v. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen
jälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut. Vihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista kohti Konstantsan--Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta takaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat öljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20 kilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.
Tietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään edelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle saakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen takertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi tosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen yhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se joutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada yhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan. Mutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin vaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin lähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli keskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin eteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin suurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää Pobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne kaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli erinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti jalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua Dobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin--Zimnicean ylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli valittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin niitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.
Hyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseen Orsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.
Rotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v. Dellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat Itävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää vastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut tehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan turvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen armeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut hyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen ryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun mennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän etenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa kaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia vaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin, taistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman paljon aikaa.
9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen korkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan vihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla tavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella. Vastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen strateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt katsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli. 9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja Szurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt myttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden vuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka. Olimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen vaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla oli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen tällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille maksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan vuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan seutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen valloittaakin.
Kalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin ylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen vuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin vuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn, jotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa. Raitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian radoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys Valakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin käyttää vain Szurduk-solaa.
Marraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa suoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask. 11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja kahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow komentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea kohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää kohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti samaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia pyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon johdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin eteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.
Kenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys; lokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä oli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan työntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun 17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v. Schmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin itäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana pohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin. Täkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin hävitetty.
Samana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean kohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin olivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu, jotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen pääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut, mutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.
Kenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle vuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja Curtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.
Kenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti taistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja jatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta saarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa aseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys Bukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt toteen.
Etenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta jatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat Bukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki nopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen armeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti, vuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää niitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.
Heti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu, piti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan ylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi; 9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä sotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.
Tonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se kulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen viedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin lounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan vartta alaspäin.
Alppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin solan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja seuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin pohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven, joka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin, mahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.
Kauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen jalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan ylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli kauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten kierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n kuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin päässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta siivestä.
Romaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v. Krafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa se näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de Argesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä kävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen armeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä kahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa vastaan.
Joulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen ankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin taapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki, tulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain toisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen kiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei jatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä vastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen armeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä jalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi vastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.
Sillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteen Krafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijan Argesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivat tästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.
Ei ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen yhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli vähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset kysymykseen.
Kun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi. Puolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen vaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt Romaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi. Meidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia hyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista, jotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin rinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme olivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset varustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme Bukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat romaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä perusteellisimman hävityksen.
Venäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin taisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty venäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi venäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat aivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi meille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset vahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman sivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen Valakiassa vahvemmat.
Sotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille vielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat venäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan suistamon--Serethin--Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava rintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.
Mackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun--Focsanin suuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella ehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.
Kenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen Trotusta vastaan.
Bukarestin--Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen luonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää tavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus oli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen ilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen. Ampumatarpeiden tuonti -- niitä tarvittiin nyt entistä enemmän -- kävi epäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden vuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.
Joulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet romaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun tällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan vastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa Buzau kovan taistelun jälkeen.
Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat, jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään. Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin suuntaan.
Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa. Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti. Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat kaivautuivat saavutetulle linjalle.
Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin, joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.
Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman, Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään, ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.
Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä odottaneetkin.
Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.
Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.
Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että ne toipuisivat pian.
TILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.
1.
Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.
Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.
Englanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.
Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin. Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai 8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti suuren voimanlisäyksen.
Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi paljon aikaan.
Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia joukkoja.
Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.
Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle, lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan. Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman. Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin taistelukentillä.
Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.
Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.
Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.
II.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista -- Cambrain editse St. Quentiniin -- La Fèreen -- Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista -- Roye'han -- Noyonin lounaispuolitse -- Soissinsiin -- Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.
Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.
Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.
Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.
Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.
Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.
Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30 päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit oikeus- ja sopimusrauhaan.
Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.
Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä. Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan yksityiskohtia myöten tunne.
Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12 päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.
Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.
III.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.
Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti -- ja merisotilaspiireissä uskottiin siihen -- niin sotilaallinen velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.
Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan. Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta sukellusvenesotaa vaiko ei.
Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän, kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.
Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.
Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa kosketuksissa kummankin kanssa.
Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta, eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen. Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.
Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua. Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo nyt ententen hyväksi kaikin voimin.
Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti, että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia upseereita ja insinöörejä.
Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää. Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.
Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai tulevaisuudessa väliin kaivata.
Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia. Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917 oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila. Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.
Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin teki valtiokanslerikin.
Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä kuukausia erittäin tärkeinä.
Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23 päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden. Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra