v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti

Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta. Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava. Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin. Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.

Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf; lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.

Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.

Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen ollut näin.

Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä. Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin, sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki, joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.

Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella. Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita. Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.

Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin. Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä. Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki hyväksytyksi.

Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v. Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä, jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja, jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti. En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy. Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta vieraassa maanosassa.

Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.

Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja samalla hankauskohtaakin.

Berliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön vaikutuksen.

Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki. Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön, sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.

Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä 1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi. Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen puolesta.

Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen. Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel, älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja liittovalloille velkaa.

Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.

Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.

VII.

Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin päämajaan.

Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi. Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon. Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se olisi saatavissa ententelta.

Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat. Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.

7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain taistelujen vaikutuksen alaisina.

Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan, joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta 5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v. Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä. Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan. Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.

4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen. Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin, vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa, jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan, mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata. Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama se on sodassa.

Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista, täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius, joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman, mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa muodossa.

Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä, jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.

Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.

Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun, että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia, tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.

Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta ampumatarpeita.

Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino. Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.

Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin, mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.

Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä, täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.

Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää. Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta käsittämään.

Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918, mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme. Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä, vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista. Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin; vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.

Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut. Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa, kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään, on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri. Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne. Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään. Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä -- ja olla puhumatta!

Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii vanhan ohjesäännön kaunis lause.

En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia. Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase. Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman yhtäkään niistä.

Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena. Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen, käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain vähitellen panna alulle.

Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan, oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti ratkaisevaksi.

Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan. Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.

Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos; konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase. Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin. Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian raskas.

Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia konekiväärijoukkoja -- tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.

Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli edistettävä.

Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi, jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia, joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.

Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä, höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin. Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala, vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni, ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää. Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.

Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli käynyt sangen ilmeiseksi.

Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!

Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu. Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen oli velvollisuuteni.

Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa, tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava. Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme ihmishenkiä.

Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne kun olivat liian raskaat.

Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus. Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön tehtävä.

Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana -- alussa baierilaisen kenraali Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin -- täyttänyt ne suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.

Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen kanssaan. Hän oli persoonallisuus.

Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta. Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme. Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja. Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua sotatarpeiden hankintaa.

Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.

9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.

Entiset virkahuoneet -- eräässä ruhtinaallisen linnan siipirakennuksessa -- olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ alkoi.

VIII.

Ententen hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä kauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa. Syyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo päästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.

Sommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella murtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun keskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka entente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin hyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät ensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat hyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas suunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt taisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin sotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo syyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät 7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle. Syyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen leveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.

Pohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja kestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen anasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla suurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen eteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen tykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui; 25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun valtavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti Rancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin kiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus. 28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.

Johtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut joukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma eivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli nopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli kestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi virkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot kuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä oli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja toimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin, v. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin rautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen suunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään tilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin sellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!

Lokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin taistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot kävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta puolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.

Suppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen. Ranskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme kärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.

Italian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen päivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen päivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli odotettavissa.

Makedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt Ostrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja tunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän elokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi siellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento, joka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle kylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet tehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti sangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys tekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen vielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut ajatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut siihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin käsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista, jolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v. Below lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla Kuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.

Bulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun alkupuoliskolla vakava.

Itärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa saksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä jonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli ensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa vastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien pohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti tärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi Siebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka johtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen kenraali v. Seeckt.

Arkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla olevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän pysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu armeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt oli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen vaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet. Tämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen herkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat vaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla oleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen oli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta. Voimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen vuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois kokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun itärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Arkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla olevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen armeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat Siebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros Vasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen Saksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja Mühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka. Kenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla tilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana sotilaallista kykyään.

Venäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua Kaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen vetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten joukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan seuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä romaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä edellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta neuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin ankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin, Boehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja Karpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen katkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin armeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä, mitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi toimia, molempain edut olivat yhteiset.

Jatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä vastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla tehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy--Pustomityn linjaa vastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin kukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan pysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan taisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä kaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen vastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä ei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten hyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä rohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta puuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä voitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä tehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.

Joukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle saakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he voineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin Romaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten pääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman siipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli vahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun rajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa venäläisten vasemman siiven kanssa.

Venäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle suljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli kuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia. Romaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän joukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin Karpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan perehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen olojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen Dnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman hitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto! Venäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät mieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat Moldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian osanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu yhteisistä sotatoimista.

Kun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot oli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin tuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen, että rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä joukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin huonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.

Itävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad ei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti Tirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin tulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä olevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä itävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän armeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä divisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin kuitenkaan enää voitiin käyttää.

Syyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi vähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme olivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin muutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho oli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli sotatoimien painopiste.

Kummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus syyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan Schässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan siten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia--Kronstadtia kohti. Oli hyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää kohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli aivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi katkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden Valakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava armeijan oikea sivusta.

9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille tarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja Szurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä Hermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä mahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä, että työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin vuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille saksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä Mühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset saattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo olivat menettäneet merkityksensä.

Romaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen ylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros--Vasarhelyn yläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset vartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely--Udvarhelyn seudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä, pari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin ja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja itävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta ratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin ratsuväkibrigaadi.

Sotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi perinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola oli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.

Hermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko saapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa, jonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin kahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään saakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin alppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin liian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa armeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.

Alppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia vuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin solan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan itää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin vielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona Schässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz lähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten marssiessaan yhteen.

Romaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin eteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla hyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka, Geister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella olevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen armeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että romaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta nousta Moldaun rajavuoristoon.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan oli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin lähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi muine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun. Boden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen, että tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista divisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen. Nopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric oli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut mahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota pikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista sotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista huolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä vastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten ja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä ei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija tuotti toisinaan paljon huolta.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan suorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen voimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer -- 10 km Dobricin koillispuolella -- Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti. Vasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat rohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta alaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin nopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi syyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli päästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen saattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin Rasovan--Cobadinun--Tuzlan asemiin.

Yrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian luovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen hyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli järjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen tarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella puoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei voinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä pyyntö voitiin ratkaista.

Kun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä, saimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että romaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin voimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot, muita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi hyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena romaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle. Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun. Mitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä, siitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin se ei voinut vaikuttaa.

Lokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se pysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla ponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.

Italian rintamalla oli torjuttu kaksi vihollisen voimallista hyökkäystä.

Makedoniassa täytyi vielä pelätä tappioita.

Romaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia iskuja. Muu itärintama kesti.

Ententen suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla suunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet, oli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla rintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat kestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet, kuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut vielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään elää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin Galitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.

Sen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään armeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen askel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania oli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi, ennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää ajatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja, vaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan tulevaisuuteen.

IX.

Toinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli erinomaisen vakava.

Oli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli; vielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista varten.

Olimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia Romaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain armeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti. Mackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin alapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti, Galatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi ollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen valtaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita meiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten johtajain ja minunkin päähäni.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan -- 217:nnen -- ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan Tuzlan--Cobadinun--Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan suistamoon saakka.

Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka, osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen ollut mahdollista.

Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä yhtymään.

Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa, Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan marssiakseen.

Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki, muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt vaaralliseksi.

Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä. Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme vähyyden vuoksi.

Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.

Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella. Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen tunkeutui asemiimme -- se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä, ylipäänsä oli menestystä.

Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak. 20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän paljon vastoinkäymisiä.

Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen, menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.

Ahdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä Sommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten jatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta taistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua marraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää kühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä arvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.

Mutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin edustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen supistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin saksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet. Tuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon voimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet liian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen joustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain tappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!

Italian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa. 7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu. Taistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut voimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin sikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu luovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Makedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti. Selkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin puolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin paljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla oli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen entisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen asemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki ja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.

Jo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli Brodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai 11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin lähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla jatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden täytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin. Serbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian armeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi lähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka olivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta riittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan antoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän aiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka kuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun jälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta viimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet paranivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama alkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa saksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi kaivattiin Romaaniassa.

Entente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja näin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se edisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa. Minne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin. Tämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.

Kuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta. Florinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.

Itärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan turhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn--Saturtzyn rintamaa vastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä jatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä oli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia hyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä marraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat meidänkin voimamme lopussa.

Karpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä hyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.

Samalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä tuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä Itä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai taistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita joukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja rasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen armeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes baierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.

X.

Paraikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta kaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut tietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan loppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli runsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea. Menestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi menestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!

Sanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka