
Kenraali v. Mackensen tunki hellittämättä Sania ja Jaroslawia kohti ja toukok. 15:ntenä rynnäköllä valloitti siltalinnakkeen. Itävalta-unkarilaiset naapuriarmeijat tarrasivat molemmin puolin kiinni eteenpäin tunkeutuviin saksalaisiin joukkoihin ja saksalainen eteläarmeijakin kävi hyökkäämään ja eteni Stryjn yli pohjoista kohti. Kesäkuun alussa Przemysl uudelleen valloitettiin venäläisiltä takaisin.
Veikselin latvaosan pohjoispuolella venäläinen jätti Nidan väistyäkseen takaisin Veikseliä kohti. Kenraali v. Woyrsch saattoi toukokuun puolivälissä vasenta siipeään paikallaan pitäen edetä Kielceen saakka.
Karpaattien ja Pilitzan välillä olevain venäläisten armeijain oli niin ollen täytynyt luopua asemistaan ja ne olivat samalla kärsineet suuria tappioita. Liittolaiset eivät kuitenkaan yleensä voineet muuta kuin ajaa niitä takaa rintaman puolelta, vaikka ne kaikin tavoin koettivatkin tehdä paikallisia kiertoliikkeitä ja varsinkin koettivat päästä venäläisen Karpaattien-armeijan läntiseen siipeen käsiksi. Itävalta-Unkarin armeija koetti Bukowinassa saada satimeen sen oikealla siivellään, mutta tämä yritys raukesi tyhjiin. Voimat olivat riittämättömät. Se päättyi lopulta peräytymiseen vihollisen painostuksen vuoksi.
Vaikeat selkäpuolen yhteydet pakottivat aluksi pysäyttämään etenemisen Sanille. Kesäkuun alussa vaikeudet oli saatu voitetuksi. Hyökkäystä jatkettiin nyt. Saksalaisten joukkojen osalle tulivat aina vaikeimmat taistelutehtävät. Kesäk. 22:sena valloitettiin Lemberg takaisin, pian sen jälkeen otettiin Rawa Ruska väkirynnäköllä ja venäläinen pakotettiin edelleen peräytymään Bugia kohti. Vihollinen peräytyi nyt Veikselin vartta alaskinpäin Lublinia--Ivangorodia kohti.
Olimme tietysti Lötzenissä mitä suurimmalla jännityksellä seuranneet Galitsian tapauksia ja luoneet itsellemme pysyvän kuvan, kuinka voisimme edelleenkin tarmokkaasti tukea sotatoimia Venäjää vastaan. Toistaiseksi olimme sitoneet voimamme. Venäläinen heikonsi kuitenkin rintamaansa, varsinkin 9:nnen armeijan edessä. Länsi- ja Itä-Preussin etelärajaltakin se vei joukkoja Galitsiaan. 10:nnen armeijan edessä olevalta rintamalta se meidän Liettuaan hyökätessämme oli lähettänyt sinne joukkoja. Vihollinen oli siis edessämme kaikkialla käynyt ohuemmaksi. Mekin olimme jo ottaneet rintamastamme ja vähitellen kaakkoisen rintaman sotatoimiin lähettäneet paljon joukkoja. Hiljalleen saatoimme kuitenkin yhä vieläkin edetä. Rintaman suunnattoman pituuden vuoksi oli joukkojen vähennyksellä kuitenkin lopulta rajansa. Asemat olivat ainakin siten miehitettävät, että yksityinen sotamies voitiin laskea lepäämään. Vasta kun ylin armeijanjohto kesäkuussa meille myönsi muutamia äsken muodostettuja nostoväkirykmenttejä, saatoimme ruveta varustamaan divisioonia omia hyökkäystoimiamme varten.
Venäläisten rintaman takaisintunkeminen Galitsiassa ei tuottanut sodan ratkaisua, vaikka se olikin heille niin tuntuva isku. Venäläiset peräytyivät taistellen niin kauas kuin me yhteyksiimme nähden saatoimme seurata. He eivät vielä taistelleet venäläisellä alueella, omalla pohjallaan, vaan saattoivat vielä luovuttaa paljon alaa, ennenkuin siellä olivat. Lisäksi olivat meidän tappiomme näissä rintamahyökkäyksissä melkoiset. Täytyi harkita, eivätkö muut sotatoimet tarjoaisi parempia mahdollisuuksia. Gallwitzin armeijaosaan, josta sillä välin oli muodostettu 12:s armeija, saatoimme ehkä koota 9 tai 10 divisioonaa hyökkäystä varten Narewin alijuoksua vastaan, mutta emme siitä paljoakaan toivoneet. Saatoimme pitää varmana, että venäläinen sopivassa tilaisuudessa tekisi vastarintaa ja sitten jälleen peräytyisi, samoin kuin se oli tehnyt Galitsiassakin.
Teoreettisesti edullisemmalta näytti nytkin se sotatoimi, jota talvitaistelun jälkeen olimme ajatelleet: eteneminen Ossowjetzin--Grodnon, ehkä vielä Lomshankin linjalla. Semmoisella marssilla olisi voinut olla ratkaiseva vaikutus. Se vei lyhintä tietä Itä-Galitsiasta Veikselin ja Bugin välillä peräytyvän venäläisen armeijan selkään. Tutkimme Ossowjetzin kahden puolen suot löytääksemme ylimenopaikan, mutta tulos oli kielteinen, kuten odotettava oli. Maanlaadun vuoksi oli ylimeno siellä mahdoton. Meidän täytyi ottaa lukuun, että taktillisesti itsessään jo sangen vahva ja luultavasti vahvoilla joukoilla puolustettukin linja Ossowjetz--Grodno tekisi vakavaa vastarintaa. Ei ollut luultavaa, että siellä voittaisimme vastarinnan ja muut vaikeudet. Minua suretti syvästi, etten voinut semmoista hyökkäystä puoltaa, en edes ylimmän armeijanjohdon tiedustellessa.
Pohjoisemmassa kaikki sotatoimet etääntyivät Grodnon kaakkoispuolella olevasta ratkaisevasta kohdasta. Tämä epäkohta oli korvattava nopeudella, varsinkin jos vihollisen peräytyminen muuttuisi entistä nopeammaksi. Tässä tapauksessa tuli vihollisen sivustaan käydä kiinni yhä enemmän ja enemmän Wilnon--Minskin suunnassa. Saksalaisten valtava eteneminen Grodnon--Kownon välillä ei ollut riittävän tehokas, olisimme joutuneet pussiin. Edullisemmalta näytti antaa 10:nnen armeijan vallata Kowno lännestä samalla kuin Niemenin-armeija sen kiersi pohjoisen puolelta. Kun tämä linnoitus, venäläisten Niemenin-puolustuksen kulmakivi, kukistuisi, avautuisi samalla tie Wünoon ja Venäjän armeijan päävoimain selkään. Sen täytyisi silloin tehdä valtava harppaus taapäin. Jos Niemenin-armeija ja 10:s armeija ajoissa saisivat vähänkin apua ja niille varustettaisiin runsaasti kolonnia ja kuormastoa, niin oli toivottava, että tämän harppauksen sivustaan voitaisiin pohjoisesta Wilnosta päin käydä siksi tehokkaasti, että kesäsotaretki 1915 päättyisi Venäjän sotavoimain ratkaisevalla heikontamisella. Tämä tulos saavutettaisiin sitä helpommin, kuta enemmän sotatoimet Itä-Galitsiasta siirtyisivät Bugin itäpuolella olevaan seutuun.
Tämän suunnitelman toteuttamista varten Niemenin-armeijaa vahvistettiin 41:sellä jalkaväkidivisioonalla, 76:nnella reservidivisioonalla ja 4:nnellä ratsuväkidivisioonalla, jotka otettiin 8:nnesta armeijasta.
Hyökkäys Kownon kimppuun oli käynyt yksinkertaisemmaksi sen johdosta, että toukokuun puolivälissä, kun venäläiset olivat tehneet Kownon länsipuolella olevista metsistä hyökkäysliikkeen Shakia kohti, meidän linjamme oli näissä metsissä siirretty eteenpäin siksi kauas, että saatoimme kuljettaa asemiin raskaimman tykistömme. Tämä venäläisten hyökkäys oli ollut meille yllätys ja alussa se eteni rajaa kohden melko kauas. Ei ollut mahdollista selvään nähdä, oliko sen määrä valmistaa suurempaa hyökkäystä 10:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan. Tämän armeijan ylikomento kokosi nopeaan Wilkowishkiin kenraali Beckmannin johtoon eri divisioonista osia, ja nämä joukot löivät sangen pian vihollisen takaisin. Tunsimme jonkun verran huojennusta, kun asema siellä taas laukesi jännityksestään. Kenraali Beckmann kulki myöhemmin Niemenin poikki, jossa hänet alistettiin Niemenin-armeijanjohdon alaiseksi.
Valmistuksien sotatoimia varten Kownoa vastaan piti alkaa, kun Hänen Majesteettinsa kutsui kenraalisotamarsalkan ja minun heinäk. 1 p:ksi Poseniin. Yleisesikunnan päällikön ehdotuksesta, kenraalisotamarsalkan esityksen kuultuaan, keisari täällä päätti, että hyökkäyssotaa Puolassa jatkettaisiin, varsinkin että 12:nnen armeijan tuli murtautua edessään olevan vihollisen läpi ja tunkeutua Narewia kohti, jota vastoin 9:nnen armeijan kenraali v. Woyrschin johdossa piti edetä Veikselille. Muutoin liittoutuneiden armeijain piti jatkaa etenemistä Bugin ja Veikselin välillä.
Ylin armeijanjohto luuli tällä sotatoimella vielä voivansa tuhota osan Veikselin kaarteeseen yhä jääneestä Venäjän armeijasta. Minun täytyi jättää ajatukseni sikseen, mutta minä toivoin, että minun haluamani sotatoimi toteutettaisiin, kun kenraali v. Gallwitz olisi saapunut Narewille ja ryhtynyt rintamankin puolelta vihollista ahdistamaan. Näytti vielä silloinkin olevan sen toimeenpanemiseen riittävästi aikaa. Linjaimme eteneminen Liettuassa ja Kuurinmaalla siellä jo olevain joukkojemme toimesta saattoi olla tälle sotatoimelle suotuisa valmistus. Tosin meidän täytyi luopua lähettämästä Kuurinmaalle toisia joukkoja, jotka jo oli sinne määrätty ja joita olisi voitu käyttää Kownon valloitukseen.
IV.
Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan valmisteltiin Narewin ylimenoa nyt mitä perusteellisimmin, ja sitä varten asetettiin sekä 12:s armeija että 8:nnen armeijan oikea siipi siten, että 12:s armeija tunkeutuisi eteenpäin Veikselin ja Shkwan välillä, painopisteenä Pultuskin--Roshanin suunta, 8:s armeija taas yhdyttäisi joen Shkwan ja Pissan suun välillä.
Kenraali v. Gallwitz päätti sijoittaa ensimmäisen hyökkäyksen Prassnyshin kahden puolen. Hyökkäykseen hänellä oli käytettävänä:
I armeijaosasto, 2:nen ja 37:s jalkaväkidivisioona,
XIII armeijaosasto, 3:s ja 26:s jalkaväkidivisioona ja 4:s kaartindivisioona,
XVII armeijaosasto, 35:s ja 36:s jalkaväkidivisioona ynnä 1:nen kaartin reservidivisioona,
XI armeijaosasto, 38:s jalkaväkidivisioona ynnä Wernitzin divisioona,
XVII reserviosasto, v. Breugelin divisioona, 14:s maanpuolustusdivisioona ja Dickhuthin joukko-osasto.
Kenraali v. Scholtz teki hyökkäyksen 75:nnellä reservidivisioonalla ja 10:nnellä maanpuolustusdivisioonalla.
Hyökkäyksen valmisteluun meillä, varsinkin 12:nnella armeijalla, oli koolla tykistö, joka oli varsin voimallinen siihen verraten, mitä itäisellä rintamalla oli siihen saakka ollut.
Kummankin armeijan hyökkäys alkoi heinäk. 13:ntena. Armeijan-ylikomentojen erittäin huolelliset valmistukset ja joukkojen oiva hyökkäyshenki vaikuttivat, että sillä oli täydellinen menestys.
Kenraali v. Gallwitzin divisioonat valtasivat vihollisen asemajärjestelmässä alaa kauas eteenpäin ja tunkeutuivat herkeämättä eteenpäin. 15 p:nä valloitettiin eräs taaempi asema tuimassa taistelussa väkirynnäköllä ja saavuttiin jo 17 p:nä Narewille, kun taas oikea siipi saapui aivan Nowo Georgiewskin luoteiskulmille. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme taistelussa läsnä 13 ja 14 p:nä 12:nnen armeijan luona; saimme johdosta ja joukoista mitä parhaan vaikutuksen. 12:s armeija oli samoin kuin Galitsiassa 11:s armeija ensi ryntäyksellä päässyt paljon etenemään. Kuten aikanaan Sanilla, niin täällä Narewillakin seurasi liikkeissä pysähdys. Pultusk ja Roshan valloitettiin rynnäköllä heinäk. 23:ntena, Ostrolenka vasta elok. 4:ntenä ja samalla oli pääsy Narewin yli leveällä rintamalla taattu. Toisia osia kääntyi Serotzkia ja Segersheä kohti saartaakseen, sikäläiset varustukset vallattuaan, Nowo Georgiewskin koillisen puolelta.
12:nnen armeijan ohella oli 8:skin armeija ankarain taistelujen jälkeen Shkwan ja Pissan välillä saavuttanut Narewin, mutta vain heikoilla voimilla saanut jalansijaa Narewin etelärannalla Shkwan suun läheisyydessä.
Venäläinen teki kaikkialla mitä sitkeintä vastarintaa ja kärsi mitä raskaimpia tappioita.
Puolan alueella olevaan Veikselin kaarteeseen olivat myös saapuneet 9:s armeija ja kenraali v. Woyrschin armeijanosa. Jälkimmäinen oli lyönyt venäläiset Ilshankan varrella ja Radomin luona, heinäk. 19 p:nä vallannut Radomin ja pakottanut venäläiset peräytymään Veikselin taa. Venäläinen peräytyi tämän jälkeen 21 p:nä Pilitzan pohjoispuolellakin Veikselin taa ja erääseen Varsovan ulkovarustukseen. Nyt lähti liikkeelle 9:skin armeija, joka vielä oli heikko, ja ryhtyi tätä asemaa vastaan hyökkäämään. Sen tuli myös etelän puolelta eristää Nowo Georgiewsk.
Bugin ja Veikselin latvaosain välillä liittolais-armeijat herkeämättömillä rintamahyökkäyksillä pääsivät etenemään yhä kauemmaksi pohjoiseen.
Kaukana Puolan suurelta sotakentältä oli Niemenin-armeija heinäkuun keskivaiheilla niinikään ryhtynyt hyökkäämään ja edennyt kauas itää kohti.
Minä esitin nyt sen mielipiteen, että oli aika toteuttaa minun haluamani sotatoimi ja edetä Niemenin alijuoksulta Kownoa kohti ja sieltä suurilla voimilla venäläisten selkään. Joukot voitiin ottaa Woyrschin armeijanosasta, 9:nnestä, 12:nnesta ja 8:nnesta armeijasta. Aika oli jo täpärällä, Kownon valloitus vaati aikaa ja venäläisten peräytyminen Galitsiassa oli edistynyt pitkälle. Näytti kuitenkin yhä vieläkin mahdolliselta päästä suureen tulokseen, joka tapauksessa suurempaan kuin käynnissä olevalla sotatoimella. Tämä ei voinut muuhun johtaa, kuin että vihollista suoraan rintamalla työnnettiin yhä kauemmas itää kohti.
Ylin armeijanjohto pysyi entisellä kannallaan. Oli jatkettava sotatoimia Veikselin ja Narewin poikki. Emme saaneet niihin osaaottavia armeijoja heikontaa 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan vahvistamiseksi. 12:nteen ja 8:nteen armeijaan ylin armeijanjohto lähetti lännestä uuden divisioonan kumpaankin. Eikö ylin armeijanjohto syistä, jotka olivat yhteydessä yleisen sotatilanteen kanssa, enää tahtonut antautua niin laajaan sotatoimeen, kuin meidän ehdottamamme oli, sitä en voi päättää.
9:s, 12:s ja 8:s armeija jäivät entiseen etenemissuuntaansa ja pysyivät vahvuudeltaan sellaisina kuin ylin armeijanjohto oli määrännyt. Ryhdyttiin toimiin Nowo Georgiewskin valloittamiseksi. Samalla päätimme käydä Kownon kimppuun ja jättää Niemenin-armeijan hyökkäystään jatkamaan, niin hyvin kuin kumpaankin kyettiin.
V.
Liittolaisarmeijain liikkeet Veikselin itäpuolella Puolassa johtivat vihollisen ahdistamiseen rintamalla ja yhtämittaisiin taisteluihin, kuten olin odottanutkin. Täälläkin tehtiin yhä uudelleen ja uudelleen turhia yrityksiä venäläisten kiertämiseksi. Venäjän armeijaa tosin pidettiin liikkeellä, mutta se pääsi käsistämme. Usein se vahvoin voimin teki mitä tuimimpia vastahyökkäyksiä ja lukuisat soistuneet joki- ja puroseudut tarjosivat sille yhä uudelleen ja uudelleen tilaisuuden järjestyä ja menestyksellä tehdä pitempää vastarintaa. Joukkomme rasittuivat tavattomasti jo pelkästään siitä, että niiden täytyi viikkokausia herkeämättä kulkea eteenpäin huonoja teitä ja enimmäkseen pahalla säällä. Vaatteet ja jalkineet hajosivat repaleiksi. Ravinnon hankinta kävi vaikeaksi, majaa tuskin oli minkäänlaista, venäläinen kun järjestelmällisesti hävitti ja poltti muonavarastot ja kylät. Karjan se ajoi edellään antaakseen sen sitten tien viereen heittää henkensä. Mukaan raastettu väestö ajettiin teiltä soihin, kun se tukki tiet. Muistoon painui monta kohtausta venäläisten sodankäynnistä.
Muonan kuljetus kävi päivä päivältä vaikeammaksi, etenkin 12:nnelle armeijalle, joka eteni yhä kauemmas rautatienpäätekohdista. 8:nnen armeijan selkäpuolen yhteys parani, kun Lomsha-Ossowietz oli valloitettu. Muonan kuljetus sivulta päin kävi mahdolliseksi, mutta siitä huolimatta se jäi vaikeaksi. Kaikki alukset, mitä meillä oli, käytettiin pääasiallisesti ammuksien kuljettamiseen armeijalle. Uupunut jalkaväkemme tarvitsi hyökkäykseen ryhtyessään sitä enemmän tykistön apua, kuta kauemmas itää kohti se eteni. Mutta kuta suuremmaksi etäisyys kasvoi, sitä vaikeammaksi kävi ampumatarpeiden perillekuljetus. Näin taistelut viivästyivät ja laimenivat. Eräs korkea venäläinen upseeri sanoi minulle myöhemmin -- rauha Venäjän kanssa oli silloin jo solmittu --, ettei hän käsittänyt, miksi emme ahdistaneet tuimemmin, Venäjän armeija muka olisi hajonnut. Johto ja joukot tekivät mitä suinkin saattoivat tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta kun täyden mieskurin vallitessa yksityisen miehen voimat uupuvat hänen parhaasta tahdostaan ja suurimmasta tarmostaan huolimatta, silloin ei johtajan tahdostakaan ole apua.
Rakensimme rautatieyhteyden Willenbergistä Chorshelen kautta Ostrolenkaan ja korjasimme muutkin radat verraten nopeasti käyttökuntoon, mutta maaetappiyhteys kävi yhä pitemmäksi; se jätti kauas jälkeensä ne 120 kilometriä, jotka olimme otaksuneet korkeimmaksi rajaksi. Parempi oli ententen asema siinä suuressa hyökkäyksessä, jonka se teki kesällä 1918. Sillä oli heti rintamansa takana tiheä rautatieverkko ja suunnattomat sotatarpeensa se saattoi herkeämättä kuljettaa eturintamalle ja niillä tehokkaasti tukea jalkaväkeään. Voimavaunukolonnain avulla voitiin jalkaväelle toimittaa hyvä majoitus ja hyvä muonitus, niin että se saattoi yhä uudelleen ryhtyä taisteluun vereksin voimin.
Liikkeet jatkuivat siten, että ylimmän armeijanjohdon antamia määräyksiä toteutettiin. Cholm ja Lublin joutuivat meidän haltuumme jo heinäkuun lopussa. Kauemmaksi itää kohti emme voimakkaasti tunkeneet. Venäläiselle jäi näin aikaa antaa kaarteesta virrata joukkoja etelää kohti ja siellä muodostaa uusi rintama.
Kenraali v. Woyrsch valloitti Ivangorodin läntisen siltalinnakkeen, kulki sen pohjoispuolella heinäk. 28:ntena vihollisen nähden Veikselin yli, jonka toisella puolella hänen kimppuunsa ankarasti hyökättiin. Olin pitänyt tätä ylimenoa erittäin vaikeana, taktillisesti se oli onnistunut, mutta suuri strateeginen tilanne ei siitä muuttunut.
9:nnen armeijan edestä venäläinen elokuun alussa peräytyi Varsovan ulkoasemista ja Varsovasta itsestään.
Elok. 5:ntenä 9:s armeija valtasi Puolan pääkaupungin. Armeija erosi nyt meidän käskypiiristämme ja joutui suoraan ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold; sai samalla Woyrschin armeijaosan päällikkyyden. Ylimmällä armeijanjohdolla varmaankin oli pätevät syynsä, kun se näin järjesti johdon uudelle kannalle. Minun työni ei sen kautta käynyt yksinkertaisemmaksi, etenkin kun 9:nnen armeijan etappi jäi meidän hoitoomme. Etenemisen jatkamistakin varten minun täytyi suoranaisesti tehdä tämän armeijan kanssa sangen monta välipuhetta, 9:nnen ja 12:nnen armeijan liikkeet koskettivat sangen läheltä toisiaan. Ylimmällä armeijanjohdolla oli aivan liian paljon työtä, joten minä en voinut sitä vaivata kaikilla tästä johtuvilla yksityisseikoilla.
Varsovan valloitus täytti meidät suurella tyydytyksellä. Olimmehan jo syksyllä 1914 siitä ankarasti taistelleet. Ne sotaretket laskivat, perustuksen nykyiselle menestykselle, jonka ulkonainen tunnusmerkki Varsovan valtaus oli.
Seuraavina päivinä kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä meni Ivangorodin ja Varsovan välillä leveällä rintamalla kaikkine osineen Veikselin poikki. Vielä kerran ylin armeijanjohto koetti panna toimeen kiertoliikkeen suuntaamalla tämän armeijaryhmän Brest-Litowskia vastaan, kun Lublinin pohjoispuolella vielä oli melkoisia venäläisiä voimia. Se oli turha yritys. Venäläinen väisti. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin pyrkiessä Brest-Litowskiin suunnattiin prinssi Leopoldin armeijaryhmä Bugia kohti linnoituksen alapuolelle.
12:nnen armeijan kuljettua heinäkuun viimeisinä päivinä Narewin poikki oli kenraali v. Gallwitz kääntänyt katseensa kiinteästi etelään Bugia kohti. Hän toivoi vielä ennättävänsä kiertää vihollisen, joka silloin oli Varsovan luona. Painopisteensä hän sen vuoksi sijoitti jyrkkään oikealle siivelleen Wyshkowiin, Bugia kohti. Nämä toiveet eivät täyttyneet, kuten minä olin pelännyt ja kenraali v. Gallwitzkin otaksunut. 10:nnen päivän vaiheilta 12:nnen armeijan marssisuunta kävi suoraan itään, oikea siipi Bugin vartta ylöspäin seuraten. Se joutui täten läheisesti koskettamaan 8:tta armeijaa, joka Ostrolenkan antauduttua elok. 5:ntenä oli Narewin etelärannalla päässyt enemmän etenemään ja nyt kulki painopiste Lomshan suunnassa.
Sillä välin olivat Serotzk ja Segershe sekä Dombe kukistuneet ja Nowo Georgiewsk saatu joka puolelta saarretuksi. Kenraali v. Beseler oli kenraalisotamarsalkalta saanut linnoituksen valloituksen toimekseen. Hänen johtoonsa alistettiin joukot, jotka 9:nnestä ja 12:nnesta armeijasta oli Nowo Georgiewskin edustalle lähetetty. Hän sai niinikään melkoisen määrän kaikkein järeimpiä itävalta-unkarilaisia pystytulitykkejä.
Nowo Georgiewskin valloitusta koskevat määräykset, 8:nnen ja 10:nnen armeijan yhtenäinen johto, hyökkäys Kownoa vastaan ja Liettuan ja Kuurinmaan olot vaativat edelleenkin esikunnaltani ja minulta paljon työtä. Vaikka emme johtaneetkaan 1915:n kesäsotaretken toimia yhtä itsenäisesti kuin edellisiä sotaretkiä, vaan pääpiirteissä noudatimme ylimmän armeijanjohdon osoituksia, oli minun kannettavanani kuitenkin erinomaisen suuri työtaakka ja minun täytyi tehdä sekä melkoinen joukko pienempiä että suurempiakin päätöksiä ja panna päätökset toimeen. Ilmeni lisäksi erimielisyyksiä kenraali v. Falkenhaynin kanssa, kuten itsenäisten luonteitten välillä sattuu liiankin helposti, ja ne velvoittivat minun toteuttamaan niitä ylimmän armeijanjohdon ajatuksia, jotka poikkesivat minun mielipiteistäni, jos mahdollista vieläkin suuremmalla huolella kuin omia tai omain mielipiteitteni kanssa sopusoinnussa olevia ajatuksia.
VI.
Nowo Georgiewskin valloitus ei välittömästi vaikuttanut sotatointen jatkamiseen. Se oli itsenäinen toimi itää kohti tunkeutuvain armeijain selkäpuolella. Kenraali v. Beseler, Antwerpenin valloittaja, ja hänen erinomaisen tarmokas esikunnanpäällikkönsä, eversti v. Sauberzweig, olivat takeena siitä, että jokainen niin sanotun piirityksen ajatus monine mutkineen hylättiin. Jo paljas saarroskin olisi saanut Nowo Georgiewskin kukistumaan. Linnoituksen sotavarusväki, jonka luku nousi 80,000 mieheen, ei voinut kauan puoliaan pitää. Hämmästyttävää on, että suuriruhtinas oli päästänyt asiat tälle kannalle, vaikka myöhemmin Brest-Litowsk ja Grodno hylättiin. Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei linnoitus voinut puolustautua ja etteivät varustukset todellakaan olleet siinä kunnossa, että ne saattoivat kestää ankaraa pystytulta.
Kenraali v. Beseler päätti tehdä hyökkäyksen koillisen puolella olevia linnakkeita vastaan; Mlawan--Zjechanowin--Nasjelskin rautatie, joka oli hyvissä ajoin kuntoon saatu, viittasi siihen suuntaan. Ennen kaikkea oli tärkeätä, että rautatietä tuodun tykistön paikoilleen ajamista varten ja ammuksien toimittamista varten oli lyhyet maantiet, jotta päästiin tuhlaamasta aikaa kenttä- ja nostoratain rakentamiseen. Rintaman vahvuudella ei tässä ollut mitään merkitystä, runsaat järeät ammukset takasivat hyökkäykselle kaikki edut. Tykistö ajettiin paikalle heti kun rata oli Nasjelskiin saakka valmis.
Elok. 9:ntenä linnoituksen saarto oli päättynyt, tykistön sijoitus ja ammuksien tuonti alkoi heti tämän jälkeen. Elokuun puolivälissä patterit saattoivat aloittaa tulen. Sen vaikutus ei näyttänyt riittävältä. Kuului nyt ääniä, jotka perästäpäin olivat viisaampia kuin aikanaan, ettei nimittäin lyhennetystä hyökkäysmenetelmästä ollut mihinkään; se mikä jossakin tapauksessa tehosi, ei toisessa käynyt päinsä. Tämä horjuminen voitettiin pian. Koillisvarustukset kukistettiin hellittämättömällä tulella ja valloitettiin rynnäköllä. Sitten seurasi rynnäkkö koko Veikselin pohjoispuolista rintamaa vastaan. Joukkomme, johon pääasiassa kuului vain nosto- ja maanpuolustusväkeä, kävivät lujasti toimeen; elok. 19:ntenä Nowo Georgiewsk antautui.
Hänen Majesteettinsa keisari kävi heti sen jälkeen tarkastamassa linnoitusta ja kiitti joukkoja. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme saaneet käskyn tulla mukaan. Saatoin omin silmin todeta sekä järeän tykistön tuhoisat vaikutukset että varustusten huonon rakenteen.
Vapaaksi joutuneet joukot lähetettiin nyt ylimmän armeijanjohdon suostumuksella 10:nteen armeijaan, joka siten valitettavasti vasta kovin myöhään sai kaivatun vahvistuksen. Järeimmät patterit oli lähetettävä Grodnoa vastaan. Kowno oli sillä välin jo kukistunut.
Puolan venäläinen kenraalikuvernöörikunta oli elokuun lopulla kokonaan liittolaisten käsissä. Saksa ja Itävalta-Unkari jakoivat keskenään sen hallinnon, kuten jo tähänkin saakka. Veikselin länsipuolella oli Pilitza rajana, sen itäpuolella raja kulki likimain Wjepshin alajuoksua pitkin. Näin syntyivät saksalainen Varsovan kenraalikuvernöörikunta, joka annettiin kenraali v. Beselerille, ja itävalta-unkarilainen Lublinin sotilaslääni. Jaosta koitui vahinkoa liittolaisten yhteisille eduille: paljon kiireellisiä välttämättömiä toimenpiteitä jäi sen johdosta toteuttamatta.
Itäisen rintaman ylipäällikkö oli v:n 1914 syksystä hoitanut Puolan vallattujen osien hallintoa. Hän luovutti sen nyt kenraali v. Beselerille ja sai sen sijaan koillisessa ylenmäärin runsaasti hallintohuolia. Nowo Georgiewsk on ehkä viimeinen saarrokseen saatettuna valloitettu rengaslinnoitus. Ei siksi, että minä uskoisin aseittenriisumiseen. Sen harhaluulon oikean arvon maailma on piankin kokeva. Ihmiskunta ei koskaan pääse niin pitkälle, niin surulliselta kuin tämä voikin tuntua. Mutta rengaslinnoituksen aika on ollut ja mennyt. Se ei voi millään tavalla kilpailla uudenaikaisen tykistön ja sen suunnattomien ammusmääräin kanssa, vaan on tuomittu häviämään. Maalinnoitukset ovat edelleenkin tarpeen, mutta ne saavat enemmän laajain rajavarustusten luonteen.
VII.
Kun elokuun 10:ntenä 12:s armeija lähti liikkeelle, oikea siipi Bugia ylöspäin seuraten, jäi se länttä kohti 8:tta armeijaa taammaksi, joka Narewin kahden puolen eteni Lomshaa kohti. Koetin marssia jatkettaessa pysyttää tämän porrastuksen voidakseni käyttää molemminpuolisia sivustaliikemahdollisuuksia. Mutta vähitellen molempain armeijain sisäsiivet Ostrolenkan--Lapyn radalla tulivat samalle tasalle. Bugin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmä kulki vastaavan määrän eteenpäin.
Itäisen rintaman ylipäällikön täytyi etenemistä varten järjestää taktillisia yksityiskohtia, joilla ei suureen sotaan nähden ollut merkitystä. Everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijain kanssa paljon keskusteluissa. Molemmat armeijanesikunnanpäälliköt, eversti Marquard ja majuri kreivi Schwerin, olivat oivallisia sotilaita, jotka tukivat tehokkaasti ylipäälliköitään.
Lomsha valloitettiin elokuun 9:ntenä etelästä käsin. Meillä oli Itä-Preussissä kauan aikaa käytettävänämme lentopommituslaivasto. Salpalinnoituksiin, joihin oli majoitettu vihollisen kenraalikomento tai armeijan-ylikomento, nakattiin usein pommeja ja meille kerrottiin niiden suurenmoisesta vaikutuksesta; kun nyt jäljestäpäin annoin tutkia näitä vahingoita, ei niitä ollut edes mahdollista huomata. Joukkojen puolesta olin siitä hyvilläni: ne saivat niissä suojan. Vasta myöhemmin pommimme kävivät tehokkaammiksi ja pommien heittäminen alkoi herättää enemmän ilmailijain harrastusta.
Etenemistä jatkettaessa alkoi tuntua, että Mackensenin ja prinssi Leopoldin armeijaryhmät tunkivat pohjoista kohti ja sen vuoksi sekä 12:s että 8:s armeija työntyi vasemmalle. Elok. 18:ntena kenraalisotamarsalkka v. Mackensen saapui Brest-Litowskin edustalle, kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä lähestyi Belovezin nummea ja 12:s armeija Bjalystokia, Uuden Itä-Preussin oivallisen preussilaisen hallituksen entistä pääkaupunkia 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alussa; 8:s armeija Bjalystokin ja Narewin välisellä ahtaalla alalla eteni koillista kohti Grodnoon päin valloittaakseen Ossowjetzin eteläpuolelta. 22 p:nä se vallattiin. Olimme aikoneet valloittaa sen idästä ja pohjoisesta, mutta saimmekin sen haltuumme etelästä käsin. Semmoista on sota. Molemmat armeijat marssivat elokuun viimeisinä päivinä Bjalystokin--Ossowjetzin linjalta edelleen suunnilleen koilliseen suuntaan, 12:s armeija Wolkowyskin pohjoispuoliseen seutuun, 8:s Grodnoa kohti. Molemmat armeijat erosivat siten yhä enemmän taktillisesta yhteistoiminnasta molempien eteläisten armeijaryhmäin kanssa, jotka Brest-Litowskin 25 ja 26 p:nä elokuuta antauduttua marssivat edelleen Pinskiä ja Baranowitshia kohti. Vähitellen ne liittyivät sotatoimiin, joita kauempana pohjoisessa valmisteltiin.
Syyskuun alussa 8:s ja 12:s armeija saapuivat Grodnon seudulle ja sen kaakkoispuolelle, noin 14 päivää myöhemmin niiden oli määrä päästä Lidaan Niemenin pohjoispuolelle. Tähän ne hyökkäyksen alusta lukien tarvitsivat noin kahdeksan viikkoa. 12:nnen armeijan täytyi tällöin kaartaa kauas etelää kohti. Kuinka paljon edullisempaa olisi ollut, jos tämän liikkeen sijaan olisi ollut mahdollista hyökkäys Lomshan--Grodnon kautta. Se ei käynyt päinsä. Mutta sotaliikkeellä Grodnon ohi sen pohjoispuolitsekin, johon olisi liittynyt Kownon valloitus, olisi koko joukon nopeammin ja tehokkaammin saavutettu tämä seutu ja saatu enemmän aikaan, jos se täydellä voimalla olisi suoritettu vasta elokuun ensi puoliskolla.
Jonkun aikaa näytti siltä, kuin ylin armeijanjohto olisi asiain kehityttyä näin pitkälle aikonut keskeyttää marssin itää kohti. Se lähetti melkoisia osia kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin armeijasta ja myöhemmin 12:nnesta ja 8:nnestakin armeijasta länteen ja Etelä-Unkariin. Mutta niihin sotatoimiin, jotka me Kownon sillä välin tapahtuneen valloituksen ja Liettuaan ja Kuurinmaalle tehdyn retken kautta olimme alkuun panneet, se antoi vapaan vallan.
VIII.
Kownon valloitus väkirynnäköllä oli peloton teko. Jotta se olisi mahdollinen, täytyi 10:nnen armeijan keskustaa ja oikeaa siipeä sen ylenmäärin laajoista asemista huolimatta yhä enemmän ja enemmän ohentaa; vain näin saatoimme Kownon länsipuolelle koota jommoisiakin hyökkäysvoimia. Itärintaman ylipäällikkö ja kenraali v. Eichhorn ottivat tämän jännityksen kannettavakseen rintamansa muilla osilla. Kenraali oli jo kauan valittanut minulle sitä, että 10:s armeija oli liian kauan ollut toimettomana, ja ryhtyi nyt ilolla uuteen tehtäväänsä. Hän ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Hell, olivat erittäin yritteliäitä ja rohkeita miehiä. Kenraali v. Eichhorn oli upseeri, jolla oli häikäisevät henkiset lahjat ja joka osasi kasvattaa joukkojansa esikuvalliseen henkeen.
Kenraali Litzmannin johtaman vahvistetun XXXX armeijaosaston piti toimeenpanna hyökkäys.
Kenraali oli tulinen mies, jolla oli joukkoihinsa suuri vaikutus. Sotamaineensa hän loi Brsheshinyn läpimurrossa marraskuun 22:sen ja 25:nnen päivän välillä 1914. Hän oli kerran kirjoittanut kaartin upseerikuntaa vastaan, mutta tässä läpimurrossa kuitenkin huomannut, mikä voima tästä upseerikunnasta lähti. Minä itse olen ylpeydellä kuulunut linjajalkaväkeen ja henkikrenatöörirykmentissä n:o 8 oppinut tuntemaan rykmentin, jonka upseerikunnassa kulki perintönä erityiset traditiot, kuten kaartin upseerikunnassakin. Moiset traditiot ovat oikeutetut, mutta ne eivät saa johtaa suosimiseen eikä kopeuteen; muutoin ne ovat omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja ovat hylättävät.
Hyökkäys Kownoa vastaan oli vaikeampi sen vuoksi, että puuttui raskainta pystytulta. Se mitä ylimmältä armeijanjohdolta saatiin heinäkuun lopulla, oli vietävä Nowo Georgiewskin edustalle. Itsellemme pidätimme pääasiallisesti vain muutamia pattereita, jotka voitiin kiskoja pitkin kuljettaa paikalle, mutta joiden kantavuus oli vain vähäinen. Emme kuitenkaan säikähtäneet mitään vaikeuksia, vaan rakensimme radat. Koko tilanteesta johtui, että hyökkäys voitiin tehdä vain Wirballenin--Kownon rautatien ja Niemenin välillä. Hyökkäyksen oikea siipi oli kaiken aikaa mitä suurimmassa vaarassa ja sitä suuremmassa, kuta enemmän etenimme. Venäläinen saattoi joka hetki tykistöllään käydä sangen tehokkaasti sen sivustan kimppuun. Vasenta siipeä suojeli Niemenin pohjoispuolella nostoväkibrigaadi, joka Niemenin-armeijan hyökkäysliikettä jatkaen eteni Dubissan poikki Kownon luoteispuolisille varustuksille saakka.
Elokuun alussa rautatiet olivat valmiit. Nyt puuttui ammuksia järeihin kenttähaupitseihin. Annoin hätävarastani; itärintaman kenttäammuspäälliköllä, everstiluutnantti Rostockilla, oli aina jonkun verran varalla. Näin oli vihdoinkin elokuun 8:ntena kaikki jotenkuten saatu kokoon ja hyökkäys saattoi alkaa. Vähemmillä apuneuvoilla ei ole vielä milloinkaan linnoituksen kimppuun käyty, mutta joukkoa, jonka piti se tehdä, elähytti johtajainsa reipas henki.
Tällä hetkellä oli venäläinen, mainittakoon se vielä tässä kerran, yhä lähellä Veikseliä vastapäätä Varsovaa.
Elok. 6:ntena siirrettiin jalkaväki jo hyökkäyspalstalla kauemmaksi eteenpäin, jotta voisimme saada paremmat tiedot tulen vaikutuksesta. 8 p:nä alkoi tykkitaistelu. Seuraavina päivinä valloitettiin väkirynnäköllä koko sarja lujia asemia. Hyökkäysjoukkojen voima näytti lamaantuvan. Kenraali Litzmann tunkeutui siitä huolimatta aina 15:nteen päivään saakka yhä lähemmä linnakelinjaa. Onneksi venäläinen näytti hyvin huonosti kestävän järeimmän tykistön tulta. Sen kautta onnistui erään komppanian, johon muut joukot liittyivät, reippaalla toimella 16 p:nä murtautua läntisen linnakelinjan sisään.
17 p:nä kenraali Litzmann kulki Niemenin poikki ja valloitti kaupungin ja idänpuoliset linnakkeet. Saalis oli pienempi kuin Nowo Georgiewskin valloituksessa. Tämä ei ollut hyökkäys saarretun linnoituksen kimppuun, selkäpuoli kun oli jäänyt avoimeksi. Idänpuolisen rintamansa kautta se oli yhteydessä venäläisen armeijan kanssa. Miksi tämä ei auttanut, oliko linnoitusvarustusten kukistuminen sille yllätys, sitä en ole tullut tietämään.
Kaikki sillat, ylen tärkeä rautatiesiltakin, sekä itärannan tunneli oli hävitetty, tämä ei onneksi kovin perusteellisesti. Se saatiin pian korjatuksi. Saatoimme sen jälkeen aloittaa jonkinlaisen liikkeen Niemenin itäpuolella Wilnoa kohti jo ennenkuin rautatiesilta oli valmiskaan. Sen kuntoonsaattaminen oli armeijalle elinkysymys, jos mieli saada sotatoimet toivon mukaan menestymään.
Kownon kaupunki itse oli säilynyt tehtaita lukuunottamatta. Nämä oli poltettu, väestö oli paennut. Täällä näin, kuinka vaikeaan tilaan joukot joutuvat, kun ne on majoitettava ilman väestön apua. Kownon valloituksen jälkeen kenraali v. Eichhorn lähetti viipymättä kenraali Litzmannin hyökkäysjoukkoineen Wilnoa kohti ja siirsi lähinnä olevat joukot perässä Niemenin valloitetun ylimenopaikan kautta. Samalla hän lähetti 10:nnen armeijan muut osat ja kenraali v. Hutier'n johtaman XXI:n armeijaosaston liikkeelle painamaan etupäässä Olitaa kohti ja heikompia osastoja Augustowin metsän kautta Grodnoa kohti; nämä toimivat mitä lähimmässä kosketuksessa 8:nnen armeijan kanssa, joka oli marssinut samaan suuntaan ja jo päässyt melkein niiden tasalle.
Kenraali v. Eichhornin aikomus oli koko linjalla tunkeutua Niemenin yli, vaikuttaakseen täten meidän suunnittelemamme sotaliikkeen puitteissa. Nämä toimenpiteet olivat mitä parhaassa sopusoinnussa meidän mielipiteidemme kanssa. Vaikka toiselta puolen jäikin paljon järjestettävää, varsinkin siellä, missä armeijat koskettivat toisiaan, helpotti toiselta puolen armeijain itsenäinen päätösvalta koko hoitoa tavattomasti. Niiden velvollisuus vain oli ajoissa ilmoittaa, miten ne tilanteen käsittivät ja mitä aikoivat. Armeijain rajakohdat ovat aina erikoisia kahnauskohtia. Idässä se ei, varsinkaan asemasodassa, esiintynyt samassa määrässä kuin myöhemmin lännessä. Täällä osastojen rajat muodostuivat toisinaan korkeiksi aidoiksi, joita pitkin vain saattoi nähdä, ylitse ei. Ylemmän johdon tärkeä velvollisuus oli tällöin vaikuttaa tasaavasti, ettei osastojen rajakohdista tullut taktillisesti heikkoja kohtia.
10:nnen armeijan keskustan ja oikean siiven eteneminen tapahtui ankarin taisteluin. Kownon tapausten painostuksesta venäläinen, rautatiet ja Niemenin sillat perusteellisesti hävitettyään, ensinnäkin luovutti tämän joen vasemman rannan ja väistyi pian sen jälkeen yhä etemmä Oranya kohti. XXI armeijaosasto valtasi jo elok. 26:ntena Olitan. Elokuun lopussa 10:s armeija oli kulkenut Niemenin poikki ja eteni hitaasti Grodnon--Wilnon rataa kohti. Jo ennenkuin se tämän radan saavuttikaan se kohtasi sangen ankaraa vastarintaa, jota se ei voinutkaan paikalla murtaa. Venäläinen alkoi Puolan itäosista siirtää voimia pohjoista kohti.
10:nnen armeijan tunkeutumisella Niemenin yli Grodnoa kohti ei ollut suurtakaan taktillista vaikutusta tämän linnoituksen koillispuolella olevan suunnattoman metsäalueen vuoksi. Venäläinen oli kuitenkin käynyt araksi. 10:nnen armeijan oikean siiven ja varsinkin 8:nnen armeijan hyökätessä se jätti hämmästyttävän pian Grodnon. 75:nnellä reservidivisioonalla kenraali v. Scholtz jo syysk. 1 p:nä valloitti kaupungin lounaispuoliset varustukset ja 2 p:nä itse kaupungin kiivaiden katutaistelujen jälkeen. Grodnon lähellä sen itäpuolella Kotran ja Osjery järvestä tulevan pohjoisen lisäjoen varrella hän kohtasi voimallisen vihollisen vastarinnan.
Piiritystykistö oli käynyt tarpeettomaksi. Se annettiin nyt ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi.
Kenraali v. Gallwitz saapui taistellen Swislotshille. Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä oli samonnut Belovezin metsän läpi, joka ei sivumennen sanoen ole mikään ylipääsemätön suoalue, vaan teillä hyvin varustettu. Kauempana etelässä joukot vielä etenivät Pinskiä kohti.
IX.
Niemenin-armeijan taistelut heinäkuussa ja elokuussa olivat tähän saakka vain sikäli olleet välittömässä yhteydessä suurien sotatoimien kanssa, mikäli ne vetivät puoleensa vihollisvoimia. 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan sisemmät siivet olivat luonnollisestikin taktillisessa yhdysvaikutuksessa keskenään Niemenin luona. Ryhdyttäessä Kownoa vastaan hyökkäämään tämä yhdysvaikutus kävi yhä läheisemmäksi ja johti linnoituksen valloituksessa taisteluun samalla tappotantereella, jonka jälkeen se jälleen löyhtyi. Nyt piti sotatoimien yhteisvaikutuksen astua jyrkästi etualalle.
Kenraali Otto v. Below johti sotaa eristetyllä sotanäyttämöllä ja oli sen vuoksi toimissaan itsenäisempi kuin muut armeijan-ylipäälliköt, jotka taistelivat ahtaammissa kehyksissä. Saatoimme taistelun johtoon nähden tyytyä yleisiin ohjeisiin.
Niemenin-armeija oli heinäkuun puoliväliin saakka puolustanut Dubissan linjaa aina Schaulenin lounaispuolelle saakka sekä pitänyt hallussaan Wentaa ja Windauta aina Hasenpotin tasalle ja kauemmaksi rannikolle saakka. Sotatoimien alkamiseksi sai kenraali v. Below käskyn kiertäen käydä Schaulenin luona olevan voimallisen vihollisen kimppuun ja vasemman siipensä Riian suuntaa kohti suojaten edetä Niemenin pohjoispuolella itää kohti. Tämä sotatoimi oli erikoisen hyvissä käsissä. Kenraali v. Below, jota jo rauhan aikana pidettiin erikoisen kyvykkäänä upseerina ja itsenäisenä luonteena, oli Tannenbergiu taistelussa osoittanut selvää käsitystä johtajan toimessa ja Masurinjärvien taistelussa kunnostautunut tarkoituksenmukaisilla toimillaan. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg piti aivan erikoisessa arvossa hänen suoraa ja miehuullista luonnettaan ja ehdottikin hänet marraskuussa Hänen Majesteetilleen 8:nnen armeijan ylipäälliköksi, vaikka hän virkavuosiinsa nähden oli nuorimpia komentavia kenraaleja. Kenraali v. Below on osoittautunut täydelleen sen luottamuksen arvoiseksi, jota ylin sotaherra häntä kohtaan tunsi. Hänen esikunnanpäällikkönsä, kenraali v. Böckmann, oli ollut yleisesikunnassa kauan, sodassa hän oli kunnostautunut joukkojen johtajana ja hänellä oli hyvän armeijanjohtajan ominaisuudet. Molemmat miehet työskentelivät yhdessä täydessä sopusoinnussa. Päämajassa Lötzenissä saatoimme olla vakuutetut siitä, että Niemenin pohjoispuolisilla sotatoimilla todella saataisiin aikaan, mitä sinne viedyillä voimilla oli mahdollinen aikaansaada.
Niemenin-armeijan selkäpuolen yhteys oli vaikea. Täysiraiteiset radat päättyivät Tilsitin koillispuolella Laugzargeniin ja Memeliin. Niemeniä, joka kyllä soveltui laivaliikkeeseen, saattoi oikea armeijansiipi selkäpuolisiin yhteyksiinsä käyttää, mutta se oli niin perkaamaton, ettei siihen ollut luottamista. Yritys kuljettaa kerran niemeniläisillä veneillä joukkoja jokea ylöspäin oikean siiven välttämättömäksi käyneeseen vahvistukseen epäonnistui. Hinattavat alusjonot tarttuivat Venäjän puolella hiekkasärkille.
Libauta voitiin vain suurimmalla varovaisuudella käyttää muonitussatamana. Venäjän laivasto ja englantilaiset vedenalaiset veneet vallitsivat silloin vielä Itämeren itäosaa. Olimme kuitenkin käsillä olevalla kalustolla voineet panna toimeen heikon junaliikkeen Libausta itää kohti vievällä radalla. Jo varhain olimme ryhtyneet rakentamaan kenttärataa Laugzargenin--Tauroggenin--Kjelmyn linjalle; työvoimain puutteen vuoksi se edistyi kuitenkin vain hitaasti. Kun suuren sotaliikkeen suunnitelmat alkoivat saada varman muodon, täytyi ryhtyä ajattelemaan rautatieverkon täydentämistä suuremmassa mittakaavassa. Lyhin yhteys venäläisille radoille kulki Memelistä Prekulniin Libaun itäpuolelle. Tämän välin rakentamiseen ryhdyttiin, mutta myöhemmin se oli jälleen heitettävä kesken, kun itärintaman ylipäällikön täytyi luovuttaa rautatietyöväkeä Willenbergin--Ostrolenkan radan rakennukseen. Heinäkuun alussa valmistui rata Prekulniin. Sillä oli suunnattoman suuri arvo, vaikka sen liikenne vielä olikin monessa suhteessa puutteellinen. Libaun--Mosheikin rata naulattiin nyt uudestaan. Myöhemmin Koschedaryn kautta Kownon itäpuolella yhdytimme Liettuan rautatieverkon. Vihdoin aloimme rakentaa Schaulenin kaakkoispuolelle vievää Tauroggenin-Radsiwilishkin rataa. Tämän radan puisesta sillasta Dubissan yli oli tuleva taideteos.
Heinäkuun puolivälissä päättyi Niemenin-armeijan ryhmitys jo kesäkuussa lähetettyjen apujoukkojen saavuttua perille. Ylikomentoon koski sangen raskaasti, ettei se hyökkäykseen Narewia vastaan saanut kaikkia joukkoja, jotka se oli toivonut saavansa. Siitä huolimatta se piti kiinni sotatoimen periaatteesta. Dubissan se Kjelmyyn saakka jätti vain heikkojen joukkojen huostaan. Kjelmyn ja Schaulenin välille koottiin reserviosasto hyökkäysryhmäksi. Sitten seurasi Windaun vartta alaspäin taas heikko linja, johon Libauhun vievän radan pohjoispuolella liittyi vahva ryhmä. Täällä seisoi kahdesta kolmeen jalkaväkidivisioonaa ja yhtä monta ratsuväkidivisioonaa.
Heinäk. 14:ntenä, Prassnyshin juuri kukistuttua Pohjois-Puolassa ja venäläisen kauempana etelässä vielä ollessa Veikselin länsipuolella ja Lublinin--Cholmin eteläpuolella, kulki kenraali v. Below Vindaun yli kiertääkseen etenemällä pohjoiseen Mitaun suuntaan Schaulenin luona olevat vahvat venäläiset sotavoimat ja antaakseen I reserviosaston ahdistaa niitä ankarasti kaakosta, samalla kuin heikko keskusta pysyisi paikoillaan. Dubissan luona tuli armeijan oikean siiven toistaiseksi odottaa ja vasta sotatoimien edistyessä lähteä liikkeelle.
Venäläinen ei ilmeisestikään ollut odottanut hyökkäystä eikä myöskään huomannut sen ulottuvaisuutta pohjoista kohti. Se hyökkäsi Okmjanyn suuntaan keskustassa etenevää 6:tta reservidivisioonaa vastaan ja pakotti sen väistymään länttä kohti. Venäläisen oikea sivusta oli kuitenkin niin uhattu, ettei vihollinen voinut menestystään käyttää.
Vasemman siiven jalkaväkidivisioonat löivät jo 17 p:nä venäläisen Autzin luona, mutta antoivat sitten 6:nnelle reservidivisioonalle sattuneiden tapausten vetää itseään etelää kohti; kiertoliike menetti täten tehoaan. Herkeämättömissä taisteluissa, jotka venyivät heinäk. 23:nteen päivään saakka ja joista on käytetty "Schaulenin taistelun" nimeä, työnnettiin 5:s venäläinen armeija Schaulenin taa Ponjewjeshiin. Se pääsi osittain pakoon, sen selän taa päässeeltä saksalaiselta ratsuväeltä kun puuttui tehoisia ampuma-aseita. Jo heinäk. 29:ntenä valtasimme Ponjewjeshin. Vasemmalla sivustalla ratsuväki retkeili aina Riianlahdelle saakka ja liittyi jalkaväkeen sen ahdistaessa Mitauta, joka elok. 1 p:nä valloitettiin. Kauempana etelässä kuljettiin Dubissan poikki ja edettiin heinäk. 29 p:ään mennessä Kownon--Ponjewjeshin linjalle saakka.
Selkäpuolen yhteyttä oli jälleen vahvistettava ja joukoille hankittava ampumatarpeita. 12:s ja 8:s armeija olivat saaneet suuret määrät kolonnia, joita sen vuoksi Niemenin-armeijalta puuttui. Sen eteneminen kävi nyt hitaammin. Samana päivänä, jona Kowno valloitettiin, se oli Swjentan ja Jaran rannalla. Tähän se jäi pitkäksi aikaa vasemman siiven edetessä edelleen Väinäjokea kohti. Riian eteläpuolella venäläinen piti hallussaan suuren siltavarustuksen, josta meille tuli pitkäksi ajaksi vaaran aihe. Sen sijaan saavuttiin syyskuun alkupäivinä Väinäjoelle Ykskyllin ja Friedrichstadtin välillä ja täällä oleva vihollinen työnnettiin joen toiselle rannalle.
Venäläinen oli sillä välin vahvistanut voimiaan. Niemenin-armeijan heikot voimat oli jaettu sangen laajoille aloille, joten ne toistaiseksi eivät voineet omin neuvoin enää edetä. Se ylläpiti tuntumusta 10:nnen armeijan vasemman siiven kanssa, kun tämä Kownon valloituksen jälkeen puolimatkassa Wilnoon jälleen tapasi voimallisen vihollisen.
Laivaston yrityksellä Riianlahdessa elok. 8:ntena ei maasotatoimiin ollut mitään vaikutusta.
Niemenin-armeijan nopea eteneminen osoittaa, että olisi ollut mahdollista saada aikaan vielä enemmän, jos armeija olisi ollut suurempi ja varsinkin paremmin varustettu kolonnilla.
X.
Elokuun toisella puoliskolla oli aikomus jatkaa sotatoimia Niemenin itäpuolella saanut kiinteämmän muodon. Puolasta peräytyvän armeijan sivustaan oli, jos ollenkaan, enää mahdollista päästä käsiksi vain Kownon--Wilnon--Minskin yleisessä hyökkäyssuunnassa. Tämä hyökkäysliike tuli 10:nnen armeijan tehdä, kun taas 8:s ja 12:s armeija ja eteläiset armeijaryhmät seurasivat vihollista kintereillä.
10:nnen armeijan sotatoimet tarvitsivat pohjan puolella sivustasuojelusta Riian--Väinänlinnan ratalinjaa vastaan, johon koillisesta ja idästä yhtyi useita kiskoteitä, ja samoin Polotzkin--Molodetshnon ja Orsehan--Borissowin--Minskin rataosia vastaan. Niemenin-armeijan tuli jatkaa etenemistään, painopisteenä Väinänlinna, samalla kuin molempia viimemainittuja ratoja vastaan eteni vahvoja ratsuväkieskadroonia.
Venäläinen, joka 10:nnen ja Niemenin-armeijan edessä seisoi yhtenäisessä, mutta Kownon koillispuolella vain ohuessa rintamassa, oli siis murrettava, s.o. tungettava takaisin Wilnon kautta ja Väinänlinnaa kohti ratsuväkidivisioonain edetessä Polotzkia--Minskiä kohti.
Kysymyksenalaista oli, vieläkö tämä sotatoimi kannatti, kun venäläisten peräytyminen itää kohti jo oli joutunut niin pitkälle. Siitä ei ollut epäilystäkään, että jokainen päivä, jonka viivytystä kesti, vähensi sen menestystoiveita. Minä punnitsin, eikö meidän olisi tyydyttävä hyökkäykseen Lidaa kohti Olitan--Oranyn kautta. Luovuin kuitenkin siitä, kun kaikki samanlaiset yritykset päästä vihollisen sivustan kimppuun edellisen kesäretken aikana olivat menneet myttyyn. Mielessäni jäin sen vuoksi kannattamaan suurta sotaliikettä, sillä kun saattoi vielä olla suurempi menestys. Tässäkin meidän täytyi toimia arviokaupalla. Selvää oli, että 10:ttä armeijaa oli vahvistettava. Nowo Georgiewskin saartojoukot liitettiin siihen.
8:s ja 12:s armeija olivat sotatoimien kestäessä vetäytyneet niin yhteen, että oli käynyt mahdolliseksi paitsi länteen määrättyjä osastoja ottaa niistä vielä muitakin divisioonia. Nämä lähetettiin Kownoon ja vietiin sieltä 10:nnen armeijan vasemmalle tai 8:nnen oikealle siivelle.
Sillä välin oli Wilnosta käsin tehty 10:nnen armeijan kimppuun sangen voimakas hyökkäys. Vihollinen oli Puolasta vienyt voimia pohjoiseen. Yrittäen sivustahyökkäystä olivat sekä 10:s armeija että sen vastustaja lisänneet voimiaan pohjoisessa Wilkomirin suunnalla. Taistelu tapahtui Wilijan pohjoisella rannalla ja oli erikoisen kiivas.
Seurasi jälleen erinomaisen jännittäviä päiviä. Mielelläni olisin kiirehtinyt sotatoimien alkua, mutta Wirballenin--Kownon rata ei keskeneräisessä kunnossaan voinut kuljettaa enempää kuin se kuljetti. Kaikki vaati sanomattoman paljon aikaa, tiet lisäksi olivat huonot eivätkä joukot enää reippaita.
Syysk. 9:ntenä alkoi vihdoin eteneminen. Niemenin-armeija pääsi hyvin eteenpäin Väinänlinnaa--Jakobstadtia kohti. Sen oikea siipi asettui Uzjanyn vaiheilla Kownon--Väinänlinnan tielle ja työnsi vihollisen sangen pian takaisin Nowo Aleksandrowskin kautta. Molemmissa siltavarustuksissa vihollinen piti puoliaan. Täällä alkoivat pitkät katkerat taistelut.
10:nnen armeijan vasen siipi, joka oli Wilkomirin eteläpuolella, pääsi molempina ensimmäisinä päivinä hyvin etenemään Wilijaa kohti Wilnon yläpuolella. Sittemmin voitiin kuitenkin vain vähitellen työntää venäläistä taaksepäin tämän joen yli.
Molempien armeijain sisempien sivustain välillä, Väinänlinnasta Wilijaan saakka, oli ratsuväkidivisioonain pääsy eteenpäin vapaampaa. Ensinnä niiden täytyi yhtämittaa taistellen raivata itselleen tie Wilkomirin ja Swentzjanyn välisen järviseudun läpi. 13 p:nä tämä paikka valloitettiin. Sieltä divisioonat kääntyivät Smorgonia, Molodetshnoa ja Molodetshnon--Polotzkin rataa kohti, molempain näiden paikkain puoliväliin. 8:nnen armeijan ratsuväkidivisioonia voitiin nyt lähettää perästä. Jo 14 p:nä oli Wilnon--Molodetshnon--Polotzkin rata saavutettu Smorgonin ja Wileikan luona ja Glubokojen itäpuolella ja venäläisten oikea siipi Wilijan varrella Wilnon koillispuolella saatettu hyvin uhattuun asemaan. Orshan--Minskin ratakin katkaistiin Borissowin seudulla. Ratsuväkidivisioonat saivat täällä, kuten jo niin usein muulloinkin idässä, uuden toiminta-alan. Saksalaisen ratsuväen reipas ratsumieshenki on kaikkialla kunnostautunut loistavasti.
10:s armeija pyrki yhä uudelleen ja uudelleen lähettämään rintamastaan joukkoja vasemmalle siivelleen. Sitä varten se kaartoi Wilijaa ylöspäin Smorgonia kohti ja heti Wishnjew-järven eteläpuolitse Wileikaa kohti. Liikkeet olivat vaikeat suorittaa ja maksoivat aikaa. Joukoille ne tuottivat aivan tavattomia rasituksia, sillä tiet ja sää olivat kehnot ja vaikuttivat haitallisesti. Jalkaväkidivisioonat eivät voineet kyllin nopeaan asettua ratsuväkidivisioonain sijaan niiden etäällä edessäpäin oleviin asemiin. Heikon tulivoimansa vuoksi ne eivät voineet ajan pitkään pitää Smorgonia hallussaan. 19 p:nä tämä jälleen riistettiin meiltä Wilnosta käsin, vaikka 1:nen ratsuväkidivisioona oli mitä urhoollisimmin pitänyt puoliaan.
Venäläinen oli huomannut uhkaavan vaaran ja tuonut rautateitse Väinänlinnan itäpuolelle apujoukkoja, jotka sangen pian ilmestyivät Väinänlinnan eteläpuolelle. Polotzkin kautta Molodetshnoon menevää rautatietä ei käytetty. Sen sijaan vihollinen saattoi jalkaväkidivisioonilla tehdä suuren peräytymisliikkeen Lidasta ja Slonimista Molodetshnon suuntaan, ratsuväkidivisioonilla taas Dokshitzyyn päin. Venäläisten suuri rintamansiirto Puolasta Länsi-Venäjälle oli valitettavasti jo ehtinyt niin pitkälle, että pohjoista kohti poikkeavat joukot ennättivät vielä ajoissa Wilijalle. Saksalaisten kiertoliike joutui tässä seisahduksiin. Sen voima ei riittänyt voittamaan vihollisen vastarintaa. Venäläinen siirtyi nyt vuorostaan Wilijan yli Molodetshnon pohjoispuolella vastahyökkäykseen, mutta ei sekään päässyt etenemään. Saksalaisten hyökkäys oli sillä välin rintamankin kohdalla edistynyt verkalleen. Tämän painostuksen vuoksi venäläisen oli mahdotonta pitää Wilnoa, ja se peräytyi nyt hitaasti, taistellen koko rintamalla. Saksan armeijan rintamalla oli vielä siksi paljon voimaa, että se saattoi saavuttaa heti Smorgonin länsipuolella olevan seudun, läntisen Beresinan ja Baranowitshin ja Pinskin seudut.
Armeijan verkalleen edetessä Wilnosta Smorgoniin oli minulle selvinnyt, että sotaliike oli keskeytettävä. Hyökkäyksen jatkaminen ei voinut enää tulla kysymykseen. Vihollisen ratsuväen vuoksi, jota joka puolelta tunkeutui yhä voimallisemmin meidän läpimurtokohtaamme vastaan, ei 10:nnen armeijan vasenta siipeä ollut mahdollinen ajan pitkään pysyttää sen kaukana edessäpäin olevissa asemissa. Meidän täytyi järjestäytyä talven varalta ja Wishnewin-, Narotshin- ja Dryswjaty-järvien linja tarjosi edullisen tuen.
Dryswjaty-järven luona yhtyi Niemenin-armeijaan uusia osia, mutta 10:nnen armeijan pohjoinen siipi kääntyi takaisin mainitulle linjalle. 10:s armeija aikoi, kuten aikanaan Grodnon edustalla samanlaista liikettä suoritettaessa, pidättää perässä tunkevaa vihollista, mutta tässä se runsaan ajan viivytteli ja joutui lopulta Narotsh-järven itäpuolella kovakouraisen puristuksen alaiseksi.
Uutta rintamaamme vastaan hyökyi sitten venäläistulva, mutta vähitellen meri taas asettui. Itävalta-Unkarin armeija oli sillä välin yrittänyt Lutzkin pohjoispuolella murtaa vihollisen rintaman ja päästä kiertämään. Vastahyökkäys oli kuitenkin työntänyt sen takaisin. Väinänlinnan luona taisteluita kesti vielä kauan. Niemenin-armeija toivoi yhä voivansa valloittaa siltavarustuksen. Ammuksien perille saapuminen oli kuitenkin niin riittämätön, ettei voitu ryhtyä hyökkäykseen. Taistelut keskeytettiin sen vuoksi minun kehoituksestani.
Rintama asettui Karpaatteja myöten lepoon.
Kesäsotaretki Venäjää vastaan oli päättynyt. Venäläinen oli lyöty ja koko rintamalla taapäin tungettu. Kownon kautta yritetty sotatoimemme ei johtanut suurempiin tuloksiin, se kun tuli liian myöhään. Tämä oli pääsyy. Vihollinen oli kyennyt estämään kierroksen, joka sitä Wilijan luona uhkasi. Jos se olisi ollut muutamankaan päivämatkan kauempana lännessä, ei se olisi ollut sille mahdollista.
Emme voineet idässä eikä lännessä koko sodan aikana suorittaa loppuun ainoatakaan suurta strateegista murtoliikettä ja saavuttaa kaikkia siitä johtuvia seurauksia. Wilnon ja Väinänlinnan välinen murtoliike edistyi kaikista pisimmälle. Se osoittaa, kuinka strateeginen murtoliike vasta sitä seuraavan taktillisen kiertoliikkeen kautta pääsee täyteen vaikutukseensa. Bulgaarian armeijan osaksi jäi näyttää syyskuussa 1918 maailmalle semmoisen sotatoimen painavat seuraukset. Mutta ne olivat mahdolliset vain sen kautta, että Bulgaarian armeija oli silloin täydelleen lamassa.
Syyskuun päiväin ankara jännitys oli tuottanut meille jälleen vain taktillisen menestyksen. Oli ollut voitettava erinomaisen kriitillisiä tilanteita. 1:sen ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona vihollisen peräytymislinjalla oli traagillisen suurta. Aivan vähää ennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita kärsittyään. Niemenin-armeijan eteläisenkin siiven asema oli kaiken aikaa arveluttava, 10:nnen armeijan taapäin kääntyminen suuressa määrin vaarallinen temppu. Tämä kaikki jäi kuitenkin toiseen sijaan hermoja jännittävän odotuksen rinnalla: pääseekö jalkaväki huonoilla teillä kyllin nopeaan eteenpäin voidakseen saattaa päätökseen kiertoliikkeen, jonka valmistelut ratsuväki niin hyvällä ymmärryksellä oli suorittanut? Moisen jännityksen voi vain se täysin ymmärtää, joka on sen kokenut ja sydämellään ja järjellään ollut siinä mukana.
Venäjän nujertamisessa olimme astuneet uuden suuren askeleen eteenpäin. lujatahtoinen suuriruhtinas erosi. Tsaari asettui armeijansa ylimmäksi johtajaksi.
Kaikkialla olivat joukkomme ja johtajamme tehneet velvollisuutensa ja saksalaisessa sotamiehessä vakaantui syystä se tunne, että hän on venäläistä ehdottomasti etevämpi. Lukumäärä menetti kammottavuutensa.
ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915 HEINÄKUUHUN 1916
LEVON AIKA.
I.
Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa. Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja vaarallista iskua.
Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset vaistot nousseet.
Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli. Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi. Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä kannalta arvosteltava.
Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka. Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.
Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.
Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta, joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat lähteneet Gallipolin niemeltä.
Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään. Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä. Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot, pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin verraten.
Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.
Saksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.
Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes liikenneolot saataisiin parannetuiksi.
Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.
Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.
Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa, joissa se on päässyt voimaan.
Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut arveluttavan lähelle sitä.
Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen johdosta.
Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi päättää.
Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.
Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi 1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme varustelut jatkuivat.
Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa 1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki. Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.
Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä melkoisia ihmisvarojaan.
Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli ratkaisevasti edistynyt.
Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana. Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.
II.
Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä miehittämäimme maiden olot järjestämistä.
Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme lokakuun lopussa Kownoon.
Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta, saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.
Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa. Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin niitä hyvin lämmittää.
Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.
Valtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:
Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan. Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.
Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä pyhää tulta, joka -- niin luulin silloin -- paloi kaikkien saksalaisten sydämessä.
Varman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.
Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta. Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.
Kownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme Brest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi Kownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on karkeata ammattia.
Kaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita pastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa rakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa. Kuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan laulun:
Ich hab' mich ergeben mit Herz und mit Hand Dir Land voll Lieb' und Leben mein deutsches Vaterland.
Se liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin laulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi kätkeä se syvälle sydämeensä.
III.
Ensi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän siedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta ulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä itärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn alaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä olevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla siivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.
Itärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija vetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s pysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan--Molodetshnon radan tuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä ja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen sijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut lännestä.
10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen pohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v. Scholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella, Väinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.
Rintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v. Belowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt 8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen kirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli välttää nykyisiä ja tulevia haittoja.
Sotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi sen sikäläinen käskyvalta.
Tähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat joukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja. Entisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat liian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava aikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä jalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli loppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden tuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla puhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää hallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia. Aseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli seisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli luovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.
Wishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli peräytynyt, voitiin asemat paremmin valita.
Asemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi suuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt radat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli kauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset hävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi hajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla ja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot avustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ suoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten, oli valtavan tehtävänsä tasalla.
Mitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella. Syyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa tie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi saattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin olla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää kaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään yksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan rautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut kiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä. Suuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja hevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen vuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.
Pohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan ja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana odottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella olisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä varten. Prekulnin--Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden takapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan välisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän junan liike.
Wilnon--Smorgonin ja Wilnon--Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot olleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut vesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia vaikeuksia.
Ponjewjeshin--Uzjanyn--Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty erittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.
Vasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja johonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä lähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.
Nyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen loivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle Windaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa täten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon jäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen, vaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat joutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.
Muut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon saattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman ylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt: Tauroggenin--Radsiwilishkin ja Schaulenin--Mitaun radat valmistuivat toukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn--Narotshin järven suunnan rata vasta myöhemmin.
Molemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia kulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.
Tämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja muonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille kaikenlaisia tarpeita.
Maanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden seutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja Väinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet pantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin. Lumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon kaatuneet hevoset upposivat.
Samalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin asemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme osaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle pohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta arvokasta apua.
Rintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta varten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin erikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia ammuksia.
Näihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei tarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.
Sydämelläni olivat varsinkin miesten ja hevosten majoitus ja muonitus.
Majoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten nopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat valtaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä venäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon täytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen hyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista asuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta siitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he tyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet rintamalla mukana.
Kauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja. Niiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti jonkinlaisen koivu-ornamentiikan.
Sotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi. Toisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti. Hevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute, heiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden vuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin puujauhojakin.
Erikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona saataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei asemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää huolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin yhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.
Joululahjalähetysten toimittamisessa oli voitettava samanlaisia vastuksia.
Miesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen huomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain, ylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa, jotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.
Haavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat edellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi vastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat sairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin kysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan lähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta sangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi haavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne siellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta säästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti päätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja rajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä päässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli ylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien velvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v. Kern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja toimekkaita.
Hevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät veritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti meille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta sodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin paljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan oli tärkeät seuraukset.
Hevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin armeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa huolta ja rakkautta.
Vaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä kaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa kahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.
Lomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä edistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.
Kirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen alaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin välillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa. Kenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton ratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin johdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin vaatimuksia.
Rintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja, joskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu hevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän tarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan Kotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät sotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.
Suureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat keuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja. Henkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä. Suostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti edelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917 hän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi lausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: "Henki hankkii aseet ja voiton." Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet. Tietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta. Syntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu Stilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien kanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan kaikkien puolueiden sanomalehtiä.
Armeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten saannissa.
Konserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen toimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani ponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt joukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää huolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin tehokkaasti tukeneet.
Joukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta edistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja samassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.
Niemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta niinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla selkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.
Ne tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti, laajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita armeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden velvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti. Mielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja päätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.
IV.
Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista. Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa, papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.
Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.
Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista. Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa. Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis edessämme aivan uuden maailman.
Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi, Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi velvollisuudeksi.
Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin, valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut ennenaikaista.
Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.
Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.
Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.
Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.
Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset. Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin käsiksi.
Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.
Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.
V.
Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ. Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle itselleen ja sen asukkaille.
Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati. Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v. Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen välittömän vallan alaiseksi.
Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.
Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa. Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä miehuusvoimaa.
Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa, raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi. Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin. Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.
Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä. Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.
Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava. Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä puuttunut.
VI.
Itärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat olivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin. Belovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon alaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin muutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen 1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:
Kuurinmaa, Liettua, Suwalki, Wilno, Grodno, Bjalystok.
Myöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon hallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin minun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan piirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917 sulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen arvostelun alaisina.
Kuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja objektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen, ritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai baltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan sangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa hänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen yhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja tunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.
Liettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen, ehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi perhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut etevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti joutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin Kownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus häiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä pienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.
En saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden hallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui etappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus erikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman, piiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin ja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.
Hallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman ylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset. Heillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista esikuntaani.
Hallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan useinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli hallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty piiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta, se kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla olivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.
Piiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat puolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan viljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden avuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli valvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon lisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä kaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.
Yllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri piirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun hallintoasetuksen mukaisesti.
Poliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto käytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi santarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi. Kovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia. Saksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen vuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta komennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta ollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi sekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä saanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne. Ehkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta myöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut mahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan esiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin? Viitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa. Epärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni santarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia rosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.
Oikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin piiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda, kun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli jonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat. Korkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli senaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä hänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.
Etappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään lailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä ja rinnan.
Hallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton. Metsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli. Tunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.
VII.
Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä", kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.
Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos, jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun vakavat tarpeet.
Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu. Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.
Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa maata.
Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin vähän asukkaita -- Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön rohkaisevasti.
Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri prinssi Max siitä ainakaan saanut.
Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja pellavasta.
Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.
Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.
Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi, vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.
Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen. Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten. Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.
Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle. Libausta käsin järjestettiin merikalastus.
Kaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.
Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella 1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin sen tehdä.
Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini Rosenack pyysi siihen minulta luvan.
Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv. ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri Heckeliltä.
Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen, vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.
Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto. Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta. Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.
Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.
Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton. Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin, että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita. Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.
Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa, sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.
Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.
Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa vapaammin kehittymästä.
Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen rakentamiseen.
Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.
Ratapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.
Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.
Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty. Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan sanomalehtien kustantajille.
Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn suuripiirteisesti.
Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi. Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.
Kaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.
Ja päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.
Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.
Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen asukkaita.
Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista voimaa.
Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.
Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista. Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia. Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.
Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion harjoittamiin liikkeisiin.
Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta, venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.
Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan. Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia. Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin. Siitä ei paljoa lähtenyt.
Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-, suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille perusteille.
Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.
Omaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä ammattivero.
Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.
Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.
Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.
VIII.
Oikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti. Tämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien mukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä olivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä oloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli päästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset tuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu kuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa maassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet leimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me olemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin levollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on tuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa liettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä puolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme mukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?
Vielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos, väestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat. Ne oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja jokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä, kuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi vaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut opettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi. Perästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin kerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät valitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä puhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä. Oppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla voidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat puolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat puolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen kuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan nuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja ranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta kansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole noudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä, ettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta. Moinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista vaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme saaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat ensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää. Mutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki valtiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt voimakasta kansallistunnetta!
Eri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan harjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme juutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.
Kuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme. Liettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät välit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille vihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön mieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan papisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa liettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä pyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle. Puolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki. Venäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla johdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua, valkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka venäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että valkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään, vaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä heidän veljiään sorrettiin papiston avulla.
Koulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he tahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.
Sinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia kohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme liettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut puolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla politiikalla saa ketään ystäväkseen.
Tahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin toteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan. Valtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa päätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko tilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon liian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää valtiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle vain tiedon mielipiteistäni.
Kullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli sensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija "Kownoer Zeitungille."
Sanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni Bertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen hänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja hän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen työskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas "Kownoer Zeitungin" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului "Deutsche Tageszeitungin" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän oli mieleni mukainen mies.
Kaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti käsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.
Väestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen toimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.
Olojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan kirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston avulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan postimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat itärintaman ylipäällikön alueelle.
Ja vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän Yhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.
Tyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä taas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja hänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies ansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi uudelleen.
Väestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa vastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt älyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.
IX.
Ne taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin, jäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen vyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain kulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien ja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan yksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille paljon iloa.
Minua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani auttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut erinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin tuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka siihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle tuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle rajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen ja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me työskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin Kuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Kielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja siirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun mielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli hyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.
Se mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona lyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy kulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä toiminnasta sitä rikkaampaa.
Se kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin antoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan, jolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.
Tämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt kotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan jäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle kohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.
TAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA
X.
Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset kulkuaan.
Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka. Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen täydellä menestyksellä.
Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden 1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.
Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti; mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta Verdunin edustalla.
Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain. Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.
Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli taktillisesti rajoitettu.
Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin pitämään itseään turvattuna.
Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt, vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan. Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä. Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin oli paikalla.
Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia vastaan Kut-el-Amaran luona.
Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua Gallipolin-yrityksestään.
Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin luonnollista olikin.
Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916 seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja edullinen asema.
Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.
XI.
Saksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä ryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen Itävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen tuloksettomaksi.
Venäjänkin armeija astui näyttämölle.
Hyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät itärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut pelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo alunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen karkoituksesta valtakunnan alueelta.
Maaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota suunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin koottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin--Wilnon suunta oli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja, että hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä, että alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi päiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin; prinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin siellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan hyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun jälleen olin saapunut takaisin Kownoon.
Jo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin luona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien kannasta kohti, Swentzjanyn--Postawyn kapearaiteisen radan kahden puolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli voimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui 17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä jatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.
Venäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla ja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään. Jälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä rannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.
Katkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois kappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä Swentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu. Meillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen jälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin huono -- rataa vasta parhaillaan rakennettiin -- oli niiden lisäksi vaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi, seurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.
Hyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin Dryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli pääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.
Maaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen armeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden valtava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka tuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö saatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi oli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet olivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan ylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät Wilnon--Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään. Suunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta venäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan poikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui. Kun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa, olimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.
Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea. Widsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin hajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti. Kauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat erikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut divisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa heidän rinnallaan.
Jakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta siellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa. Vihollisen hyökkäykset raukesivat.
Jo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se tukahutettiin "suohon ja vereen", kuten silloin liioittelematta sanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä hyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja, olivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen armeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset olivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi sangen suuret.
Itärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta puolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.
Ylemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän jännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän koskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa ajoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla reservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken aikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo päättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen hyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on siirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen vaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin se itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen kysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat kysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.
Huhtikuun alussa kaikki asettui.
Huhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla, suurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa Wishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli itärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla tavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.
Varustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme suurhyökkäystään.
Armeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon toimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia divisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia hyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta. Ryhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta, että meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua paikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta tuottavan siltavarustuksen valloitus.
Toukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi kaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja minä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia vaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat, jotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan vaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.
Kesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut Skagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja puolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti masensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka ensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.
XII.
Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan, pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin. Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk. 3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat saksalaista.
Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri. Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen itärannikolle.
Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista. Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.
Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu, Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911 vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.
Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa, liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.
Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun 24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin taisteluun.
Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.
Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi, että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä taisteli rohkeasti maarintamallakin.
Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 -- aluksi suuramiraali v. Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian varhaisena -- sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan. Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915 ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.
Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi. Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali kirjoittaa:
"Semmoinen julistus -- miina- ja sukellusvenesaarrosta -- olisi minun mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa muodossa."
Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.
Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa. Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt, että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan toinen.
Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia, väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.
Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu alkuun.
Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt, jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui muuttumattomana edelleen.
Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!
Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton, Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat Englannin pakkovallan alaisia.
XIII.
Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.
Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.
Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se tunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.
Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla. Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli pilkkukuumeeseen.
Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla, jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä mielenosoituksen luonne.
Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman ylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin suuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä. Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen. Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi. Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii, niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi. Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset vaatimukset.
Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin pohjoispuolella.
Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla. Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja itärintamalleen.
Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä epäsuotuisammaksi meille.
Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona, kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.
Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla, vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.
Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen, vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen. Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista menestystä.
Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali