v. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin
armeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui liian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä armeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.
Herttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen armeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka päällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v. Hemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa osoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen Saarburgin--Markirchin välin.
Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta, että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen. Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.
Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi, vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei aloittaa alusta.
Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien, kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta, joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta. Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja 2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että 17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä olisivat taisteluvalmiit.
Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu aikaan.
Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla. Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut, jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä. Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun 6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.
Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja sotakorvausta?
Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen mitään vastakaikua ententen puolelta.
Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä. Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet työtä rauhan saavuttamiseksi -- kumpikin yhtä huonolla menestyksellä. Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista, luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen. Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista selitystä.
II.
Maaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä se oli ollut yli vuoden.
Spaahan oli sillä välin järjestetty uusi päämaja. Saimme siellä hyvin hyvän majoituksen. Virkahuoneet olivat Britannique-hotellissa, missä minä olin asunut jo syksyllä 1914 Belgiaan marssittaessa. Spaa oli melkoista lähempänä rintamaa ja siinä ja Verviers'ssä oli tilaa ylimmän armeijanjohdon kaikille osastoille. Mutta taistelun ja liikkeiden ohjaukseen oli sekin vielä liian kaukana rintamalta. Sen tähden olin suunnitellut Avesnesia päämajaksi vahvistetulle taisteluliikeosastolle. Täältä voi automobiililla päästä helposti rintaman kaikkiin eri kohtiin. Tarkoitukseni oli saada itse nähdä niin paljon kuin mahdollista ja lähettää myös esikuntani herroja seuraamaan tapahtumia, jotta heidänkin kauttaan voisin saada välittömiä vaikutelmia.
Maaliskuun 18:ntena lähdimme ylisotamarsalkka ja minä ynnä vahvistettu taisteluliikeosasto Avesnesiin. Virastohuoneemme siellä eivät olleet hyvät, kaikki oli liian ahdasta, mutta siihen täytyi tyytyä. Olimme valinneet tämän paikan, koska 18:s armeijanylikomento oli ollut sinne sijoitettu ja puhelinverkko tarvitsi vain vähän täydennystä.
Meidän kasinomme oli ensin hyvin kolkko, mutta myöhemmin löysimme miellyttäviä huoneita. Luovutimme elintarpeita niiden omistajille ja kalustimme huoneet Spaasta tuoduilla huonekaluilla. Oleskelu siellä ja ruoka-ajat soivat hermoille levähdystä, jonka tarpeessa me kaikki olimme.
Hänen Majesteettinsa aikoi tulla vasta päivää myöhemmin. Hän asui hovijunassaan, joka oli viety läheiselle asemalle.
Maaliskuun 20:nnen aamuna olivat koko hyökkäysrintamalla patterit, miinanheittäjät ja ammusvarastot etulinjojen takana, itse linjoilla, vieläpä osittain niiden edessäkin. Se oli aikamoinen saavutus, ja ihme oli, ettei vihollinen ollut nähnyt mitään eikä öisin kuullut liikettä. Välistä kyllä osui häirintätuli vahingossa pattereihimme, ampumatarvepinoja räjähti ilmaan. Kaiken tämän täytyi herättää vastustajan huomiota. Mutta kun samaa nähtiin pitkän rintaman kaikilla osilla, ei vihollinen voinut löytää mitään tukikohtaa varmoille johtopäätöksille.
Jalkaväkidivisioonat, jotka jo useita päiviä olivat olleet majoitettuina laajemmalle alalle hyökkäysrintamain taakse, olivat nyt lentäjäin katosten suojassa ahtaaseen sullottuina etumaisilla linjoilla sen kohdan takana, mistä hyökkäyksen piti alkaa. Vihollinen ei ollut myöskään huomannut 40-50 divisioonan marssittamista kokoon, eikä sen laaja urkkijajärjestelmäkään ollut saanut tietoonsa tätä. Marssit suoritettiin tosin öisin, mutta joukot kulkivat laulaen seudun läpi. Sellaisia joukkoja ei voi kätkeä. Vihollisen lentäjät eivät myöskään huomanneet helmikuun keskivaiheilta yhtämittaa kestänyttä vilkasta junaliikennettä hyökkäysrintamaa kohti. Se oli vilkas kautta koko rintaman, mutta painopiste oli selvästi Arrasin ja La Fèren välisen rintamaosan takana, minkä myös saksalaiset tarkastuslentäjät huomasivat.
Muutenkaan ei vihollinen ollut saanut mitään tietää; ainakin täytyi minun tulla siihen käsitykseen, sillä muussa tapauksessa olisivat sen puolustustoimenpiteet olleet voimakkaammat ja sen varajoukot saapuneet nopeammin. Sota on molemminpuolisesta ponnistelusta huolimatta epätietoisuutta; niin on se meillä ja samoin vihollisen puolella.
Maaliskuun 18:ntena ja 19:ntenä karkasi kaksi miestä eräästä miinanheittäjäkomppaniasta vihollisen puolelle. Muistiinpanoista, joita vihollisen puolelta löydettiin, sekä vankien kertomuksista päättäen he luultavasti antoivat tietoja tekeillä olevasta hyökkäyksestä.
Muilla rintamilla, etupäässä Lillen luona ja Verdunin edustalla, oli tykistötoiminta vilkastunut.
Puolipäivän aikaan 20:ntenä oli ylimmän armeijanjohdon tehtävä vaikea ratkaisu, oliko hyökkäys aloitettava 21:senä vai siirrettävä tuonnemmaksi.
Pieninkin lykkäys vaikeutti tavattomasti lähelle vihollista pienelle alalle koottujen joukkojen asemaa. Siellä vallitsi joka suhteessa jännitys, jota oli vaikea kestää. Massa ja sielullinen paino vaativat työntymistä eteenpäin.
Mutta tykistön vaikutus oli kaasun varassa, ja sen vaikutus oli taas riippuvainen tuulen suunnasta ja voimasta. Minä olin riippuvainen siitä, mitä ilmasuhteiden asiantuntija luutnantti tohtori Schmaus ilmoitti minulle kello 11 aamupäivällä ilmasuhteista. Tuulen voima ja sen suunta ei suinkaan ollut suotuisa 20:nnen päivän aamuun saakka; päinvastoin näytti melkein välttämättömältä hyökkäyksen siirtäminen tuonnemmaksi. Se olisi ollut minulle äärettömän vaikeaa. Siksi odotinkin suurella pelolla seuraavan päivän ilmatietoa. Vaikkei se ollutkaan erikoisen suotuisa, teki se hyökkäyksen kuitenkin mahdolliseksi. Kello 12 päivällä annettiin armeijaryhmille käsky, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä suunnitelman mukaisesti. Nyt ei sitä enää voinut peruuttaa. Kaiken täytyi mennä menoaan. Ylin armeijanjohto, päälliköt ja joukot olivat tehneet velvollisuutensa. Kaikki muu oli kohtalon kädessä: epäedullinen tuuli haittasi kaasun vaikutusta, sumu vaikeutti ja hidastutti jalkaväkemme liikkeitä ja esti etevää sotilaallista harjoitusta ja ohjausta pääsemään täysin oikeuksiinsa. Tämä oli useimpain käsitys sumusta; mutta kuului myös yksityisiä ääniä, jotka pitivät sitä edullisena.
Maaliskuun 21:senä noin kello 4 aamulla alkoi taistelu, jota käytiin valtavalla tulella 70 km:n levyisellä rintamalla Croisillesin ja La Fèren välillä. 2:selle ja 18:nnelle armeijalle oli aika suurin piirtein määrätty, 17:nnelle armeijalle, joka taisteli yksin, oli annettu suurempi toimivapaus. Näiden määräysten puitteissa saivat joukot toimia omintakeisesti.
Noin kaksi tuntia pommitti meidän koko tykistömme vihollisen pattereita, sitten alkoi suurin osa siitä taistella vihollisen ampumahautoja vastaan, joihin miinanheittäjätkin suuntasivat tulensa. Vähän ennen klo 9:ää keskittyi voimakas tykkitulemme tulijyrän tehtävään, ainoastaan osa pommitti enää vihollisen pattereita ja erikoisia tukikohtia. Jalkaväkemme ryhtyi hyökkäykseen.
17:s armeija, jolla oli voimakkain vihollinen vastassaan, pääsi hyökätessään vain vihollisen toisille asemille, tuliseinä oli jättänyt sen kauas taakseen; jalkaväki ei enää ollut sen vaikutuspiirissä. Se pysähtyi näiden asemien eteen saamatta tukea tykistöltä.
2:sen armeijan hyökkäyksessä oli jalkaväen ja tykistön yhteistoiminta parempi. Jalkaväki murtautui vihollisen toisiin asemiin.
18:nnen armeijan rynnistys sujui joka suhteessa säännöllisesti. Se eteni hyvin.
Maaliskuun 22:sena ei 17:nnen armeijan asema sanottavasti muuttunut, mutta 2:nen armeija, jota johdettiin yhtenäisesti ja voimakkaasti, löi vihollisen ja tunkeutui eteenpäin. 18:s armeija valloitti melkoisesti maa-aluetta. 17:s armeija näkyi antavan yksityisille ryhmille liian paljon taktillista vapautta. Sitävastoin oli yksityisten osastojen toiminta liian kiinteästi sidottu yhteen. Ylin armeijanjohto koetti saada yhtenäisyyttä johtoon.
Seurauksena 17:nnen armeijan asemasta oli, ettei vihollisrintaman katkaiseminen Cambrain mutkassa onnistunut, 2:nen armeija ei voinut myöskään saada kevennystä etenemisessään. Sen oli täytynyt itse raivata itselleen tietä eikä se siksi ollut päässyt niin nopeasti eteenpäin kuin olisi ollut suotavaa, jotta toisaalta 17:s armeija olisi saanut kevennystä. Näin ollen ei kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä voinutkaan Croisillesin ja Péronnen välillä saada niin suuria maa-alueita haltuunsa kuin alkuperäinen taistelusuunnitelma edellytti.
Maaliskuun 25:ntenä olivat 17:s ja 2:nen armeija kiivaasti taistellen kulkeneet kauas yli Bapaumen--Comblesin linjan, 18:s armeija oli valloittanut Neslen vähäisen vastarinnan jälkeen. 17:nnen armeijan taisteluvoimat olivat jo lopussa; se oli maaliskuun 21:senä ja 22:sena menettänyt liian paljon, nähtävästi siksi, että se taisteli liian ahtaissa puitteissa. 2:nen armeija oli kylläkin virkeämpi, mutta valitti jo suppilokentän vaikeuksia. Se ei päässyt enää Albertista eteenpäin. Sommen ylimeno tuotti sen vasemmalle sivustalle suurempia esteitä kuin vihollinen. 18:s armeija oli vielä täydelleen taistelukykyinen ja -haluinen; jo maalisk. 27:ntenä se valloitti Montdidier'n. Vastustaja muodosti pian Sommen pohjoispuolelle uuden rintaman, jonka voittaminen oli ehdottomasti käyvä vaikeaksi. Vihollisen vastarinta Amiensin suunnalla näytti heikommalta.
Alkuperäinen taistelusuunnitelma oli muutettava ja hyökkäystä jatkettaessa painopiste siirrettävä tähän suuntaan. Vieläkin minä toivoin, että meidän onnistuisi tehdä tärkeä sotaliike ja pidin sitä silmällä antaessani ohjeita armeijoille. Mutta 17:s armeija ei enää jaksanut edetä, 2:nen ja 18:s armeija saivat vielä suoritetuksi aluevalloituksia. Koetin yhä edelleen vahvistaa 2:sen armeijan vasenta siipeä ja saada sen samoin kuin 18:nnen armeijan viedyksi Amiensiä kohti.
Vihollisjoukkojen täälläkin lisääntyessä ja ryhtyessä hyökkäämään eivät hyökkäysvoimamme enää riittäneet, ampumatarpeiden kuljetus ei tyydyttänyt tarvetta, myös muonitusvaikeuksia ilmestyi. Teiden ja rautateiden kuntoonpano vaati kaikesta perinpohjaisesta ennakkoharkinnasta ja valmistuksista huolimatta liian paljon aikaa.
Kun 18:s armeija oli saanut järjestelmällisesti lisää ampumavaroja, teki se maaliskuun 30:ntenä hyökkäyksen Montdidier'n ja Noyonin välillä. Huhtikuun 4:ntenä seurasi 2:sen armeijan ja 18:nnen armeijan oikean siiven hyökkäys Albertin luona ja Sommen eteläpuolella Amiensiä kohti. Nämä taistelut olivat tuloksettomia. Voi ehdottomasti tunnustaa, että vihollisen vastustus oli lujempi kuin meidän voimamme. Emme halunneet taistella uuvutustaistelua. Sitä ei sallinut strateeginen eikä taktillinen tilanteemme. Siksi ylimmän armeijanjohdon täytyi yksissä neuvoin asianomaisten päälliköiden kanssa tehdä päätös Amiensin hyökkäyksen lopullisesta lakkauttamisesta, niin raskas kuin tällainen päätös olikin.
Entente hyökkäsi nyt puolestaan Albertin luona ja Amiensin kaakkoispuolella hajanaisesti ja saavuttamatta mitään. Huolellisen valmistuksen jälkeen yritti 2:nen armeija huhtikuun 24:ntenä vielä kerran Villers-Bretonneux'n luona tankkien avulla parantaa asemaansa. Se pääsikin hyvin etenemään, mutta ei kyennyt säilyttämään saavuttamiaan tuloksia.
Vasta vähitellen tyyntyi rintama Albertin ja Montdidier'n välillä, Aika ajoin puhkesi jälleen taisteluja, tilanne pysyi edelleen jännittyneenä. Uuden rintaman muilla osilla, Arrasiin ja Noyoniin päin, tyyntyi toiminta paljon aikaisemmin.
Huhtikuun 24:ntenä oli taistelu päättynyt. Se oli loistava asevoitto, se maine on aina säilyvä maailmanhistoriassa. Mikä englantilaisille ja ranskalaisille oli ollut mahdotonta, oli meille onnistunut, ja vielä lisäksi neljäntenä sotavuonna!
Strateegisesti ei sitä saavutettu, mitä maalisk. 23, 24 ja 25 p:nä saatettiin toivoa. Erikoista pettymystä aiheutti se, ettemme saaneet Amiensiäkään, jonka valloittaminen olisi tavattomasti vaikeuttanut yhteyttä vihollisen rintamain välillä Sommen etelä- ja pohjoispuolella Amiensin rautatierakennusten pommittaminen kauaskantavilla tykeillä ei korvannut tätä suinkaan täydesti. Mutta meidän joukkomme olivat kuitenkin lyöneet englantilaiset ja ranskalaiset ja osoittautuneet heitä etevämmiksi. Jos ne eivät saavuttaneet aina menestystä, joka olisi ollut mahdollinen, niin ei syy ollut yksin niiden taistelukyvyn vähentymisessä, vaan ennen kaikkea siinä, etteivät ne enää kaikkialla olleet kokonaan upseeriensa johdettavia. Elintarvevarastot, joita joukot sattuivat löytämään, pidättivät niitä. Täten kului kallista aikaa hukkaan.
Meidän taktiikkamme oli pääpiirteissään osoittautunut oikeaksi. 17:nnen armeijan taisteluissa esiintyneet ilmiöt eivät vaatineet perinpohjaista muutosta. Yksityisistä kokemuksista oli vain tehtävä lujemmat johtopäätökset. Ennen kaikkea oli jalkaväki saatettava vielä väljemmäksi. Useissa kohdin oli konekivääripesien valloittaminen tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia ja pidättänyt hyökkäystämme. Jalkaväkiryhmät eivät olleet aina pystyneet itsenäiseen toimintaan tai työskentelemään tyydyttävästi yhdessä seuralais-aseiden kanssa. Erikoisen vaikeaa oli joukon ollut hyökkäyksen jälkeen taas järjestyä puolustusasemiin, samoin määrätä, milloin hyökkäyksen jatkaminen ei enää tuonut menestystä. Kaikki joukot, etenkin ratsuosastot, olivat kärsineet ankaria tappioita vihollisen lentäjien heittämistä pommeista.
Uusien asemien strateegisesta tilasta ei voinut vielä antaa ratkaisevaa arvostelua, semmoisinaan ne eivät suinkaan olleet edullisia. Vielä ei voinut päättää, miten ylin armeijanjohto käyttäisi niitä, kun sotaliikkeet olivat vasta alulla. Avren siltavarustus oli taktillisesti hyvin hankala. Sen luovuttamisesta neuvoteltiin. Mutta kun vihollinen olisi siitä huomannut, että oli päätetty luopua jatkamasta hyökkäystä Amiensiä kohti, pidettiin se.
Uutta rintamaa oli nyt vahvistettava. Uupuneiden divisioonain tilalle tuotiin osittain uusia rauhallisemmista asemista, vähemmin rasittuneet jätettiin paikoilleen. Selkäpuolisten yhteyksien aikaansaamiseen pantiin kaikkialla mitä suurinta huomiota ja huolta. Mutta päätehtävää silmällä pitäen oli tärkeintä, että ne joukot, joita ei enää tarvittu uudella rintamalla, vietiin pois lepäämään, harjaantumaan ja vakiintumaan kurissa. Meidän täytyi kehittää reservijoukkoja tulevaa toimintaa ja vihollisen mahdollisten vastahyökkäyksien torjumista varten; nämä eivät kuitenkaan voineet olla muuta kuin puhtaasti paikallisia laadultaan.
2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat jääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä kunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli ryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla alueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia sotilasleirejä.
Meidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet suurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian korkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin ohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi olivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret. Monien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen lähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä tappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.
Varustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla riittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan tutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet vaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään rintaman taakse.
Minulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin poika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin tietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan, jossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista lentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani identtisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt minulta mitään.
Matka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien varuslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet vastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale hävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen aikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!
Viholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei tätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska vapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan sotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen. Englannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja sotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää kymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi osaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen käytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd George teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon solmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja lähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston -- välittämättä kärsikö Englanti siitä vai ei -- Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja joukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä vertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan opetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.
Voiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi väkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan puolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa lievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään sittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan maalla ja merellä. "Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin menestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä kuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella", selitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918. Etupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla laivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan taajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat varustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti, Ranska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan tämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia aikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi jatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.
Yhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A. Filene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen "New-York Worldin" mukaan seuraavasti:
"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä Ranskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän ylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten miestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia tarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten."
Häikäilemättömyys ja tarmokkuus johtivat tässäkin menestykseen.
Taistelun kuluessa olimme aloittaneet Pariisin pommituksen Laonin seudulta 120 km kantavalla tykillä. Tämä tykki oli tekniikan ja tieteen ihmesaavutus, Kruppin liikkeen ja sen johtajan Rausenbergerin mestariteos. Pommituksen aikaansaama vaikutus oli suuri Pariisissa ja Ranskassa. Osa väestöä pakeni pääkaupungista ja enensi siten levottomuutta, joka Ranskassa lisääntyi meidän voittojemme johdosta.
Pomminheittäjälaivastomme kiihkeä toiminta tähtäsi samaan päämäärään.
III.
Järjestelmällisesti suunnitellut yritykset hyökkäysrintamamme laajentamiseksi ja strateegisen asemamme parantamiseksi pantiin toimeen jo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa.
Oisen vasemmalla rannalla teki 7:s armeija huhtikuun 6:ntena hyökkäyksen Coucy la Villen suuntaan Chaunysta ja La Fèrestä käsin, samoin niiden eteläpuolelta. Siinä työnnettiin ranskalaiset Oisen--Aisnen kanavan taakse. 18:nnen armeijan pitkä eteläkylki sai näin paremman turvan.
Arrasin suunnalla, pääjoukot Scarpen pohjoispuolella, oli 17:s armeija tehnyt rynnäkön jo kuukausien vaihteessa. Sen piti valloittaa Arrasin itä- ja pohjoispuolella olevat tärkeät kukkulat, seuraavana päivänä yhtyä 6:nteen armeijaan Lensistä käsin, edetäkseen täälläkin kukkuloille. Kumpaakin hyökkäystä pidin erittäin tärkeänä. Kaikkiin Lys-tasangon taisteluihin vaikuttaisi ratkaisevasti, jos meillä oli käsissämme ylänköseutu.
Erittäin voimakkaasta tykkien ja ampumatarpeiden käytöstä huolimatta ei 17:nnen armeijan hyökkäys Scarpen kummallakin puolen menestynyt; sen taistelua ei ohjannut onnen tähti. Vain kenraali Lequis 12:nnen jalkaväkidivisioonansa kanssa eteni hyvin puron eteläpuolella; mutta kokonaisuuteen se ei vaikuttanut mitään. Nähtävästi ei tykistön vaikutus ollut riittävä. Ylin armeijanjohto kielsi nyt myöskin 6:nnen armeijan eteläsiipeä hyökkäämästä. Sen sijaan se päätti iskeä Lysin tasangolla Armentièresin ja La Basséen välistä, jommoista pääliikettä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä aikoinaan oli ehdottanut. Ilma oli ollut kuiva, ja englantilaiset olivat Lysin tasangolla ja myös Ypernin edestä vähentäneet suuressa määrin joukkojaan.
6:s armeija valmisti hyökkäystään tavattomalla huolella. Kenraali v. Quast ja hänen esikunnanpäällikkönsä, yliluutnantti Lenz, toimivat väsymättömästi ja olivat ennakolta miettineet kaiken samoinkuin maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä. Vähäisistä työvoimista huolimatta oli kaikki sujunut niin pitkälle, että voitaisiin todennäköisesti jo huhtikuun 9:ntenä olla valmiit hyökkäykseen. Tervehdin tätä ilolla. Mitä aikaisemmin hyökkäys tapahtuisi, sitä varmemmin saavutettaisiin voitto yllättämällä Lysin tasangolla olevat portugalilaiset. Itse olin vielä huhtik. 7:ntenä 6:nnen armeijan 55:nnen armeijakunnan komennon luona ja sain sen käsityksen, että tästä aikamääräyksestä voitiin pitää kiinni. Tykistövalmistuksia tutkimaan oli lähetetty eversti Bruchmüller 6:nteen armeijaan. Hän oli jo idässä heinäkuun 17:ntenä 1917 järjestänyt tykistön käytön murtorynnäkköä varten Itä-Galitsiassa ja oli maaliskuun hyökkäyksessä tykistökenraalina 18:nnessa armeijassa. Hänen suuret tietonsa ja taitavuutensa, hänen innostuksensa ammattiinsa ja erikoisalaansa, hänen lämmin sotilasverensä tekivät hänet yhdeksi tämän sodan etevimmistä sotureista. Hänen neuvonsa olivat olleet pohjana jo maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä tykistöä käytettäessä, 18:nnen armeijan tykistö oli kokonaan hänen henkensä läpitunkema. Tämä oli kannustanut armeijan sen kauneimpaan voittoon, semminkin kun se kohtasi vihollisen heikoimman kohdan. 17:nnessä armeijassa, jolla tosin oli voimakkain vihollinen edessään, tehtiin kyllä työtä samojen periaatteiden mukaan, mutta sieltä puuttui se välitön, sähköittävä voima, joka lähti eversti Bruchmülleristä. Persoonallisuuden määräävä merkitys sodan tapahtumiin, niinkuin muuhunkin elämään, näkyy tässä selvästi. Samoin kuin vihollisen ominaisuudet, täytyi ylimmän armeijanjohdon aina ottaa huomioon myöskin niiden henkilöiden omalaatuisuus, jotka sen kanssa pyrkivät samaan päämäärään yhtä suurella alttiudella.
Eversti Bruchmüller tarkasti esityöt ja ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä. Hyökkäys huhtikuun 9:ntenä sujui ensin aamupäivällä oikein hyvin. Päivälliseen saakka saapuneet tiedot olivat edullisia. Tällä kertaa oli minun syntymäpäiväni vietto toisenlaista kuin edellisenä vuonna Arrasin raskaan tappion päivänä. Hänen Majesteettinsa kuunteli sotilaallista esittelyä Avesnesissa ja jäi myös aamiaiselle. Hän kääntyi muutamin sanoin minun puoleeni, mainitsi myös molemmat kaatuneet poikani ja lahjoitti minulle pienen pystykuvansa, jonka Betzner oli rautaan muovaillut. Useissa kohdin erosin Hänen Majesteetistaan, meidän luonteemme olivat liian erilaiset. Hän oli minun keisarillinen herrani ja minä palvelin häntä ja hänessä isänmaatani mitä uskollisimmalla alttiudella. Kuva on aina oleva pyhä muisto keisaristani ja ylimmästä sotapäälliköstäni, joka rakasti sotilaitaan, tahtoi maansa ja kansansa parasta ja oli koko sisimmän luonteensa mukaan vastahakoinen sotaan, -- muistona miehestä, joka olemukseltaan oli Bismarckin jälkeisen ajan saksalaisen perikuva. Hallitsija, jonka persoonaan keskittyi niin suunnaton vastuunalaisuus ei löytänyt, kuten hänen keisarillinen isoisänsä, miehiä, jotka Bismarckin ja Roonin tavoin ankaran kamppailun hetkenä osasivat vaatia ja saada maalta kaiken, mitä sodankäyntiin tarvittiin. Tämä oli keisarille ja maalle kohtalokasta tässä sodassa.
Iltapäivällä näytti taistelu edistyvän hitaammin. Vihollisen ampumahauta-asemien silloittaminen tuotti sangen tuntuvia vaikeuksia, kun maa oli osittain vielä pehmeää. Teiden suunta oli epäedullinen hyökkäyssuuntaan katsoen, meidän tankkiosastomme olivat lisäksi hävittäneet niitä. Tykkien ja ampumavarastojen kuljetus kysyi paljon aikaa. Jalkaväkemme sai viipyä arveluttavan kauan vesakkoisessa seudussa vihollisen konekivääripesien vuoksi. Illalla etenimme Armentièresiä kohti, olimme saavuttaneet Lysin ja lähestyimme Lawea. Bethunen suunnalla pääsimme vain vähän eteenpäin. Vasemmalla sivustalla oli rynnäkkömme takertunut Festubertin ja Givenchyn luo. Tulos ei ollut tyydyttävä.
Huhtikuun 10:ntenä jatkui hyökkäys. Mutta ainoastaan Armentièresin suunnalla ja aivan Armentièresin yläpuolella kyettiin Lysin yli tarpeeksi etenemään. Estairesin suunnalla emme päässeet tunkeutumaan tarpeeksi kauas, täytyi pysähtyä Lys-asemille; Lawe-virtaa kohti edettiin myös huonosti.
Vihollisen konekiväärit tuottivat yhä joukollemme paljon työtä; sen olisi monesti pitänyt rivakammin käydä niihin käsiksi, kuten sain kuulla eräältä esikunnanupseerilta, joka oli lähetetty sinne. Usein se pani myös liian paljon aikaa muonavarojen etsimiseen. Ne divisioonat, jotka taistelivat täällä, eivät olleet hyökkäysjoukkoja siinä mielessä kuin maaliskuun 21:senä hyökänneet. Mutta muilla taistelutantereilla ovat asemadivisioonat saaneet aikaan samaa kuin n.s. hyökkäysdivisioonat.
Huhtikuun 11:ntenä valloitettiin Armentières. Bailleulin suunnalla etenivät joukot paremmin; myös Merville antautui. Edellisenä päivänä oli jo 4:s armeija 6:nnen armeijan pohjoispuolella pannut liikkeelle vasemman siipensä ja valloittanut takaisin Messinesin, joka edellisenä vuonna oli kesäkuun 7:ntenä menetetty.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän 4:nnen ja 6:nnen armeijan hyökkäyksen päämääränä oli se ylänkö, joka rajoittuu pohjoisessa Lys-tasankoon. Valitettavasti emme olleet syksyllä 1914 voineet pitää sitä hallussamme. Se alkaa Kemmelin kohdalta, joka näkyy kauas itään, ja päättyy Casselin luona. Näiden harjanteiden omistamisesta olisi seurauksena Yser-asemien luovuttaminen, jotka kulkivat niiden pohjoispuolella.
Huhtikuun 12:nnen jälkeen heikkeni 6:nnen armeijan hyökkäysvoima, kun taas 4:s armeija yhä edelleen sai haltuunsa alueita. Kemmelin valloitus huhtikuun 25:ntenä tuli olemaan sotatoimien huippukohta. Yhä uusia ranskalaisia divisioonia saapui 4:ttä armeijaa vastaan. Hyökkäysten jatkaminen ei tuntunut enää lupaavalta.
Hyökkäyksen edetessä Kemmeliä kohti olivat englantilaiset peräytyneet Ypernin itäpuolelta Yperniin asti. Suunnilleen Langemarkia kohti tähtäävä 4:nnen armeijan hyökkäys tuli jo liian myöhään.
Kemmelin eteläpuolella oli vielä Bailleulkin antautunut, mutta etelää kohti ei 6:s armeija enää ollut päässyt etenemään.
Maaliskuun 21:senä alkaneen taistelun johdosta oli kenraali Foch nimitetty ententen ylipäälliköksi. Pysäyttämään ensimmäistä suurta murtautumista kuljetettiin englantilaisia reservijoukkoja 17:ttä ja 2:sta armeijaa vastaan, kun taas Aisnen--Verdunin rintamalta tuotuja ranskalaisia divisionia asettui 18:tta armeijaa vastaan. 4:nnen ja 6:nnen armeijan taistelujen johdosta oli kenraali Foch pakotettu siirtämään varajoukkojaan pohjoisemmaksi. Hänen yrityksensä ottaa meiltä takaisin Kemmel eivät menestyneet. Vihollisen vahvuuden vuoksi lakkautti ylin armeijanjohto nyt hyökkäyksen.
4:nnen ja etenkin 6:nnen armeijan asema Lys-tasangolla oli epämukava, kuten aina on laita, milloin rintama muodostuu taistelun kuluessa. Etulinjojen vahvistamiseen, selkäpuolen yhteyden järjestelyyn, mahdollisimman laajaan lomallepäästöön, kurin kehittämiseen ja vahvistamiseen pantiin aivan yhtä suurta huolta kuin Croisillesin ja La Fèren välillä tapahtuneen suuren taistelun päätyttyä.
IV.
Huhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä alkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme ja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut pitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul, Albert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.
Me olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin sattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain harvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä englantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä 25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun melkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen puolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla, jota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne. Makedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui niiden tilalle.
Emme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat kuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin välillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja vastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen amerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut helppo.
Sukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin laivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja Zeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan vaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se vaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta Ranskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän asti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten joukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli, että ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi. Kenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan amerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen mielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään muuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston vähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä määrätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan. Joukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin 1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin välillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta sukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta epätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri nämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat toiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden ilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa, että tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen kimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista harjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla tavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään. Siksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa vastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen rahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä tietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli epäämätön tosiasia.
Hyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin merkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä puuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin uudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin jyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.
Erikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain Venäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt omiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin erikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä itselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus lähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin piileskelijöitä ja karkureja.
Meidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta divisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä pani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin vaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt levottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen viivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten jättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä ilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin puutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että nuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit eivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä arvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman pysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin kipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä paitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä puoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin vaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen sidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano ei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden käsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että lievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen kohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat miehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin tuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä historiallinen totuus on epäämätön.
Vielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut. Niin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista rikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti sekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden tapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan toisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava, että armeijassa oli paljon aineksia -- lukuisat karkurit ja piileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena --, jotka eivät ansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria rangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus kunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä olivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi, oli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä kohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset tehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan vapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle jouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin etumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka! Neuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö armeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa. Armeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan tehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi olla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli heidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja siitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä ulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä voimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin upseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt olleet siihen syyttömiä.
Kun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta kaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia mielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui kotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta saapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan taistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa oli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa Baierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon harjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä pitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä sellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja kuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia mahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin kuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti työtä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.
Kotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille virastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös armeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi herättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata niinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan kaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia -- äärettömän paljoa suurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja kiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään paljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta suurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta vaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli aina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi sielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa sairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia ilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä säilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä toivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat niin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät tehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut niin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti erittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli luonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita. Olimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun alkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun osaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.
Taktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme kokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän väljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi merkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli saatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta. Asianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.
28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka taktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin läheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista, niillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle kaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain ylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten pidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan tietoon.
Kaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia muotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea hetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä puolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen suunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.
Sotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa. Aloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme, oli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun liittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.
Valtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja varastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten taistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon aikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien vähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.
Hyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa vastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas niin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista, vaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä ryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli myös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi sitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja 1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja käyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta näytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun. Mutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä, niin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin melkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa lokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo huhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin välillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.
Nyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän hyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka olivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen nauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät nämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä -- sen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset. Hätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi suuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni mukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle. Itsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.
Neuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja 1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi seuraavaa:;
1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle, Soissonsin--Fismesin--Reimsin suuntaan;
2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja vasemmalle Reimsiin asti;
3) 18:s armeija hyökkää Oisen länsipuolella, päävoimat Compiègnea kohti.
Näin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan, koska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen taistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään puolustusta varten.
Ei voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä toivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi mahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän puolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä hyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion harhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka maalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja heikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että parantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen rivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen jatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.
Myös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen, oli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.
Luonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin valmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.
Kaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista pidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu säästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien joukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet paremmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin edullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen taistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me koetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia kauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla rintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät joukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia, jalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin huolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan selkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.
Joukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä kohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4 kevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja kiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä, joilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön varustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.
Ensimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta valitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten menetettiin taas yksi kiväärimies.
Miehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen verrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat kylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain niukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset espanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne selitettiin lieviksi.
V.
Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.
Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa.
Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.
Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat riippuvaisia Romaanian varastoista.
Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.
Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja. Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti, hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.
Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta. Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v. Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut. Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien venäläisten joukkojen tilalle.
Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä. Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v. Lossow.
Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi. Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.
Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan, tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten huomioon ottamista.
Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti. Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v. Lossowin mukana.
Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk. 1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.
Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.
Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta. Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa. Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi alkuunsa, väheni kuljetus.
Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle. Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin miehistöä.
Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta. Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän tiedonantojamme.
Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa. Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään taloudenhoitoon.
Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.
Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.
Suorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä länsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin sotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli lähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin valitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa "militarismia" ja pyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli valtakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen Majesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä asiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä, sillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun asiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista vapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi. Selvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet työtä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis "militarismi" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain tapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä, joka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin nähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut tämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin mielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan, sensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten seikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä tärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v. Eichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä meidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että sotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen puolelle.
Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia. Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen. Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.
Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä. Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi. Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä ollut riittävästi.
Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa, mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918 lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme Ukrainasta.
Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.
Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.
Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.
Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.
Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.
Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla, tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen maihinnousupaikaksi.
Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.
Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona, jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.
Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun 13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti