v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan

oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.

Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.

Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.

Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.

Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.

Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:

"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."

Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.

Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:

Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:

"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä myöskin -- rohkenen ilokseni sanoa -- jonkunverran miehistöä, mutta että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme. Nyt se hetki on tullut."

Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917 seuraavat sanat:

"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa, pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja jok'ainoa ihminen."

Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut lausunnot.

Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:

"-- Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun! Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."

Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:

"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me (Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi, huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."

"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?" "Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa! Sellaistahan on sota aina ollut."

Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.

Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa. Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.

Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.

Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi: länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun, mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun 1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti, tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa. Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.

III.

Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.

Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten täyttämiseksi.

6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun ja työntää ne takaisin.

Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme, jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.

Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.

Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut tuntea yksityiskohtaisesti.

Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.

Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden ratkaisevaan kamppailuun.

Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15 km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat. Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo saavuttaa menestystä.

Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan. He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä maa-alueita.

6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v. Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.

Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen varrella ja Champagnessa.

En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä, joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan tulokseen.

Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.

Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina mereen asti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin. Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö, eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!

Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.

Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille. Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä. Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät varadivisioonamme.

Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.

Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.

Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin, keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää, että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.

Huhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.

Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.

Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.

Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu 20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.

Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen asioista.

Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.

Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä sotataidossa.

Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä tietää.

Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa 1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen--Champagnen taistelussa saavuttamastamme voitosta huolimatta.

Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa yksityiset hyökkäävät joukot.

Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s Isonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.

Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys bulgaarialaisten rintamaa vastaan.

Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.

IV.

Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen. Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä, että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen. Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan. Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa sukellusveneitämme vastaan.

Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin, tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.

Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.

Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella, Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.

Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun. Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat rintamamme.

Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista; kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun 7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin, joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.

Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona. Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.

6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah. v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v. Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin, hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut armeijan päällikkönä itärintamalla.

Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti, saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon mielialaa.

Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen säilyttäminen.

Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin 7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen, että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa niiden hintaa.

4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914 asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla, hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä: Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.

Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.

V.

Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä. Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella. Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.

Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin taistelua.

Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin. Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti. Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se, että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria, etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.

Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi, lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti, Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta. Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. -- Kantani rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko Itä-Galitsiassa Tarnopolin--Zborowin--Lembergin rautatiestä alkaen aina Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.

Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.

Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.

Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.

Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.

Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.

Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.

Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.

Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin--Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.

Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.

Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.

Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.

Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.

Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan; siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä valtaamansa maa-alue.

Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi, ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä, jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen taistelutoiminta täälläkin taukosi.

* * * * *

Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan. Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.

Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin. Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.

VI.

Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme. Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.

Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa. Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan, ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v. Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen, näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?

Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz. Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut Homburgiin.

Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, -- tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.

Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.

Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.

Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.

Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.

Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.

Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.

Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.

Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.

Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan. Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että Romaaniasta.

Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme. Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi, yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu. Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta, mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen monivaiheiseksi.

Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui, missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen, meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.

Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla, että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.

Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme; rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan lähenemiseen.

Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.

Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta. Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut löydettävissä.

Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään. joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä. Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?

Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain tietää. Hän lausui nimittäin:

"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa, mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu, että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi toimintaamme Berliinissä."

Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.

Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.

Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.

Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!

VII.

Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia. Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous. Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut. Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen. Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä vallantavoittelupyyteitä.

Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras ala.

Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli. Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla. Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan romahdus ja tuho, tulee.

Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi. Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi voimakas luomaan uutta.

Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten -- kylläkin oikeiden -- käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön" viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.

Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.

Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.

Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.

Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:

"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.

"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."

Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.

Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.

Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:

"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava... Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."

Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.

Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.

Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.

Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.

Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.

Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.

Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin -- ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.

Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.

Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.

Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.

Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.

Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.

Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v. Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.

Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.

Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.

Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.

Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.

Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.

Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.

Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.

Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi. Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten, ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.

Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.

Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön, jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa, nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston, joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.

VIII.

Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu. Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria." Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin. Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen kokouksessa:

"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat tehneet lähes kahden vuoden aikana."

Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä päämäärästä oltu tarkoin selvillä."

Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.

Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.

Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan, mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.

Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi. Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli toimeenpannut kansainsa keskuudessa.

Isänmaallisen opetuksen tai -- kuten sitä nimitettiin -- sotajoukkojen valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:

"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi selkänojaksi."

Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin, perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.

Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.

Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi.

Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen, varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.

"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan erikoiseksi huolekseen."

Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma, että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja. Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä pidettiin moitittavana rikoksena.

Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918 annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä asiassa.

Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset, erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen edellytykset.

Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.

"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."

Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."

Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman kansan eikä vihollisen henkeä.

Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.

Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä. Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu. Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan päämääriä koskevia kysymyksiä.

Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä uhkasivat.

Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille. Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan taivaaseen saakka.

Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan. Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun kansa oli hylännyt oman itsensä.

Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.

Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja, aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo. Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.

Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.

Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan syrjässä.

Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.

Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen, joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi, jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta -- jos he yleensä saavat nimeni tietää.

Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!

Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.

Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille, jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan, jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi. Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan. Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä, miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus, hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka jätettiin valtakunnankanslerille.

Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä. Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman. Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä, kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos. Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas, jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.

Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.

IX.

Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä, liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan, muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut. Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut. Muutoin pysyin syrjässä, koska -- minä tunnen ihmiset.

Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918 tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli. Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti. Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?

Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä. Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen. Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m. huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti, olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista koskevan kysymyksen yhteydessä.

Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat kysymykset.

Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon, mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset. Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta. Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.

Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917. Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.

Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella. Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien rinnastamista, eivät enää riittäneet.

Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.

Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.

Kuurinmaalla oli varmat rajat.

Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.

Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.

Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.

Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.

Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.

Heinäkuun 21:senä -- t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä -- ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa -- Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.

Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.

Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.

Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.

Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.

Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä -- pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.

Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.

FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917

I.

Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä myöhemmin myös Palestiinan rintamille.

Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla, jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään. Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta onnettomuuksilta.

Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.

Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä. Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg, pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli suuri.

Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun 31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun. Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin. Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.

Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän kukkulan.

Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla, saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.

Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut vakava.

Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä sivuhyökkäyksiä.

Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi, että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.

Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle Aisnen--Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille edullistakin.

Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri, että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa. Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä, että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää joukkojamme.

Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin, että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme ainakin parannetuksi asemamme.

Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua. Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden, oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on hätäkeinojen järjestelmää."

Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.

Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä rauhan aikaa kestäisi.

Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.

Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä. Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.

Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.

Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan. Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan -- ja minä pääsin tarkoitusteni perille.

II.

Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917 täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.

Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.

Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina tarvinnut itse hankkia kaikkea.

Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti. Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla, oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä suoristaneet rintamaansa.

Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.

Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.

Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia etappijärjestöjä -- sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee. Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä opetusta vuoristo-ammunnassa.

Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja, muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v. Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.

Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa. Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.

Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.

Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen lokakuun jälkipuoliskoa.

Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla, hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.

Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen taholta.

Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi. Päähyökkäys tehtiin Passchendalen--Geluveldin suuntaan. Englantilaiset koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.

Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa, mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen kaikkea sen hyökätessä.

Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää, mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin. Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.

Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä sodassa. Maailma -- se alkoi aivan minun vierestäni -- näki ainoastaan Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen, Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan. Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.

Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista, joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin. Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun" sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten kokemuksille.

Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö tapahtui.

Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit eivät sanoneet sellaista ilmenneen.

Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v. Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian suunnitelluista sotaliikkeistä.

Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja 3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin, mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o. järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa. Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.

Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.

Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä 24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.

III.

Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi miestä vastaan -- ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.

Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.

Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia. Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.

Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.

Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty. Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto. Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän vihollisenkin joskus väsyä.

Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään. Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka tyhjennettäväksi.

Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean, mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse. Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia oli murskattu.

Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella; mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.

Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja itäänpäin.

Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona, tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.

Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.

Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat -- ne olivat sekä taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja -- yhä laajemmalle alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.

Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8 aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle. Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi tämän armeijan liikkeeseenpano.

Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin matka suorittaa pikemmin.

Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen. Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä automobiileja.

Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.

Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään. Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota, jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla Moeuvres--Bourlon--Fontaine--Noyelles--Masnietes pysäytetty. Nekin joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista, englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä suuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut rintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen. Mieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla oli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa vastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä taistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n--Gouzeaucourtin suuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin sivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset. Marraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama vastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi toivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä saavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön everstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön tarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin huomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi taisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs ilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että eräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi erään vihollisen ruokatarvevaraston luo.

Englantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan vastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun kestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla paikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton huomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917 yleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille hyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna 1918 olisi tilaisuutta.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän toinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut. Heidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan. Länsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina todella kaipasimme.

IV.

Hyökkäyksemme Italiaa vastaan Tolmeinin luona alkoi lokakuun 24:ntenä.

Itävalta-unkarilaisen kenraalin v. Kraussin johdon alaisena oleva Flitschin joukko-osaston ja lännen saksalaisen armeijan oli vallattava vuoriryhmä, joka ulottuu Isonzon oikealla rannalla Flitschista Canaleen ja jonka korkein huippu on Karfreitin lounaispuolella 1643 metrin korkeuteen kohoava Matajur. Samaan aikaan kuin kaikki muut divisioonat ottaisivat haltuunsa vuoriselänteen, piti 12:nnen divisioonan kenraali Lequis'n johdolla tunkeutua Tolmeinista Karfreitiin ja Matajurin ympäri Cividalen suuntaan laaksotietä pitkin.

Boroevicin armeijaryhmän tuli Karstista yhtyä hyökkääjiin kulkemalla idästä länttä kohti.

14:nnen armeijan rintamaansijoitus oli ollut hyvin vaivaloinen. Oli käytettävänä ainoastaan kaksi paikoittain hyvinkin kapeaa vuoristotietä, joilla voi marssia ainoastaan yhteen suuntaan. Tarvittiin saksalaisen pääesikunnan upseerin huolellista harkintaa ja terävää älyä, jos mieli saada tämä liikehtiminen sujumaan häiriöittä ja päättymään oikeaan aikaan. Ennen kaikkea piti toimittaa ensin perille tykistö- ja miinanheittäjäjoukot ja ammusvarastot ainoastaan muutamien heikkojen itävalta-unkarilaisten pataljoonain vartioimina. Jalkaväkidivisioonat etenivät vasta myöhemmin.

Rintamaan asettuminen vaati useita päiviä ja italialaiset saivat yrityksemme tietoonsa. Vihollisen länsirintamalla lokakuun loppupuolella tekemät raivoisat hyökkäykset johtuivat ilmeisesti jossain määrin hankkeistamme Italiassa. Viholliset tahtoivat käyttää hyväkseen länsirintamamme heikkenemistä. Taktillisesti ei Cadorna näytä huomanneen olevan aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Ehkä hän piti hyökkäyksen toteuttamista mahdottomana.

Muutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen jälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen aamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona vastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25 p:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin usealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.

27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton kohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin rajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei Boroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen kimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli tarpeellista.

Kenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja hyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen eteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen viholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui Tagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun 1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle Tolmezzosta alaspäin.

Marraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä hyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.

Jo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v. Conradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä siirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään joko Brentasta alaspäin tai Asiagon--Arsieron suunnalla. Nyt, kun sotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä liian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v. Arz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei suurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.

Joulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven varrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi vuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen armeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon ohi.

14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja Piaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien tasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät pysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa järjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot myös saapuivat.

Samoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin laittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet, ennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla. Sääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat suuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt valloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa. Isonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin kuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme olisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v. Conradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia jalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun 4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja tämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt mielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon, mutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin lähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet huonossa kunnossa.

Kun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa kypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään Piaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille että hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja saksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin siirtää länsirintamalle.

Hyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu toivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten apua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu huojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös Venäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan jatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä, että Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen talven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä oli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se tarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen, vaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.

Saksalainen johto ja saksalaiset joukot olivat taaskin niittäneet mainetta ja osoittaneet etevämmyytensä liikuntasodassa. Joissakin joukoissa ilmennyt hyökkäysvoiman heikkeneminen johtui nuorille joukoille ominaisista seikoista.

V.

Makedonian rintamalla alkoi syyskuun kiivaiden taistelujen jälkeen levon aika, joka tuli kestämään kauan. Kenraali v. Scholtz koetti väsymättömällä innolla kehittää bulgaarialaisia joukkoja ja tehdä ne taistelukykyisiksi. Kaikki Makedoniassa toimivat saksalaiset komentoviranomaiset työskentelivät saman päämäärän hyväksi. Bulgaarialainen sodanjohto kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota näihin tärkeisiin kysymyksiin.

Entente ei ollut luopunut pyrkimyksistään saada palvelukseensa Kreikan armeija. Kuningas Konstantinin oli ollut pakko luopua kruunusta ja kuninkaaksi oli tullut hänen poikansa Aleksanteri. Venizelos hallitsi. Kreikan armeija oli pantu liikekannalle. Taistelukykyisten joukkojen muodostaminen kävi kuitenkin hitaasti.

Palestiinassa ja Mesopotamiassa huononi turkkilaisten asema. Hyökkäys Bagdadia vastaan oli suunniteltu tehtäväksi syksyllä 1917 tai keväällä 1918. Valmistaviin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Mutta vaikka kulkuneuvot olivat tunnelin valmistumisen johdosta parantuneet, eivät valmistukset edistyneet. Liikenne pysyi huonona ja epäsäännöllisenä. Paikalliset komentoviranomaiset toivoivat kuitenkin saavansa ylimmältä armeijanjohdolta niin tehokasta apua, että vaikeudet voitetaan. He uskoivat liian hyvää turkkilaisista viranomaisista.

Bagdadia vastaan suunnitellun hyökkäyksen menestymisen pääehto oli Palestiinan rintaman säilyminen eheänä. Minä huomautin siitä tuontuostakin Enverille ja pyysin, että hän lujittaisi mainittua rintamaa ja etenkin tekisi parhaansa saadakseen Syyrian rautatiet parempaan kuntoon. Ylin armeijanjohto koetti auttaa häntä näissä toimissa niin paljon kuin se voi. Se ei tosin paljoa voinut. Sekin, mikä voitiin antaa, joutui turkkilaisten taitamattomiin käsiin.

Muita enemmän Palestiinassa olevan Turkin armeijan olojen parantamiseksi työskenteli eversti v. Kress. Tulin huomaamaan, että hän tajusi Palestiinan armeijanjohdon huolet ja kärsimykset paremmin kuin Konstantinopolissa toimivat herrat. Näillä oli Palestiinan armeijasta liian hyvät käsitykset ja he antoivat siksi liian edullisen kuvan asiaintilasta suureen päämajaan.

Vähitellen alettiin kuitenkin Konstantinopolissa käsittää, että Palestiina on paremmin turvattava. Mutta parannuksia asemaan toivottiin saavutettavan hyökkäyksellä. Bagdadin-sotasuunnitelma pantiin muitta mutkitta paperikoriin. Sen sijaan päätettiin hyökätä Palestiinan rintamalla. Sinne saapui nyt myös v. Falkenhaynin saksalainen armeijaryhmänkomento.

Liikennesuhteita ja turkkilaisten joukkojen taistelukykyä silmällä pitäen oli eversti v. Kress lausunut epäilyksensä hyökkäyksen onnistumisesta. Hän oli oikeassa. Sen sijaan, että turkkilaiset olisivat käyneet hyökkäämään, hyökkäsivät englantilaiset. Heidän maaliskuussa Gazaa vastaan tekemänsä epäonnistuneen ryntäyksen jälkeen oli eversti koettanut partioretkien ja lentäjien avulla häiritä englantilaisen armeijan selkäpuolella tapahtuvaa liikennettä Sinain niemimaalla. Hänen onnistuikin kerran saada vesijohto rikotuksi, mutta vakavaa vauriota ei hän kyennyt sille eikä rautatielle tuottamaan. Elokuun lopulla tunkeutuivat voimakkaat englantilaiset ratsuväkijoukot Berzebaa kohti kiertääkseen sieltäpäin Gazan rintaman vasemman siiven ja saadakseen valtaansa Jerusalemin vesijohtolaitokset. Yritys epäonnistui. Lokakuun 2:sena ja 18:ntena tehdyt samaan päämäärään tähtäävät yritykset eivät nekään tuottaneet englantilaisille toivottuja tuloksia. Vasta marraskuun 2:sena onnistui englantilaisten vallata Berzeba. Samaan aikaan ryntäsivät he laivaston tukemana Gazaa vastaan. Turkin armeijan oli pakko vetäytyä taaksepäin ja se siirrettiin Jaffan--Hebronin- ja Kuolleen meren väliselle linjalle turvaamaan Jerusalemia. Englantilainen armeija seurasi hitaasti turkkilaisen armeijan perässä. 17:ntenä se valloitti Jaffan ja eteni myös Jerusalemia kohti vahvoilla joukoilla. Turkkilaiset eivät sillä suunnalla taistelleet ratkaisuun asti, vaan vetäytyivät uusiin asemiin Nabuluksen eteläpuolelle, meren ja Jordanin väliselle linjalle. Joulukuun 9:ntenä marssivat englantilaiset Jerusalemiin. Turkkilaisten tappiot olivat suuret. Heidän vastustuskykynsä oli tämän jälkeen arvioitava hyvin vähäiseksi. Saksalainen apujoukko alkoi vähitellen saapua Palestiinan rintamalle. Liittolaisillemme se antoi hieman lisää itseluottamusta.

Turkkilaisten kärsimä tappio vaikutti suuresti arabialaisiin. Tämän jälkeen he yhä enemmän ja enemmän kallistuivat englantilaisten puoleen.

Mesopotamiassa olivat englantilaiset Bagdadin valloitettuaan edenneet Eufrat- ja Tigris-virtoja ylöspäin. Lokakuussa he olivat jo saavuttaneet linjan Ramadieh--Samara. Marraskuussa laajeni heidän valtausalueensa vielä Mosulin suuntaan.

Molemmilla rintamilla, sekä Palestiinassa että Mesopotamiassa, oli turkkilaisten taistelukyky huomattavasti heikontunut. Ilmeistä oli, että asema siellä voitaisiin säilyttää ainoastaan tuomalla sinne uusia apujoukkoja.

Venäläis-turkkilaisella rintamalla oli yhä edelleenkin ollut hiljaista. Pyynnöstäni aikoi Enver siirtää tältä rintamalta Mesopotamiaan joukkoja. Tiedossani ei ole, toteutuiko tämä suunnitelma.

VI.

Romaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun asti, mutta sitten ne taukosivat.

Itärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun keskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko rintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme enentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.

Lokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa Riianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku oli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi, hyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen arvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla toiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut ilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen puolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen arveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan mielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi sitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet, joiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet kotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten leviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli vaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko kyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta otettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi vaikuttamaan edullisesti meriväkeen.

Meriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen, kuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden avustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen yhteyden ylläpitäminen.

Maihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja pyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen esikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis erittäin hyvissä käsissä.

Maihinnousupaikaksi oli valittu Saarenmaan luoteisrannalla oleva Taggan lahti.

Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen kimppuun takaapäin.

Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet, että armeijan kunto -- vieläpä koko yhteiskuntajärjestys -- perustuu arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun tärisyttävän vaikutuksen.

Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen. Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin. Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä. Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.

Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista, harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen, yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan ymmärtämyksen sanaa.

Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran, johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan pelastamista.

Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla, anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää, koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään. Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919 Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.

Lokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.

Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.

Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta uhkaavaa vaaraa jälelle.

Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.

Aselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja kumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli. En vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta. Aselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi voinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista. Aselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme ylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä. Pienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja. Valtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja valtakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa aselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla. Valtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen rauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan alaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.

Olin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta, että Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli bolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin, että me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä itärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80 divisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän rintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman ylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten saksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja Itä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää itävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle. Luonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa ryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä, meille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme alueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman suuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei mitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.

Marraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen. Ei ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen vaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan länsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.

Itärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman sodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.

Useat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä aloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan rintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä sitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa oli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia. Yhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin, ehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien lopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin, raukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista. Venäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain sotatila, osittain rauha.

Marraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja kansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä armeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme oli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset välirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut aloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman ylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät liittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10 päivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja osasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta asiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos mukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat neuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka alkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja kestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä sanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista, jatkuisi välirauha edelleen.

Alkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan muuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes puolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät molemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta avattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta toiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä harjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi vastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten kiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin, pääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski koko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei ulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian ja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin välirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen. Focsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata meidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava entente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.

Kolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko rintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten sotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan armeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme historian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään poistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.

Olimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä ponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin omat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian armeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten armeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana. Idässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie rauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun tienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.

Vähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti; mutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.

Länsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat itsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle tulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme idässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt sankaritöitä.

Ylimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin kuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.

Ententeen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa asemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta apua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau, Ranskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa 1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen kiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää sotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja hän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti meille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli ainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta siitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti voimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi. Sielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja Lloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia parantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot. Kansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän diktatuurinluontoisiksi.

VII.

Saksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen, että Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla saatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti, jossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.

Tässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän. Saksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se heinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan päätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen torjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat siihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin aineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen periaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui kielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi. Hallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan sanomalehdistön.

Valtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa rauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä rauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin vastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä en lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja esityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden täytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen rauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja vaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin ryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen solmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä puhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin vihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen suhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.

Itävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea, monin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön kutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin vastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään päätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli selvästi ilmaistuksi.

Entente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut mitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään tuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi rehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän maassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa kiihoitustyötä "sopimusrauhan" iskusanallaan, mutta jos tuli kysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten ennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on tuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista nähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista. Rauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.

Kun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin minä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan lähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli aikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään. Valtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin. Kuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.

Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin. Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin ennen.

Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä monipuolisesti.

Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa. Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v. Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava. Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja valtakunnan alueen koskemattomuudesta:

"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."

Tällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.

Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan, mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.

Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.

Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan lähettilään kanssa.

Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s. presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani lukenut sanomalehdistä.

Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:

"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan rehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat kivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet laiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin enemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja samalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä mieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen hallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat voitettavissa."

Venäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme ententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:

"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä rauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille välttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen taloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja sotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti suhtautua uuteen puolustussotaan."

Käsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä, joihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa vallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen sodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa oli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti, että ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja puolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet vain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme jatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen määrään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät pakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja itään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti hukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.

Häviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi aikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään, sotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden merkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta nykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä vaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa jäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet sikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen sijoituksella.

Kivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä epäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen muun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja kivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä Lothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita. Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu Belgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli edellisten rinnalla vähäinen.

Hävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain kantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta näitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan kanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla olisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä 1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien toiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme me voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea sitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa sodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut rajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman sellaisena kuin ne olivat 1914.

Oli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli pantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja käyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat rajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana ilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi estää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet myöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta. Tällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys. Luonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti kehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja joka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen sotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan työväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan kehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota olisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.

Ei luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten tekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi esimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä siihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja lothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman kilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme sodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella suojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole vaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että tämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on siellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi näitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä juuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä. Tämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle olin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja nyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin tehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen rintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina ollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa huomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla eduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja kauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa flaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon väkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin. Mielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi vuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin Maas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian taloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman etunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.

Minä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle rakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian vähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä: "Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu -- siinä tapauksessa, että Doverin--Calais'n tunneli rakennetaan -- ainoastaan siinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja pääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää kysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän tulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n) Ranskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä Flanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven."

Minulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää hallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.

Mielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään yhteyteen Saksan kanssa.

Jos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä taholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden turvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.

Idässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan Ylä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914 sotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme Veikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli sodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen maakaistaleen.

Kauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli isänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia haittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä 1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta rynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa näitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli strateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa kaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle hankittaisiin suojavyöhyke.

Rajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme Kuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle Veikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle laajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa monet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän muonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa vielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.

Tällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se, mikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle turvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan kysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi taloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan Venäjään.

Minun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan asukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset merkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin perustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan valtakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön lisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun sotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset tukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille väljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen sinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin rajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain lisäyksen.

Saksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan varalle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja ennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden liittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.

Keski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se tuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi saanut liian huomattavan valta-aseman.

Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi, olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.

Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien edustajain kanssa.

Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka kokonaan poikkesivat minun kannastani.

Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.

Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan. Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.

Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät, saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen, Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien luovuttamisesta tai vaihtamisesta.

Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.

Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista, aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain tyhjiä harhakuvia.

Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa -- niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä tapauksessa, että se on voimakas.

VII.

Saksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan. Puolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta ja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja peittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa ammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin verhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä vastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän kulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan hyväksi.

Yhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt sekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja hallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta meillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista tekoa.

Tapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle vallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä laivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei kiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut; vakava varoitus jäi tehottomaksi.

Hallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan heikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien sosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän puolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä, jonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin levittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.

Valtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati, huomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia, joiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka pyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei saanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta. Laivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta vahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista. Asian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.

Saksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen vaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli syksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla huomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme sanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän vallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut minkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa aseman vakavuuden kanssa.

Sotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut siihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen virasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden torjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä neuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei saavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä tarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen. Siihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin luonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli kuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan haltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja kuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta keinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!

Meidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin näkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.

Meidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute alkoi olla yhä tuntuvampi.

Elintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli ollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita. Lanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä ja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät ainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa määrin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli, joka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen. Hevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain ryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään ollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten ruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.

Hiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli ollut välttävää.

Öljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli välttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja kohti.

Tulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa varsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää käynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän Italiassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla suorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa kohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme täysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan vedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä, mutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne asettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään, jotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät voineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut päinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa vastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen johto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä valtioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me sisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät pettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista vihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme huolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen voitontunteessa.

Tohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän oli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt valtiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo vallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa ministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien enemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.

Ylin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se jo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli parantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne tehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava, saavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä sotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt ehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan tähdätyn propagandan varmaan käyntiin.

Minä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston päällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch, huomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden tuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä toimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten olosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa, sen sijaan että olisivat niitä hallinneet.

Minä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni anomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava palvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että siviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että se lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut yksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija saanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta saaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka merkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa sodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan edistynyt.

Kenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me, kenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten, myöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja virkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille vakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi kotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin armeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut meidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan kohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin mielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He ilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan työväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet, mutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin asianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin. Toivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan ja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat, kuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen sodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja tulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella toisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton juoru että vain "suurteollisuus" meidän luonamme kävi tuhkatiheään, vaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset näkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa emmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin suhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä muodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin vasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen kansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön vasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset suojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja yhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että olisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt rankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä hallitus kulki.

Minä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista valitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni epätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat tulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät paljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko huolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli epäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän sopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut luovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko sodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan tarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman huonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi vain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä edelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen mahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia, jotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta ja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi sotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18 kenttärekryyttikeskuksiin.

Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:

"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien aselajien alalla...

"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä, niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."

Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:

"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.

"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat, vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä, että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan syyllisyyden.

"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia on hyödyttömästi kulunut."

Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät tästä tietoa, on minulle tuntematonta.

Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi". Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin. Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan; mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri. Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan? Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi. Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto, ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä käsissä.

Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen sotakansleri erosi.

VIII.

Valtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan kysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin oli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen Majesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v. Kühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin viran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto, johon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi v. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion alamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät tunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat itävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja valtiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja minä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset näkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne olosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä, vahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.

Kenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle. Keisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset meille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen ratkaisuun.

Tämän määräyksen johdosta etsimme ratkaisumahdollisuutta.

Siihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin rajan pituutta.

Asiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä elokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla suotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.

Majuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun maaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden mukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan historiallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä, että se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa maaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä, jotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se, mitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa ollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli päästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun maaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen Majesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan herttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin siinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.

Liettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten demokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin luottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi. Valtiollinen elämä pysähtyi.

Ennen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut liettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin jotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle koettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen luopumisensa särki toiveeni.

Marraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman ylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin 4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa astunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli määritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli liitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien valtakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin vahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi yksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään edustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla. Meidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön alueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää yhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän tulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain maaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo tehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli Vilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi siitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät ohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi. Molemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet sekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.

Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä. Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä, everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa, vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia vaurioita.

Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa valitettava seikka.

Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi, jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin. Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja, joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta. Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan. Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.

Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.

Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun 18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi. Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen, jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen, tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.

Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden tyhjentämistä -- kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta --, jotta virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v. Kühlmannille annettu perusohjeet.

Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia. Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.

VALMISTUKSET HYÖKKÄYKSEEN LÄNNESSÄ 1918

I.

Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla, joka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan.

Sukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan sitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä minäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut. Huolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli mahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani sukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä, joissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän. Minä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että pyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta puolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut mitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen asti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin asioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi ilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin minun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti muuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten merilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa sitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun henkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston taholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme voineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla listalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle, mikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan merkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan johdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne eivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa siinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen tonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia joukkoja kuljettaville laivoille?

Edustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani maailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä valtiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on maailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva ei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi kaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian ja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen vilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä edistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla "maailmantonnisto" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu kysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt sotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa on keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan vaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin oli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea, ei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että ententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti järjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista puolustustaan. "Mutta laivasto ... pääsi (tosin Amerikan avulla!) sukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa", kirjoitti "Economist" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta tutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana, varsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa asioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä, ettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia seikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja omantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan sukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan, painoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. "Se oli suurin vaara, joka Englantia on koskaan uhannut", kirjoitti "Morning Post" lokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen tavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla ottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on tuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja tutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön suoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja, joista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.

Vuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen sukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin tullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen mahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918 alkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka voisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua, etteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman menetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat kuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä saavutimme suuren voiton.

Ylin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista kysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita suureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä, rajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa sivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.

Neliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo. Itävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000 miestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli vähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos Venäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että armeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli riittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että Itävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918 ilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla taistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että Itävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan. Selvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään kauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.

Bulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli Bulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat vuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut. Liikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu kuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten komentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui vain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon koulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se saattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin usein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan toimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa edellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan asettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan Saksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen tehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että saksalaiset voittavat länsirintamalla.

Bulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi pitää. Se oli voitostaan varma -- se ei ajatellut enää sotaa, vaan ainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan aikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus alkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja sotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet valtion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus Bulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin suurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan harjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa siitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan riittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä vahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä tilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset kohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin. Useille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä kestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän sydämensäkin aina oli ollut.

Bulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi meille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän voiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no niin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä olisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan uskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian uskollisuuteen.

Turkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa; oliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima väheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla. Palestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia joukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä laajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää, vaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.

Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut, samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin täyteväkikysymyksen järjestyvän.

Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri höltyi.

Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille, kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa 1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla. Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen tilaisuuden.

Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena, oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku. Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa, Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä. Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan, mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä. Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani, siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen. Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.

Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä, joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.

Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista, silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.

Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut. Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.

Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa. Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi. Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.

Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä, millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon -- ei vain sotaakäyvänä, vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan rehunpuutteen takia.

Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä. Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää, millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.

II.

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut alkoivat joulukuun 22:sena 1917.

Neuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin päätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys siitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja sittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme voitetun surulliselta kohtalolta.

Saksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko mutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi Preussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran mahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt päätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.

Neuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä suinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt kehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei vastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen hallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä vihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää vihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui kielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden, välittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille ja samalla myös lopullisen rauhan saannille.

Saksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann, hänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali Hoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin neliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann kieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten neliliittovaltojen kesken.

Venäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret oikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.

Joulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä suostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia alueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.

Tällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa yleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s kello 10 illalla.

Neliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta: jos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon, niin olisi periaate "ilman valtauksia" saatu täydelleen toteutetuksi.

Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.

Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi. Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään. Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle, ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v. Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v. Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet sopimuksia keskenään.

Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville, että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.

Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14 päivän kuluttua tammikuun alussa.

Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan saanut.

Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri