Part 8

— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.

He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.

Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin, ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle, törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.

Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun. Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa oli vaikuttanut viipymyksen.

Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa. Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään turvaan.

Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet kintereissään.

Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle, jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle. Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin. Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.

Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli liekkien vallassa.

— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.

Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.

Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.

Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.

— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.

Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.

Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.

SYDÄMEN SURUA.

Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään. Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin, että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin, ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään, vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti hänen sormistaan.

Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta, ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti, että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.

Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.

— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä, ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen haihtuisi.

Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi säästää minkä mahdollista oli.

— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.

— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.

— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi, mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.

— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä. Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin, ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.

Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.

— Mitä sinä katselet, lapseni?

Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.

— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke, astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?

— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.

— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —

— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.

— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle, hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan? Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin. Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä, harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?

Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.

— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun. Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo niin?

— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.

— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä enää voi olla tässä elämässä?

— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.

Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että joku tahtoi ottaa hänet pois.

— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.

— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää. Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.

— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen antanut hänelle lupaukseni.

— Hänkö?

Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,

— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun tähteni, rakas, kallihin lapseni.

Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:

— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.

Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille suudelman.

Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta, sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.

Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen, seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.

— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.

— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se on sulhais-vainajani oma.

— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.

— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon olla yksinäni hetken, jatkoi hän.

He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.

Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba seuraisi Olavia Tukholmaan.

Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo Turkuun.

Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.

— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti nauraen virtaan.

Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja torvien soidessa ulos linnasta.

MAHTAVAAKIN HALLITSEE JUMALA.

Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.

Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi. Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän, noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia, osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman yrityksensä ehkäisemiseksi.

Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu, viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.

Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti, uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta, että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.

Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.

— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.

Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.

— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan, ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole oikein hupaista olla sotamiehenäkään.

— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla — jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan, hänen katsellessaan toista silmiin.

— Mutta... mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen, että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.

— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.

— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.

— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.

— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen, johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.

Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan, saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.

Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.

Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.

— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke seurueineen, matkalla Turkuun.

— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään. Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.

Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.

Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.

— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian kovaa komentoa tässä maassa.

— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.

— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta. Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.

— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.

— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa, jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.