v. Hintzeen, en minäkään saattanut julkisesti lausua mielipidettäni

rauhankysymyksestä. Muutamain lähimmän ympäristöni miesten kanssa puhuin hankkeesta. Kenraali v. Bartenwerffer sai tiedon elokuun 14:nnen istuntoa koskevasta valtiosihteerin promemoriasta.

Neuvottelin asemasta vielä eri ministerien kanssa. Valtiosihteeri Solf tuli näinä päivinä Avesnesiin. Hänen täällä saamistaan vaikutelmista sain pian senjälkeen tiedon erään Weimarista lähetetyn yksityisen kirjeen kautta. Siellä kertoivat muutamat Solfin perhettä lähellä olevat henkilöt, että minä Solfin saaman käsityksen mukaan en enää ajatellut sodan voitokasta päättymistä, jota vastoin kenraalisotamarsalkka vielä Jumalan avulla toivoi siihen päästävän.

Myös varakansleri v. Payer saapui ja esitti minulle valtakunnankanslerin puolesta kyselykaavakkeen, joka koski meidän suhdettamme Belgian kysymykseen ja otti huomioon meidän epäedullisemmaksi käyneen sotilaallisen tilanteemme. Otin sen vastaan. Luulin, että se olisi pohjana valtiosihteerin neuvotteluille ulkoasiainvirastossa. Sen sijaan varakansleri v. Payer käytti sitä eräässä puheessaan Stuttgartissa syyskuussa. Puhe herätti huomiota sen kannan vuoksi, jolle siinä asetuttiin Belgian kysymyksessä.

II.

Päivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin raskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun 14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi rauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin epävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.

Kenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa armeijaryhmänsä -- 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan -- muutamia päiviä aikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa puolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä elokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin puolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat järjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä asemat kulkivat Bapaumesta -- Péronnen editse -- Sommea pitkin -- Hamin editse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien asemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta siipeään.

Rupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan etuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista vieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista. Uusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat tyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen tilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla näytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset olivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi näyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä Bapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan ryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat olivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen alkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.

Taistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja 17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen ja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla puhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi 2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin varustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen ryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina. Armeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.

Vihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin todennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi viitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän muilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä vastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan kaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.

Ylimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen ulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää vastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa vastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa ei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun alussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi osittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti oli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman rautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.

Elokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin eteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita melkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat suunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin joukoillekin.

Oikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö murtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän armeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se menestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se tekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys eteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n välillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet mitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille onnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi meille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset kuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia joukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille oli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla meidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla tykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja keinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina vihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala lamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme tulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko laajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä saatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että paikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian hajanaisesti.

Hyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää meidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja siksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan kelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet Albertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät sitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa huonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen tienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen jatkaisi hyökkäyksiään.

Sommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt vain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen alaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden tapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta armeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki oivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.

Oisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo elokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet etuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat nämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli paikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta kärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.

Elokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet. Mutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet hyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen niille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin suunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän hyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen. Molempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan osat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut sellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten etupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten siirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten sen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella olevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen päättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot eivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien rynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria tappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin onneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan rynnistystään.

Minä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä Laonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen armeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat Veslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti Soissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui ankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne päättyisivät.

18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen johdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.

Kuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen eteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä ollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa täällä mitään vaaranalaiseksi.

Kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi käskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille, jotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin editse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen turvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin armeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen vasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa edullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle. Hamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli hyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen ja 27:nnen välisenä yönä.

17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s armeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Vihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen armeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut lujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti vasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla olevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki divisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta joukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.

Näiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä pohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle Croisilles--Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi valloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja kulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn itäpuolitse Bullecourtiin päin.

Elokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain välisellä tiellä.

Täälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi taistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten rynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset voimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja ampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello 2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja everstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö, ettei enää kannattaisi ennen Arleux'n--Moeuvresin kanavaa muodostaa uutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada siirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen pohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa täytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan yritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen armeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut mahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta Siegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän voimia kuin St. Quentinin--La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman edessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen, vaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan, vieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä. Oikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas vasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.

9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka joinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v. Carlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin pettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta saa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen kaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti ja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona eivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.

Raskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten kävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan ihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen hyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella Siegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui 1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.

17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli suoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.

Voimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan kohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.

Samaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen johtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien uusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden tuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon kanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin Kortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin Valenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa Solesmes--Le Cateau--Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät Hermann-asemat Hunding--Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja kulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin. Puolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin joukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St. Mihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin länsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä mukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.

Vielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella viivaa Antwerpen--Brüssel--Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin (Antwerpenin--Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin kuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei välittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding--Brünhild-linjan länsi- ja eteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista rautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden seisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin kuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.

Valmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän rautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin Maastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme radat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana etelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen--Montmedyn välillä, ja solmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen lentohyökkäyksille.

Tuonti Saksasta päin oli jo supistettu vähimpään mahdolliseen.

Rintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva ylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin Spaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja luottamusta täynnä.

Samoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se käytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään. Varmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän täytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna 1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme taistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan. Divisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin edellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin heikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa komppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka neljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa mieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää kenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava muutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui rintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.

Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi, taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.

Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää. Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.

Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia länsirintamalle.

Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa, vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien vaikutuksesta enenemässä.

Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja vienyt niitä rintamalta pois.

Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten. Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.

Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu päästä.

Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan, tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä vetoamisestani ministeriin.

Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa. Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa, teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat 80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi olisi ollut erittäin tarpeellinen.

III.

Tilanne länsirintamalla oli hyvin jännittynyt. Se oli vielä kiristynyt elokuun keskivaiheilta, jolloin me olimme panneet vireille ensimmäiset rauhanhankkeet. Vielä olimme oikeutetut toivomaan, että tilanne saataisiin säilymään; sivustat ja selkäpuoli Italiassa ja Makedoniassa olivat turvatut. Mutta mitään käännettä voiton mahdollisuuteen ei enää ollut olemassa. Tällä pohjalla laadimme syyskuun 3:ntena vastauksen valtakunnankanslerin kyselyyn. Sen oli saanut aikaan hänen edustajansa ylimmässä armeijanjohdossa, kreivi Limburg-Stirum, senjälkeen kun olimme ilmoittaneet hänelle aikeestamme peräytyä Siegfried-asemiin. Kreivi Limburg-Stirumille ilmoitettiin koko ajan kaikista seikoista. Oikeastaan ihmettelin tätä tiedustelua, valtakunnankanslerin kun täytyi elokuun 13:nnen jälkeen tuntea asemamme tarkalleen; mutta se oli selitettävissä. Kreivi Limburg-Stirum ei tuntenut elokuun 13:nnen ja 14:nnen keskusteluja.

Valtiosihteeri v. Hintzeltä ei ylin armeijanjohto ollut saanut mitään tietoja; tiedettiin vain, että hän matkustaisi syyskuun alussa Wieniin pohtimaan kreivi Burianin kanssa rauhankysymyksiä. Minä pidin uudistettua keskustelua hänen ja valtakunnankanslerin kanssa ehdottomasti tarpeellisena. Sen täytyi tapahtua heti meidän paluumme jälkeen Spaahan syyskuun alkupäivinä. Valtiosihteeri v. Hintze suostui tulemaan heti kun hän palaisi Wienistä. Valtakunnankansleri antoi kieltävän vastauksen viitaten korkeaan ikäänsä.

Neuvottelut Spaassa valtiosihteeri v. Hintzen kanssa tapahtuivat syyskuun 8:ntena ja 9:ntenä. Hän selitti, että kreivi Burian aikoi nootilla kääntyä kaikkien sotaakäyvien valtojen puoleen ja kehoittaa näitä ilmoittamaan mielipiteensä rauhan mahdollisuudesta. Samalla hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija hänen Wienissä saamiensa tietojen mukaan kestäisi enää vain talveen asti. Rauhantarve siellä tuntui suuresti kasvavan. Omista toimenpiteistään rauhan hyväksi valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti, että hän uskoi Alankomaiden kuningattaren välitykseen; hänen sanoistaan en päässyt selville, mihin hän perusti toiveensa. Kreivi Burianin toimenpiteistä hän ei toivonut suurta menestystä niiden ylimalkaisuuden tähden ja pelkäsi niiden pikemmin haittaavan Alankomaiden kuningattaren välitystä. Hän piti parempana varmaa hanketta, jommoista hän suunnitteli Haagissa. Minä en voinut muuta kuin yhtyä häneen; se mitä kreivi Burian suunnitteli, oli epäselvää. Näinä päivinä kuulin ensi kerran hänen aikeistaan.

Luultavasti hänen kehoituksestaan oli keisari Kaarle kenraali v. Cramonin välityksellä tehnyt muutamia kysymyksiä kenraalisotamarsalkalle meidän strateegisista suunnitelmistamme ja meidän käsityksestämme mahdollisesta rauhasta. Kenraali v. Cramon pyysi minulta puhelimitse mahdollisimman tarkkaa vastausta, keisari Kaarle kun piti sitä erittäin tärkeänä. Tietysti oli pidättyväisyys tiedonannoissa tarpeen, koska salaisia johtoja kulki Wienistä Ranskaan, kuten keisari Kaarlen Parman-kirjeet olivat osoittaneet. Vastasimme, että Saksan armeija pysyisi nykyisissä asemissaan länsirintamalla, etenkin Siegfried-asemissa, mutta että me olimme pikaisen rauhansolmimisen kannalla; neuvoimme vain luopumaan kreivi Burianin aikomasta aloitteesta. Minä laadin tämän vastauksen ja ennen sen lähettämistä keskustelin siitä valtiosihteeri v. Hintzen kanssa.

Valtiosihteeri v. Hintzelle esitettiin sotatilanne yksityiskohtia myöten. Hän sähkötti Spaasta ulkoasiainvirastolle syyskuun 9:nnen neuvottelujen tuloksena, että Hänen Majesteettinsa ja ylin armeijanjohto olivat hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että oli käännyttävä heti Alankomaiden kuningattaren puoleen ja että liittolaisia oli kehoitettava antamaan tähän suostumuksensa ja yhtymään siihen.

Syyskuun 14:ntenä julaistiin kreivi Burianin nootti. Itävalta-Unkari ei ollut luopunut aikeestaan meidän puolelta suunnitellun rauhanhankkeen hyväksi. Katsoiko se tämän siirtyvän liian kaukaiseen tulevaisuuteen, vai mitkä syyt pakottivat Itävalta-Unkarin hallituksen tähän, en tiedä. Keisari Kaarle ilmoitti eräässä selittävässä kirjelmässään Hänen Majesteetilleen, että ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma oli saanut hänet pikaiseen rauhanhankkeeseen. Lausuin eversti Heyelle, että oli ehkä sittenkin hyvä, jos kreivi Burianin askelta seurattaisiin. Oli muuten minun käsitykseni mukaista, ettei meidän tullut asettua kielteiselle kannalle häneen nähden.

Siihen valtiomiesten käsitykseen, että tämä kreivi Burianin rauhanaloite teki mahdottomaksi Alankomaiden kuningattaren välityksen, voi yhtyä. Se vaikeutti sitä, mutta ei mitenkään tehnyt sitä mahdottomaksi. Ennen kaikkea en voi ymmärtää, miksi Hollannin välitystä ei pyydetty ennen kreivi Burianin nootin julkaisemista, mihin aikaa kyllä olisi ollut. En usko, että valtiosihteeri v. Hintze todella oli vakavasti puhunut Hollannin lähettilään kanssa Berliinissä.

Sotilaallispoliittisiin kysymyksiin en noina päivinä juuri sekaantunut. Valtiosihteeri v. Hintze neuvotteli ylimmän armeijanjohdon kanssa Puolan kysymyksestä valtakunnankanslerin hänelle antaman ohjeen mukaan. Vastasin hänelle velvollisuuteni mukaisesti ja esitin kantani. Elokuun 28:ntena teki valtiosihteeri, keskusteltuaan erään puolalaisen herran kanssa, meille Berliinistä ehdotuksiaan Puolan tarkoituksenmukaisesta järjestelystä ja meidän ja Puolan välisten suhteitten säännöstelystä. Erikoisesti tehosti hän Vilnon liittämästä Puolaan, se kun aina pysyisi vieraana aineksena liettuan valtiossa. Puolan täytyisi luonnollisestikin sitoutua täyttämään määrättyjä ehtoja, erikoisesti sotilaallisia sopimuksia, jotka meitä täydellisesti tyydyttäisivät.

Ylin armeijanjohto yhtyi elokuun 30:ntenä antamassaan vastauksessa valtiosihteeriin ja viittasi samalla muutamiin seikkoihin. Niitä oli kosketeltu aikaisemmissa neuvotteluissa, joita hän mahdollisesti ei tuntenut. Niin tehosti se esim. meidän talous- ja sotilaspolitiikkamme tähden rautatieyhteyttä Puolan kanssa, samoin oli turvattava liikeyhteys Venäjän kanssa Puolan kautta. Pidin myös Puolan lähempää sitomista ehdottomasti tarpeellisena, koska en voinut voittaa epäluuloani tätä maata vastaan. Valtakunnankansleri oli aikoinaan luvannut Vilnon liettualaisille. Nyt oli luonnollisesti pelättävissä, että he pitäisivät Vilnon luovuttamista Puolalle lupauksenrikkomisena. Ulkoasiainviraston tehtävänä olisi torjua tästä syntyvät haitat. Näin supistettuun Liettuaan nähden pysyin entisellä kannallani ja pidin välttämättömänä, että se liittyisi itsenäisenä valtiona Saksaan tai Preussiin personaaliunioonissa. Tätä minun kirjoitelmaani käytettiin kaikesta yhteydestään irroitettuna valtiopäivillä minua vastaan tehdyissä hyökkäyksissä todistuksena epäselvästä poliittisesta ajattelutavastani. Kirjoituksen syntyhistoria on yksinkertainen, selvittämättömäksi jää vain, miten se ulkoasiainvirastosta pääsi julkisuuteen. Päämääriin on pyrittävä niin kauan kuin se suinkin käy päinsä, on vain katsottava, ettei siitä toiselta puolen koidu vahinkoa. Tätä ei tässä ollut pelättävissä. Ulkoasiainviraston harjoittaman politiikan perustus oli terve, minun kantani oikea.

Samaa ajatustapaa seuraten puolustimme vielä tähän aikaan Baltikumin perustamista ja Suomen kuningaskysymyksen ratkaisua Suomen omien toiveiden mukaisesti.

Valtiosihteeri v. Hintzen kanssa keskusteltiin myös Romaanian kysymyksestä. Ententen ilmeinen sotilaallinen ylivoima oli voimakkaasti vaikuttanut Jassyn hallitukseen, joka oli kokonaan ententen lähettiläiden vaikutuksen alaisena. Sen käytös meitä kohtaan tuli yhä vieraammaksi. Bukarestin rauhan heikkous alkoi nyt tuntua. Ylin armeijanjohto harkitsi valtiosihteeri v. Hintzen kanssa vakavasti uutta retkeä Romaaniaa vastaan ja kiinnitti siinä huomionsa niihin joukkoihin, jotka idässä oli vapautettu länsirintamaa varten. Kenraali v. Arz myöntyi tähän ehdolla, että keisari Kaarle antaisi suostumuksensa. Tämä kieltäytyi erikoisesti painostamasta Romaaniaa, siitä huolimatta, että se oli sotilaallisesti välttämätöntä. Me luovuimme siis toimenpiteistä sitä vastaan. Alkuperäiset määräykset joukkoihin nähden saivat pysyä voimassa. Mutta ne päätyivätkin lopulta Serbiaan. Jälkeenpäin ehdotti Itävalta-Unkarin hallitus itsekin aseellista toimintaa Romaaniaa vastaan. Silloin oli jo liian myöhäistä.

Tällävälin oli amiraali v. Holtzendorff eronnut virastaan, paha sydänvika oli päässyt hänessä kehittymään. Amiraali Scheer tuli amiraaliesikunnan päälliköksi. Hän oli erinomaisen selvänäköinen ja päättäväinen persoonallisuus. Minä asetuin Spaassa niin pian kuin mahdollista yhteyteen hänen kanssaan, keskustelin asemasta länsirintamalla ja sukellussodasta. Sukellusveneiden tukikohdan Brüggen luovuttaminen voisi käydä tarpeelliseksi lähitulevaisuudessa. Amiraali Scheer ei luullut, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sukellussodan tehoon, koska Flanderista lähtevät veneet jo kulkivat Skotlannin pohjoiskärjen ympäri. Ne eivät enää tulleet kanaaliin. Tietysti ei sukellusveneiden kertyminen Saksan rannikolle ollut amiraalista suotavaa.

Hän arveli edelleen olevan mahdollista lisätä sukellusveneiden rakentamista ja enentää tämän taistelukeinon tehoa. Hän pyysi minun myötävaikutustani sukellusveneiden rakentamisen edistämiseksi. Amiraali Scheer puhui suuremman työväkimäärän myöntämisestä, jota hän tarvitsi sukellusveneitä rakennettaessa lisätyin voimin. Selitin hänelle, että ylin armeijanjohto ei nyt voisi hankkia sitä ja suostuin vain luovuttamaan muutamia erikoisesti harjaantuneita insinöörejä ja teknikkoja. Tässä oli kysymys vain muutamista miehistä. Nämä neuvottelut venyivät lokakuuhun asti. Asema oli muuttunut äärettömän vakavaksi. Siitä huolimatta annoin vielä määräyksen näiden miesten luovuttamisesta. Tämäkin määräys joutui julkisuudessa pohdinnan alaiseksi. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa miekkaansa, ennenkuin se lyötiin sen kädestä. Samoin kuin luopuminen itsessään järkevistä poliittisista päämääristä tapahtui varustustöiden lopettaminen kyllin aikaiseen. Kaikista tavattoman raskaista vaikutelmista huolimatta en minä kuulunut niihin, jotka ennen aikojaan heittävät kirveensä kaivoon. Olin sitä mieltä, että rauhanneuvotteluissakin selviäisimme sitä edullisemmin, mitä voimakkaampia olimme.

Esikunnassani olin pannut toimeen erään muutoksen. Otin eversti Heyen vanhemmaksi apulaisekseni. Hänen johtonsa alle kuului useita osastoja, jotka tähän asti olivat olleet minun välittömässä hoidossani. Esittelyt niistä tehtiin hänelle, minä pysytin itselläni ratkaisuvallan. Se, mitä minä olin kokenut, ei voisi olla jättämättä jälkeä kehenkään ihmiseen. Minua ei ollut kutsuttu ylimpään armeijanjohtoon siksi, että solmisin rauhan, vaan että voittaisin sodan, ja tämä oli ollut ainoana silmämääränäni. Samoin kuin Clemenceau ja Lloyd George olin tahtonut tähän päämäärään nostattaa koko kansani, mutta en ollut diktaattori, vaikka oltiin kärkkäitä alinomaa sitä väittämään vastoin kaikkea totuutta. Lloyd Georgella ja Clemenceaulla oli käytettävinään maittensa suvereeniset parlamentit, sillä ne olivat "heidän" parlamenttejaan. He olivat samalla koko hallinto-, siis toimeenpanevan vallan etunenässä. Minulla sen sijaan ei ollut mitään perustuslain myöntämää mahdollisuutta vaikuttaa välittömästi Saksan julkisiin viranomaisiin ajaakseni perille omat vaatimukseni asioissa, jotka katsoin sotilaallisesti välttämättömiksi. Niissä virastoissa, joiden puoleen käännyin, en aina tavannut tarvittavaa asiantuntemusta ja toimintatarmoa. Rauhaa ei ollut voitu saavuttaa, siksi olin koettanut johtaa sotaa onnelliseen loppuun, mikä yksin olisi voinut pelastaa meidät siitä kohtalosta, jonka alla me nyt huokaamme. Minä huomasin nyt, että tämä onnellinen loppu oli mahdoton, ja näin tuhon tulevan, jonka ehkäisemistä koko miehuus-ikäni työ oli tarkoittanut.

IV.

Näiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin tasangolta ja Vesleltä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse Siegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli pisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun 7:nneksi.

Armeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan pysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa. Vihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian jatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin ja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa sekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä 9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa vastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi, ainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena ja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin--Holnonin rintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään joitakin kilometrejä Schelden--Oisen kanavaa kohti St. Quentinin pohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää äärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä säilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk. 25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen hyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät jälleen kuluttivat koko armeijan voimia.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut johtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä armeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta. Armeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli jännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös Argonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri taistelu.

Hermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse oli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan kruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.

Tyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin; niitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli kuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla toimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka oli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.

St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä, jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu, armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa, jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan. Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut. Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.

Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan. Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.

Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati. Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat. Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne allekirjoitin -- tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto, upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä: olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin, tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi tyydyttänyt ketään.

Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen, mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa, kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!

Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917 Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme, piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?

Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja. [Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista propagandaa.]

Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon, kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.

Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita. Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin liian myöhään.

Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.

Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän, edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.

Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.

Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt, liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.

Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.

Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.

Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot -- 2:nen ja 3:s divisioona -- tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa, joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset, eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.

Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn. Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.

Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov, joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan, luullakseni jonkin korvavian tähden.

Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.

Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona. Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla, sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa, että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä, missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää, häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää siellä asemamme.

Bulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa sotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille vaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä vastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat joukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään muussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.

Kukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen kautta oli tullut hyvin vakavaksi.

Myöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli täydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin täyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin rannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne voivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.

Englantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla pohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta Turkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin uskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta ententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja se saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä Konstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja turkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän asti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä Ukrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää Mustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja saatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti. Muutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta mitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi kukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen tilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen laivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi Bulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että Romaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi vihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.

Oli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja hyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille kuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä, voitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin Tonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä emme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut. Serbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella ja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin olisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä Bulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.

Jos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja Itävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.

Kun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme vahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme ympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan. Me kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja Romaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden itävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta Serbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu käyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla, käännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian sotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme lännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin armeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan taistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen Serbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin länsirintamalta.

Yksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille tukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota Nishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin varmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.

Hyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen mitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari luopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen puoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo, joka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki olla valmis.

Saksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian armeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta tunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne mallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja itäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui hyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.

Tilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin armeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun muassa Kaukaasian joukot.

Idässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme Iso-Venäjältä saaneet.

Mitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa ja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen rintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän käsissämme.

Epäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa, miten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.

Taistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko se hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää. Todennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä tulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.

Näin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan lopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun 9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden kuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika kulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille korville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun vastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka ei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun alusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena valtiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.

V.

Olot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu vallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin hyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja se oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa kehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti, ei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista. Valtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren parlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina selviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v Hintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum oli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa en minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa selitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon valtakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin omasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä.

Lännessä olivat sillävälin jälleen alkaneet valtavat taistelut.

Ypernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät kaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme pois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme välttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.

Cambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla hyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo etukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen asti rintama kesti.

Champagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut suuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin kauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet aseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin välissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne keränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän kautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä pysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä. 28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia rintamanparannuksia lukuunottamatta.

Kautta koko länsirintaman olimme taas suuressa voimainmittelyssä.

Syyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä vain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään äkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen yhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin ei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut mitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes Turkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet, tekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut minun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien pyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin vielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan hankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään aikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli käännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati sotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi. Vielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada neuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan merkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea, täytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa tavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka tuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli ratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo kauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson veisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla esittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä. Jos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä neuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat, mutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme, jos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen sotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka miehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi taistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä silloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin, kun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.

Juuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman lujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin tammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla kansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys, jotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja henkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin mitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka puhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun tyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia olivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota lähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen silmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä kallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä sotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko sen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi 70-miljoonainen kansamme -- näin ajattelin -- vankkana ja yksimielisenä käyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli. Kysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut Ranska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä kauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme ollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme voineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa, jos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.

Sisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen päätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi toimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka tunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa suurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani toiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän herjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta. Henkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa päätösteni tekoon.

Syyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo hänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle ajatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin olosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin kestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja varmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän vastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo pitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta välttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin tuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen ja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä ehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme aikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä bolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme kättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka eivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä tahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan suurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että velvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota välttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.

VI.

Valtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen perusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani kenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat 29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli läsnä.

Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää sisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia olosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei tämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut enää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva täydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön muodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän hetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä silloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset näissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti haitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla. Asioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin syvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa tulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten edustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien miesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa ottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää oma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja pitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden koituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan kunniallinen aselepo.

Valtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni tarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään uudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en täysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.

Valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden kuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin ryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu tehty.

Nyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja mielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti oikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan pyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut hallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että kiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian kulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan vasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä vastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme valtiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme samanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.

Neuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli Kasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti samanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen nyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin puoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta, minä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli tavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että käännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri