v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä

takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan Zborowin--Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.

Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja, että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin armeijassa, oli enää mahdoton korvata.

Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois paljon väkeä.

Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa; selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.

Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla. Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.

Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket kuluivat kuin siivillä.

Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan. Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä suvainneet.

Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali v. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä Plessiin.

Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen työn ja valtavain tulosten vuotta.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.

Elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.

I.

Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v. Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi, mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin, toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.

Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen. Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi. Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle tehtävääni voimia.

Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.

Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa, että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa, Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti, venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan. Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot, tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti. Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon vaikutuksesta.

Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan, joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:

"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä kolmikymmenvuotinenkin sota..."

Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla. Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.

Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä esiintynytkään niin räikeänä -- rahaa ja sotatarpeita sekä liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa tarpeellista vastapalvelusta saamatta.

Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme. Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.

Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6 miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.

Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda, niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla, että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia, minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen, että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen lujana rintamalla ja kestääkseen.

Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset, taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli, tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista voimaa.

liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme. Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa 55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.

Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.

Nämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.

Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi. Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa, kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat tulleet näkyviin.

Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin. Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain rakentamista.

II.

Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.

Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään, sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.

Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin. Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava, jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia. Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla. Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.

Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin, mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin tuskallinen tehtävä.

Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat jo heinäkuussa perääntyneet Asigon--Arsieron pohjoispuolella oleville kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista ei tämä itsessään ollut.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.

Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen. Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.

Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi. Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella, ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.

Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.

Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun, oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin, sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.

Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan. Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta, vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun, kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten, itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi, Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.

Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta.

Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka