v. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja

raivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista päättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen kirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet myöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja Itävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei kyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme ennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia vapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua sillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän valtiomiehillemme niin haitallista.

IX.

Valmistelut kolmanteen suureen hyökkäykseen lännessä tapahtuivat tarkalleen samalla tavalla kuin ennen maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen taisteluita. Eversti Bruchmüller oli taas Saksan kruununprinssin armeijaryhmän neuvojana tykistöä koskevissa asioissa.

Samalla kuin 7:s armeija kulkisi Château-Thierryn itäpuolella Marnen yli tuli sen hyökätä joen molemmin puolin Epernayn suuntaan. Yhtaikaa piti 1:sen ja 3:nnen armeijan edetä rintamavälillä, joka ulottui Reimsin itäpuolelta Tahureen asti, työntääkseen sekin oikean sivustansa Epernayta kohti Reimsin metsäisen vuoriston ohi, päävoimat Châlons-sur-Marneen tähdäten. Tältä joukkojen ryntäykseltä säästyivät ne vihollisen asemat, jotka olivat suunnilleen Ardre-virrasta Reimsin itäpuolelle asti. Hyökkäyksellä oli näin ollen huomattava laajuus, joka näytti olevan sen menestykselle eduksi. Kummankin hyökkäävän joukon yhtyminen Epernayn tienoilla voi saada aikaan suuren tuloksen. Hyökkäystä suorittamaan oli suurimmaksi osaksi määrätty divisioonia, jotka olivat suorittaneet rynnäkön Chemin des Damesin kautta. Tehtävä asetti joukoille suuret vaatimukset, mutta se johtui asemasta. Kruununprinssi Rupprechtin divisioonat voivat sitä paremmin levänneinä ryhtyä myöhempään tehtäväänsä, Flanderin hyökkäykseen.

7:nnen armeijan ylikomennon kevennykseksi oli 9:s armeijanylikomento Romaaniasta työnnetty Oisen ja Ourcqin väliin Aisnen kummallekin puolelle. Ryhdyttäessä hyökkäämään Reimsin molemmin puolin otettiin laskuissa huomioon mahdollisuus, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä, päävoimat Soissonsin suunnassa. 9:s armeija ja 7:nnen armeijan oikea siipi olivat varustetut ottamaan sitä vastaan.

Saksan kruununprinssin joukkojen rynnäkkö oli alkuaan suunniteltu heinäkuun 12:ntenä tapahtuvaksi. Se täytyi valitettavasti siirtää 15:nteen, jotta valmistelut saataisiin mahdollisimman perinpohjaisiksi. Valmistusten ollessa täydessä käynnissä saatiin 11:ntenä ja 12:ntena karkurien kautta tieto, että Villers-Cotteréts'n metsästä oli odotettavissa heti suuri tankkirynnäkkö. Tämän johdosta tarkastettiin ja täydennettiin vielä kerran puolustustoimenpiteitä. Ratkaisevalla paikalla Soissonsista lounaaseen oli divisioona, joka oli idässä taistellut erittäin voitokkaasti ja myöskin lännessä aina täyttänyt tehtävänsä. Se ei ollut ottanut osaa toukokuun taisteluihin ja oli siksi saanut nauttia lepoa niin runsaasti kuin yleensä voitiin divisioonalle myöntää. Tässä suhteessa ei vihollisen asema voinut olla meidän asemaamme parempi. Etempänä etelässä oli yhdellä divisioonavälillä kaksi divisioonaa, joiden pataljoonaluku oli jäänyt vaadittua määrää pienemmäksi ja jotka eivät olleet täysin levänneitä. Muut divisioonat olivat hyviä asemadivisioonia, niiden leveys oli säännönmukainen. Muutamia divisioonia oli takana varana. Asemien rakentaminen ei luonnollisesti vielä voinut olla kovin pitkällä. Korkea vilja esti näkemästä kauas eteenpäin, mutta suojasi tietysti samalla asemia. Espanjantauti ei kuitenkaan raivonnut pahemmin kuin rintaman muilla osilla. Ilmoitettua vihollisen hyökkäystä ei kuulunut. Minä toivoin, että tieto hyökkäyksestä olisi ravistanut joukot perinpohjin hereille. Saksan kruununprinssin joukot tehostivat sitä, että oli välttämätöntä kaikilla puolustuslinjoilla ryhmittyä syvälle ulottuviin muotoihin.

Minä olin koko ajan yhteydessä hyökkäävien armeijain johtajain kanssa. Minulle oli kaikkein tärkeintä tietää, tunsiko vihollinen heidän tai joukkojen arvelun mukaan meidän valmistuksemme. He vastasivat tähän kieltävästi. Vain Marnen varrella kiihtyi tykkituli. Minä olin vielä erikoisesti huomauttanut, ettei Marnen etelärannalle saisi tehdä tiedusteluretkiä. Siitä huolimatta ui eräs pionieeriupseeri joen yli ja joutui vangiksi. Kuten taistelun jälkeen tuli tiedoksi, oli hän kertoillut viholliselle hyvin paljon. Samoin menetteli eräs raskaan tykistön sijaisupseeri, joka Ardre-joella joutui vihollisen käsiin. Entente teki muutamissa kohdin partioretkiä ja otti myös vankeja; mitä se niiltä sai kuulla, en tiedä. Tosiasia on, että kautta koko Saksan puhuttiin mitä varomattomimmin Reimsin luona tehtävästä hyökkäyksestä. Paha kyllä sain vasta perästäpäin usein kirjeitä kotimaasta, joissa kerrottiin tästä. Myös vihollisen kipinäsanomissa taistelun jälkeen tunnustettiin suoraan, että meidän suunnitelmamme oli tullut oikeaan aikaan sen tietoon. Asian salassa pitäminen armeijassa oli vaikeaa, kun jo vahvojen tykistö- ja miinanheittäjäosastojen kerääminen, joita jokaiseen hyökkäykseen tarvittiin, oli omiaan paljastamaan meidän aikeemme.

Kaikesta harkinnasta huolimatta emme voineet keksiä muuta. Tunsimme kyllä, miten hitaasti hyökkäys voitiin saada aikaan. Harhaanjohtamisyrityksiä oli järjestetty niinkuin ennenkin. Tässä suhteessa oli tehty kaikki. Postinsulkemisella ei ollut mitään merkitystä. Kotimaahan johti liian monta kanavaa, lomallelaskemista en voinut keskeyttää, se oli ainoa, mitä ylin armeijanjohto voi sotilaalle antaa. Rautatien kuljetussuhteiden vuoksi oli jo helmi- ja maaliskuussa järjestetty pitempiaikainen sulku. Sen lopettamista toivoivat silloin useat ylipäälliköt hartaasti.

Viranomaiset pitivät ankaraa huolta salassapysymisestä, mutta saksalaiselle ominaisen juttelu- ja kerskailuhalun kautta joutuivat kaikki tärkeimmät ja salaisimmat asiat julkisuuteen ja sitä tietä myös vihollisen tietoon.

556 Hyökkäys lännessä 1918.

15:nnen aamulla hyökättiin.

Meidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka vihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen; samaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi puolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä kohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.

Noin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme vahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa kuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi. Marnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin tuimasti taistellen.

1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt järjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman asettuneet lujasti sen eteen.

Jo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että 1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä divisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen jatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen asemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917 menettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän. Taakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai ylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä, että ne olivat nopeasti liikuteltavissa.

Kun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja joukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli kuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat sillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja konekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä, ennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen tuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla joukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä sankarillisesti.

Vain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin armeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin tiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin joukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena. 17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä hyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean toiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä säilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä huomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen jatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin armeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin 18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden vahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.

Muita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä kiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot hyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä siellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja lentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli järjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin yöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan tutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä suunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen ja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja tarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät kukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.

Juuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen aamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan aikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne joukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi sijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle, osittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle jalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla kaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä junalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.

Minä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti -- tietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä -- ja matkustin takaisin Avesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen kerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.

Avesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua vastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan vasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.

Kenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa, Reimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella, ja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen eteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan melkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan tykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella tankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden, sekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa pieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata konekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti, jolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui tankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita käytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän linjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään meidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen noutamaan lisää miehistöä.

Meidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin oli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli pidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka suuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli syntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä divisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa ottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään vihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella olevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen välillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti vetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella, hiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.

Tällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä iltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri vastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme vastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen hyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin lounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli selvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys epäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan aluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä, olivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut millään erikoisella keinolla auttaa.

5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin koillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska vihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia rautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se olikin.

20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä. Joukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain jalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea marssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman säännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon divisioonia käytettäessä.

Muita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli lähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat automobiileilla.

Muuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia joukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen säilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron Marnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä. levottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme pitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan seudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen etelärannasta.

Soissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin pysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen jälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.

Rupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain valmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli mahdollinen siitä huolimatta.

18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista huolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.

Heinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi. Vihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin etenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin välisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi rajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen sillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän etenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten hyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin niinkuin edellisenäkin päivänä.

Marnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen voimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt paikallisia kahakoita.

Kokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi. Niiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat 19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.

20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin lounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.

Tiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää uskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle olleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen käsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat ranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen rynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat linjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain, nopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan keskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain heikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta. Sillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu, vallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki tämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä hyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin taas lujuutta.

Ratkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä vieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa järjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi hyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden asemassa se merkitsi taktillista virhettä.

Yllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin hätiköiden tuleen.

Aisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa. 9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen 7:nnen armeijan johtoon.

Soissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen paine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti menestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas käytettiin tankkeja runsaasti.

Joukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk. 21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli, että ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän rynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.

Kun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen pohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja Marnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin paikallisia parannuksia.

22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti pysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.

Näinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita kysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli selkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman muodosta, joka oli hyvin epäedullinen.

Ei ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen laaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre oli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana idässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella voimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi tarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet kysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista jo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne luonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet taistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti välttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli kuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita kaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat rautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa, joita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi pakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa vihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa olevat kulkuyhteydet.

Oli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä mutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto Soissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän mutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä vastaan näytti toivottomalta.

Lähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin, taistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä olosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin luona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina; myöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin vaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet peräytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti epäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.

Ne kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen heinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli peräytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois--Ville en Tardenois, ja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla linjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan uusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen Veslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan taakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen eteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä. Siellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.

Peräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös vastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin. 18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi olisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä voitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.

Hyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan menestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut siihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme voisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen lukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla tavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto päätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot puolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja 7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.

Tarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada jälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en vielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai määräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.

Ylin armeijanjohto peruutti "esikenttää" koskevat määräykset, mitä tuli 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin peräytymistaisteluihin.

Heinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas hyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.

Seuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla raukesivat tyhjiin.

26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman siirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman järjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin ankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi etenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella ylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten mukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita. Luonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri. Uusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten aikaisemmissakin puolustustaisteluissa.

Alueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen avulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti työtä.

Elokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse, missä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten tilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä ja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.

Marnen ja Vesien välillä käyty liikuntapuolustustaistelu oli päättynyt.

Tämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin joukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut, oli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän jälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi olevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä tullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun muassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän varjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen armeijaan lähempää tutkimista varten.

Niinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen jälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s päivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi, vaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä menettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli ollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen divisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille divisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.

Taistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri kohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla tavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä elokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä. Uupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja uudelleen vahvistua.

Minun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen tappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että entente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen menetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän tappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu on tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut ilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia, säästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa, jotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti saavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun niiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta huolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä ilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän asti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan paljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.

Samoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa divisioonissa.

Sillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt puolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat rintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen pataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet huhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja 9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä Avren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi pitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.

Yrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan ennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon jäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti, ennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin täysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin vakavaksi.

Elokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä olimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat jälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon. Hiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut myös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten keskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat meille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli hyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko vihollinen siihen tilaisuutta.

Luulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan se työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja Oisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli varustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä Oisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin tasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten osittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli kärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä tulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla, minkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset voitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle ehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja kannustivat sitä taistelun jatkamiseen.

Elokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat osittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti onnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään syytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.

Taisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti käsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli kenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg. Päällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä. Vielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että toivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti osoittivat tapaukset minun olleen väärässä.

Jos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän valtakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti tehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata itseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita. Tässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri näitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.

LOPPUTAISTELUT KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1918.

I.

Elokuun 8:s on tämän sodan historiassa Saksan armeijan synkin päivä. Pahempaa sain kokea ainoastaan vasta kun syyskuun 15:ntenä tapahtumat Bulgaarian rintamalla alkoivat ja ratkaisivat neliliiton kohtalon.

Tietoisena siitä, että ylimmän armeijanjohdon oli ensi sijassa ajateltava vain puolustautumista, oli se toimituttanut elokuun alussa vähitellen rintamansiirron taaksepäin Lysin tasangolla sekä Ancren ja Avren siltavarustusten luovuttamisen Sommen pohjois- ja eteläpuolella. Siltavarustukset tyhjennettiin elokuun 3:ntena ja 4:ntenä.

Minun erikoisesta toivomuksestani lähti kenraali v. Kuhl toisen armeijan luo neuvottelemaan vielä kerran puolustustoimista Albertin-- Moreuilin rintamanosalla. Täältä vapautettiin vielä kaksi divisioonaa, jotka olivat jo kauan olleet taisteluasemissa ja näyttivät erikoisen väsyneiltä; niiden sijaan asetettiin levänneitä divisioonia. Tällä vastaisen tuhon suunnalla oli divisioonavälit kapeita, tykistövarustukset hyvät ja ryhmitys rintamansyvyyteen toimeenpantu. Kaikki heinäkuun 18:nnen kokemukset oli otettu huomioon. Varusasemien valmistus ei tosin ollut yhtä perinpohjainen kuin esim. 18:nnessa armeijassa, joka oli vasta myöhemmin asettunut asemiinsa.

Elokuun 8:ntena, varhain aamulla, tiheässä sumussa, jota keinotekoisella sumulla lisättiin, hyökkäsivät englantilaiset etupäässä austraalialaisilla ja kanadalaisilla divisioonillaan, ja ranskalaiset Albertin ja Moreuilin välillä voimakkain tankkiparvin, mutta ei juuri muuten ylivoimaisina. He tunkeutuivat Sommen ja Luce-puron välillä syvälle meidän rintamaamme. Siellä olevat divisioonat antoivat vihollisen täydelleen syöksyä ylitseen. Tankit saapuivat yllättäen divisioonesikuntien majapaikkoihin. Murtokohta laajeni hyvin pian yli Luce-puron.

Moreulin luona vielä urhoollisesti puolustautuvat joukot työntyivät toistensa päälle. Pohjoisessa pani Somme esteen hyökkäykselle. Siitä pohjoiseen päin taistelevat joukkomme olivat voitokkaasti torjuneet samanlaisen rynnäkön. Muutamia päiviä aikaisemmin levollelasketut, ylenmäärin rasittuneet divisioonat, jotka majailivat lounaiseen Péronnesta, hälyytti toisen armeijan ylikomentaja heti ja pani ne liikkeelle. Samalla hän lähetti kaikki suinkin käytettävissä olevat joukot murtokohdalle. Rupprechtin armeijaryhmä lähetti varajoukkojaan rautateitse apuun. 18:s armeija ryhtyi viipymättä varajoukkoineen kaakosta päin taisteluun ja lähetti toisia joukkoja Roye'n luoteispuolelle. 9:nnenkin armeijan, vaikka se oli itse vaarassa, täytyi käskystäni luovuttaa joukkojaan. Luonnollisesti kului päiviä, ennenkuin joukot etäämpää voivat ehtiä perille. Mitä suurimmassa määrässä käytettiin automobiilikolonnia niiden kuljettamiseen.

Sain jo elokuun 8:nnen ensimmäisinä aamupäivätunteina täydellisen kuvan asemasta. Se oli hyvin synkkä. Lähetin heti erään yleisesikunnan upseerin hankkimaan yleiskatsausta joukkojen tilasta.

Toisen armeijan varajoukot kykenivät vielä Brayn eteläpuolella ehkäisemään vihollisen etenemisen Péronnea kohti. Roye'n suunnalla oli vihollinen tunkeutunut suunnilleen Arvillers'hen asti, Avren eteläpuolella oli meidän rintamamme vedettävä taaksepäin Montdidier'stä alkaen.

Kuusi, seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli tähän saakka pidetty täysin taistelukykyisinä, oli kokonaan pirstottu. Kolme-neljä ja hajalle lyötyjen jätteet olivat sulkemassa Brayn ja Roye'n laajaa väliä.

Asema oli äärimäisen vakava. Jos vihollinen vain hiukankin tarmokkaammin jatkaisi hyökkäystään, emme enää voisi pysyä asemissamme Sommen länsipuolella, 2:sen armeijan täytyi kuitenkin pysyä siellä, 18:nnen armeijan tuli pysyttää vasen siipensä Matz-joen varrella olevilla kukkuloilla ja vetää oikea siipensä taaksepäin Roye'han asti. Tämä liike oli päätetty tehdä elokuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä. Jollei se onnistuisi, voisi vihollinen saavuttaa suuren voiton.

Elokuun 9:ntenä ei vihollinen onneksi hyökännyt yhtä rajusti; se pääsi kuitenkin Sommen ja Avren välillä yhä edelleen etenemään ja myös Sommen pohjoispuolella täytyi 2:sen armeijan siirtää rintamaansa vähän taaksepäin. Mutta tämän armeijan onnistui Sommen eteläpuolelle muodostaa yhtenäinen, vaikkakin ohut rintama. Joukot taistelivat melkoista paremmin kuin divisioonat edellisenä päivänä Sommen ja Luce-puron välillä olivat taistelleet. Vähän ennen taistelua väsymyksen tähden lomalle lasketut divisioonat osoittivat erittäin hyvää kuntoa, Roye'n pohjoispuolella oleva seutu säilyi hallussamme. 18:s armeija saattoi suorittaa vaikean liikkeensä 10:ttä vasten yöllä. Seuraavana aamuna hyökkäsivät ranskalaiset kiivaasti 18:nnen armeijan tähänastisia varustuksia vastaan, joista jälkijoukotkin nyt järjestyksessä lähtivät. Tietysti täytyi armeijan jättää jälkeensä paljon kalustoa.

2:sen armeijan kestävyys ja 18:nnen armeijan rintamansiirto yöllä 10:ttä vastaan olivat parantaneet tilannettamme Sommen--Oisen välillä. Oli myös saapunut lisäjoukkoja, jotka vahvistivat 2:sen armeijan rintamaa.

Elokuun 10:ntenä ja 11:ntenä kamppailtiin Albertin eteläpuolella ja Sommen ja Avren välillä meidän asemistamme tosin katkerasti, mutta kuitenkin menestyksellä. Samaan aikaan vihollinen ahdisti tuimasti Avren ja Oisen välillä ja pääsi etenemään.

Seuraavina päivinä oli pitkin koko taistelulinjaa paikallisia taisteluja. Meidän joukkomme olivat taas lujittuneet, mutta 2:sen armeijan mieliala oli järkytetty, jota vastoin 18:s armeija oli täysin puolustuskykyinen.

2:nen armeija oli pannut hyvin suuria voimia liikkeelle. Sen reservit olivat myös kärsineet taisteluissa tuntuvasti. Muutamista divisioonista oli täytynyt jalkaväki viedä automobiileilla taisteluun ja siihen kuuluva tykistö lähettää toiseen paikkaan. Osastot olivat joutuneet pahasti sekaisin. Selvää oli jo etukäteen, että tarvittaisiin joukko uusia divisioonia täydentämään 2:sta armeijaa, vaikkakaan vihollinen ei jatkaisi hyökkäystään, mistä me emme kuitenkaan voineet vielä olla varmoja. Meidän tappiomme vangiksijoutuneissa olivat sitä paitsi olleet sellaiset, että ylimmän armeijanjohdon oli taas pakko hajoittaa useita divisioonia täytejoukkojen hankkimiseksi. Meidän reservimme vähenivät. Tätä vastoin oli vihollisen mieshukka ollut harvinaisen vähäinen. Voimasuhteet olivat huonontuneet tuntuvasti meidän vahingoksemme. Ja sitä enemmän ne huonontuisivat, mitä enemmän amerikkalaisia joukkoja saapuisi. Emme lainkaan voineet toivoa, että meidän onnistuisi olennaisesti parantaa tilannetta hyökkäyksellä. Meidän täytyi vain koettaa yhä kestää. Meidän täytyi nyt ehdottomasti olla valmiina vastaanottamaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä. Vihollinen oli saavuttanut voiton liian helposti. Se lähetti riemuitsevia kipinäsähkösanomia ja kertoi täydellä syyllä, että Saksan armeijan henki ei enää ollut sama kuin ennen. Vihollinen oli myöskin saanut haltuunsa paljon asiapapereja, jotka olivat sille äärettömän arvokkaita. Entente oli varmasti saanut selvän käsityksen meidän vaikeista täyteväkisuhteistamme, mikä yhä enemmän kannusti sitä väsymättä jatkamaan hyökkäyksiään.

Taistelutantereelle lähetetty yleisesikunnan upseeri kuvasi minulle niiden divisioonain tilan, joihin elokuun 8:nnen rynnäkkö oli ensi sijassa kohdistunut, sellaiseksi, että minä hämmästyin suuresti. Kutsuin divisioonain komentajia ja upseereja rintamalta Avesnesiin, keskustellakseni heidän kanssaan yksityiskohtaisemmin tapauksista. Sain kuulla loistavista urotöistä, mutta myös teoista, joita en olisi luullut mahdollisiksi Saksan armeijassa, minun täytyy se suoraan tunnustaa: kuinka meidän miehistömme antautui yksityisille ratsumiehille, kokonaiset osastot tankeille! Eräälle reippaasti ja urheasti hyökkäävälle divisioonalle huusivat peräytyvät joukot sellaisia sanoja kuin "lakkorikkurit" ja "sodanpitkittäjät", samoja sanoja, joita vielä myöhemminkin käytettiin. Upseereilla ei useissa paikoin ollut enää mitään vaikutusvaltaa, he kulkivat virran mukana. Eräässä prinssi Maxin sotakabinetin istunnossa lokakuussa näytti valtiosihteeri Scheidemann minulle erään divisioonan selontekoa elokuun 8:nnen tapahtumista, joka sisälsi samanlaisia murheellisia kuvia. En tuntenut tätä selontekoa, mutta voin todistaa sen sisällön oikeaksi omien tietojeni nojalla. Muuan rintamalla ollut pataljoonanjohtaja, joka vähää ennen elokuun 8:tta oli tuonut täytejoukkoja kotimaasta, väitti näiden ilmiöiden johtuvan väestön kurittomuudesta ja hengestä, jota sotamiehet toivat mukanaan. Kaikki se, mitä olin pelännyt, mistä niin äärettömän usein olin varoittanut, oli nyt yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Meidän taistelukoneistomme ei ollut enää täysitehoinen, meidän sotakuntomme oli vioittunut, vaikkakin tuntuvasti suurin osa divisioonistamme taisteli sankarillisesti. Elokuun 8:ntena kävi selvästi ilmi meidän taisteluvoimamme aleneminen, ja kun täyteväkikysymys oli sillä kannalla, jolla se oli, kadotin minä kaiken toivon keksiä strateegista keinoa, joka jälleen muuttaisi aseman meille edulliseksi. Tulin päinvastoin siihen vakaumukseen, että ylimmän armeijanjohdon toimenpiteiltä nyt puuttui se varma perustus, jolle tähän asti olin voinut rakentaa, sikäli kuin se on sodassa mahdollista. Sodankäynti sai näin ollen, kuten silloin lausuin, edesvastuuttoman uhkapelin luonteen, mitä aina olen pitänyt turmiollisena. Saksan kansan kohtalo oli minusta liian kallis joutuakseen uhkapelin varaan. Sota oli lopetettava.

Elokuun 8:s toi selvyyden kummallekin armeijanjohdolle, Saksan samoin kuin vihollisenkin, sekä minulle että kenraali Fochille, joka sen myöntää itsekin "Daily Mailissa". Ententen suurrynnistys, maailmansodan loppukamppailu, alkoi, ja mitä selvemmin meidän kukistumisemme kävi ilmi, sitä suuremmalla tarmolla vastustaja taisteli.

Pidin mahdollisena, että Hänen Majesteettinsa ja kenraalisotamarsalkan luottamus minuun oli järkkynyt heinäkuun 15:nnen jälkeisten tapahtumien johdosta. Ehkä myös uusi henkilö saattaisi ajatella olosuhteita ennakkoluulottomammin. Sanoin sen vuoksi kenraalisotamarsalkalle, niinkuin jo mainitsin, hyvin vakavasti, että hän täyttäisi paikkani uudelleen, jos hän ei enää tunne täyttä luottamusta minuun tai jos hän muuten pitäisi sitä suotavana. Hän kieltäytyi siitä. Samaten puhuin paikkani täyttämisestä uudelleen sotakabinetin päällikölle, siinä tapauksessa, että persoonaani vastaan olisi joitakin muistutuksia. Keisari osoitti minua kohtaan noina päivinä erikoista luottamusta. Tunsin syvää liikutusta, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, olisiko Hänen Majesteetillaan asemasta oikea käsitys. Rauhoituin perästäpäin. Keisari sanoi minulle myöhemmin, että hän heinäkuun rynnistyksen epäonnistumisen ja elokuun 8:nnen jälkeen oli selvillä, ettei sotaa enää voisi voittaa.

Armeijan elokuun 8:nnen iltatiedonannossa ilmoitettiin lyhyesti, että vihollinen oli leveällä alalla Sommen eteläpuolella murtautunut meidän rintamaamme. Seuraavana aamuna ilmoitti kenraali v. Cramon Badenista, että tiedonantoni oli herättänyt Wienissä suurta levottomuutta. En voinut olla tunnustamatta hänelle, että pidin asemaa hyvin vakavana. Siitä huolimatta hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka vahingollisesti suora ilmoitukseni tappiosta vaikuttaisi liittolaisiimme, joiden ainoana tukena oli Saksa. Tämä toistui syyskuun 2:sena.

Länsirintamalla kärsittyjen tappioiden vaikutus liittolaisiin oli hyvin voimakas. Keisari Kaarle ilmoitti elokuun keskivaiheilla aikovansa tulla Spaahan.

Bulgaariaan ei voinut paljoa luottaa. Siellä oli jo Radoslavovin sotaministeristö kukistunut länsirintaman tilanteen ja Bukarestin rauhan vaikutuksesta sekä persoonallisista syistä ja sijaan oli tullut Malinovin ministeristö. Hän ei ollut neliliiton ystävä. Hänen valitsemansa ministerit olivat osaksi sen ilmeisiä vastustajia ja ententen ystäviä. Kun Malinov sitten sai väistyä, pysyivät muut ministerit viroissaan, kun entente miehitti Bulgaarian. Valtakunnankanslerin olisi täytynyt huomata Malinovin ministeristön kanta ja vaikuttamalla tsaariin estää tällaisen ministeristön muodostuminen. Yksityisten bulgaarialaisten esiintyminen Sveitsissä antoi sitä paitsi ajattelemisen aihetta. Tämäkin suvaittiin meidän puoleltamme. Oli ilmeistä, että Bulgaaria halusi rauhaa. Omituista oli myös, että Bulgaarian sotilasvaltuutettu kenraali Gantshev nyttemmin kävi sangen harvoin suuressa päämajassa.

Heti kun olin saanut selvän käsityksen kaikista seikoista, jotka elokuun 8:s oli saanut aikaan, päätin mahdollisimman pian ruveta neuvottelemaan valtakunnankanslerin, valtiosihteerin ja ulkoasiainviraston kanssa. Neuvottelut pidettiin jo elokuun 13:ntenä ja 14:ntenä Spaassa.

Elokuun 13:nnen neuvotteluun ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, valtiosihteeri v. Hintze ja minä. Oltiin Britannique-hotellissa kenraalisotamarsalkan huoneessa. Minä kuvasin sotilaallisen aseman, armeijan tilan, suhteet liittolaisiimme ja selitin, ettemme enää kyenneet hyökkäysten avulla tekemään vihollista rauhaan taipuvaksi. Yksistään puolustuksen avulla tämä tuskin myöskään oli mahdollista, meidän täytyisi sen tähden saada sota lopetetuksi diplomaattista tietä. Toistaiseksi länsirintama kestää, mutta kun muutamat joukko-osastot eivät tehneet tehtäväänsä ja sodankäynti sen vuoksi oli käynyt epävarmaksi, saattoi rintamansiirto taaksepäin käydä välttämättömäksi. Toivoin kuitenkin vakaasti, että rintama pysyisi Ranskassa, liittolaisiin vaikuttaisi länsirintaman asema mahdollisimman epäedullisesti. Tämän johdosta saisi sotajoukon ja kansan henki entistä ratkaisevamman merkityksen. Puhuin tästä hyvin vakavasti. Erityisesti viittasin siihen, miten suurta vahinkoa ruhtinas Lichnowsky oli saanut aikaan. Tehostin taas sitä, miten välttämätöntä olisi, että meidänkin valtiomiehemme pitäisivät puheita vaikuttaakseen ulkomaihin, ja että me lopultakin järjestäisimme valtakunnan propaganda- ja valistusviraston. Kotimaassa vallitsevasta mielialasta ei kenraalisotamarsalkka lausunut ajatuksiaan. Sotatilannetta hän arvosteli valoisammin kuin minä. Valtiosihteeri v. Hintze teki kuulemastaan sen hyvin selvän johtopäätöksen, että rauhanneuvottelut olisivat tarpeen ja että meidän täytyisi asettua niitä vahvasti suosivalle kannalle.

Valtakunnankansleri lausui vain lyhyesti mielipiteensä kotimaassa vallitsevasta mielialasta, sanomatta mitään huomattavampaa. Ruhtinas Lichnowskyn asiasta hän puhui hyvin varovasti ja viittasi korkeimpaan oikeuteen.

Seuraavan aamun neuvotteluissa Hänen Majesteettinsa johti puhetta. Ensimmäiseksi käsiteltiin maan sisäistä mielialaa. Valtakunnankansleri puhui muutaman sanan johdannoksi. Minä lausuin henkisestä joustavuudesta samaa kuin edellisenä päivänä. Sen jälkeen Hänen Majesteettinsa antoi puheenvuoron valtiosihteeri v. Hintzelle. Tämä ei kosketellut kotimaan oloja, vaan käsitteli heti sotilaallis-poliittista asemaa samassa valossa kuin minä edellisenä päivänä ja teki myös saman johtopäätöksen. Hän oli ilmeisesti liikutuksen vallassa. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Keisari oli hyvin rauhallinen, hän oli samaa mieltä kuin valtiosihteeri v. Hintze ja antoi hänen tehtäväkseen koettaa, jos mahdollista, saada Hollannin kuningatar rauhan välittäjäksi. Hän viittasi myös siihen, miten välttämätöntä oli antaa kansalle tietoja ja johtaa hallitustoimia yhtenäisesti ja lujuudella. Valtakunnankansleri puhui arvovallan säilyttämisestä sisäisissä asioissa. Sopivana hetkenä täytyi solmia diplomaattisia lankoja. Istunto lopetettiin tämän jälkeen. Syvästi liikutettuna puristin valtiosihteeri v. Hintzen kättä.

Näinä päivinä oli keisari Kaarle kreivi Burianin ja kenraali v. Arzin kanssa Spaassa. Valtiomiehet kuuluvat pohtineen tilanteesta johtuvia rauhankysymyksiä, etenkin kreivi Burianin aloitetta. Silloin en kuullut mitään siitä, sain tietää sen vasta myöhemmin eräästä valtiosihteeri v. Hintzen lausunnosta. Puolan kysymys oli myös esillä. Kreivi Burian pysyi yhä käsityskannassaan. Me olimme laiminlyöneet hyvän tilaisuuden sopia asiasta lopullisesti Itävallan kanssa.

Hänen Majesteettinsa pyrki yhdessä valtakunnankanslerin kanssa sellaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä, jonka mukaan Puola saisi itse valita ruhtinaan, mutta muuten taloudellisesti liittyisi Saksaan. Mielipiteiden ollessa näin eriäviä oli sopimus Itävalta-Unkarin kanssa mahdoton. Keisarin päätös muodostui minulle tosiasialliseksi perustaksi, jota vakaumuksestakin kannatin. Huomautan tässä, että keisari oli aina vastustanut personaaliunioonia Puolan kanssa.

Kenraali v. Arzin kanssa pohdittiin yleistä sotatilannetta semmoisena, miksi tapaukset olivat sen muodostaneet, samalla myös länsirintaman vahvistamista uusilla Itävalta-Unkarin armeijan divisioonilla, mitä pidimme ehdottomasti välttämättömänä. Tähän mennessä oli näistä vasta 2 saapunut. Kenraali v. Arz oli ajatellut vielä hyökkäystä Italiassa, mutta arveli nyt samalla, että Itävalta-Unkarin armeija ei enää kestäisi talven yli. Tämä oli viimeinen keskusteluni kenraali v. Arzin kanssa, jota ihmisenä ja sotilaana suuresti kunnioitin.

Kun keisari Kaarle oli matkustanut Wieniin, lähdimme kenraalisotamarsalkka ja minäkin heti takaisin Avesnesiin. Luulin, että valtakunnankanslerikin lähtisi Spaasta selvittääkseen keskustelujemme pohjalla tilannetta valtiosihteereille ja valtiopäiville. Hänen velvollisuutensa oli vaikuttaa itse persoonallisesti tehokkaalla tavalla aseman selvittämiseen kansalle. Mutta hän jäikin Spaahan ja antoi varakansleri v. Payerin ja valtiosihteeri v. Hintzen tehtäväksi neuvotella puoluejohtajien Ebertin, Gröberin, Stresemannin, kreivi v. Westarpin, Wiemerin kanssa. Nämä kutsuttiin sisäasiainministeriöön elokuun 21:seksi. Täällä tapahtuneissa neuvotteluissa valtiosihteeri v. Hintze teki selkoa sotilaallis-poliittisesta tilanteesta ja tuli sen ynnä kaiken Spaassa kuulemansa nojalla johtopäätökseen, että sota oli lopetettava niin pian kuin mahdollista. Hän ilmoitti solmivansa kaikkia mahdollisia suhteita rauhan aikaansaamiseksi. Herrat, jotka olivat ottaneet osaa näihin keskusteluihin, sanoivat minulle saaneensa asemasta hyvin vakavan käsityksen. Luonnollisesti täytyi valtiosihteeri