v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme

kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui tuumaan.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.

III.

Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita. Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan kuntoon.

Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella, Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti, jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen. Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen, ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin meidän puolellemme taivuttaa.

Bulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa niin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät suurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian armeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten Balkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että Bulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton sotanäyttämöllä.

Kun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa hinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen ja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen Adrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan Serbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja siinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun bulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli luovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat tarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet merkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet hallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään Moravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä ylöspäin.

11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian rintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli suurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin osilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta pidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat hallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta saksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi tuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet kokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin olisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli nimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen sotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä ja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti kotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet moiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä käsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian rintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.

Jo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli Bulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin suuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan vasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona, jossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa. Struman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään mennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen armeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa bulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan seuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle yhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot huostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin Görlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian armeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys. Struman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin edenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin mennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä kulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan itäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat. Etumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen serbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä. Bulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni myttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja Radoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja tahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä meille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka Bulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut ensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.

Olisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme suostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia joukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli koko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi avunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta Monastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville joukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi ollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis aluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset menettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen. Emme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta ylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen armeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan takeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen yhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten rautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä ylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen suorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen hyökkäystä Florinaan.

Bulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen liittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet, joita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa vajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän kuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian armeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui ahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen silloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli ajatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja neliliiton onnettomuuteen.

Bulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä selville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta taistelemaan johtovallastaan Balkanilla.

Radoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana hän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja suurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen ja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan käyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei ajatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa vaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan välttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein käsittänyt.

Tsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen älykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies. Piti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä ratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen taitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen, mutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa, ettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä vaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.

Kruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen kasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin hänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa käsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat komentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin kuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.

IV.

Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla sotatantereilla.

Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin ja Vähän Aasian suojeleminen.

Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta. Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle, saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan. Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia. Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.

Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja, joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä. Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.

Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja, joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.

Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin--Erzingjanin--Mushin linjan länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä sotanäyttämö siksi hankala.

Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa. Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä saksalainen vakavuus oli pannut päähän.

Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.

Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.

Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä. Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.

Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä. Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan. Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia, joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia, jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä, ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.

Konstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.

Väestö pysyi syrjässä.

Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja Palestiinaa.

V.

Meidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui molemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei suoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen kenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella henkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään. Hänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon kävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan suuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut samassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka piti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina valmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.

Keskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin kenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme. Erinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian etuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli liiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista herraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa, eversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua asioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille ominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.

Turkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli ylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti armeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja Konstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin oloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli, että käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä armeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä -- ensin kenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt -- muodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.

Kenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan harkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle taktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja minulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen Majesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu, kenraalisotamarsalkka sai määrätä "toimeksi saaneena". Käytännössä johto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme armeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet määrätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin ja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset välipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa Saksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka osoittautui hyödylliseksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa länsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten sotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava liittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan saapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä toimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa muuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.

Italian ja Albanian rintamat olivat yksinomaan kenraali v. Conradin työalana.

Makedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä suurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet toimia ratkaisevina tekijöinä.

Yhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden ylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden kesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui Balkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat mieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.

VI.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.

Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää kielenkäyttöä.

Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö. Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina sujunut hyvin.

Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän armeijanjohdon toivomuksia -- kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.

Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.

Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit