Part 5

— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen, kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä! Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä. Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming. Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen, hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille? Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.

Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:

— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä. Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu veljistään taistelussa.

Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään, raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden. Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta koko Suomenmaassa.

Ilkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet etupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin. Yksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen johdolla Savoon.

Tullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin vaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan asemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian täytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon luottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan odotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä kolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien kanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.

Ilkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut, miten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi joukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät voineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko joukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista aateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi tulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja muut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa vastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun tahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa mielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi kansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen huolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista järjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä löyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat ikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä yöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa paikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi häntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli kovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä toimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken saaliin.

Täll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti järjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden viimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan kaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi hyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko tuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa hyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin illalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä uudistettava.

Hyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että Etelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin yhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos Pohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa nuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös käydä epävarmaksi.

Olavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen katsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa mukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että kapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien avulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava hajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa määrässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä ehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski ens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi Sverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa heidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan kotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä peräkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta. Epätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos marskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä yleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen myöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta kunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat viekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä jätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri lakkautettaisiin.

Toisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta verenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen. Knuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon Flemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin sopimusta hieromaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan johtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa lähinnä Flemingin leiriä.

Heidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja kiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan pääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä olivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan kyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi oli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata tiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä että heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä. Flemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä tykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista tuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon, koska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka kuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa tutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat houkutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas —, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas saapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.

Välipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella toisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat sanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna jätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.

Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.

Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti hän taaksensa, mumisten hampaistaan:

— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!

Siitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.

Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen täyttämisen.

Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta, eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan. Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato palamaan.

Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.

Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.

Kirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.

Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.

OLAVI PERKELEENPOIKA.

Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan — "Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten, kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen, lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen apuväkeä pyytämään.

Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi apua tulla.

Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.

Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella, tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.

Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän, Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa vielä kesti.

Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka, jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan tapparakeihäiden ympärillä.

Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja, kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin, talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko armeija pitäisi heitä pilkkanaan.

Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.

Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa huoneessa ollessaan.

Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä istuessaan tornikamarissa.

— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.

— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan naisten kauneutta.

— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti Ebba.

— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko, näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.

Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.

Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin: "_Thet ähr Gemene Mans villie_", se on yhteisen kansan tahto.

— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan. Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä kirottu koira.

— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa. Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle moisia kirjeitä.

— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää hänet pois! Heti paikalla!

Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului kauhea valitushuuto linnapihalta.

Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä, joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä. Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä väliin.

Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin ikkunaan.

Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".

Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin, ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt Ebban haamun.

Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.

Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän sitten tietäisi pitää huolen muusta.