Part 3

Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla, niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut, heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän minä meren puhtaana."

Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä. Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä, mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät, joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s. linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän, vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.

Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä. Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan, ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.

Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät ylöspäin kirkkomaalle.

— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului ääni joukosta.

Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa, huusi silloin kaikuvalla äänellä:

— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:

— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä, olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.

Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli, toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle Pentti antanut.

Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon, mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.

— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään, että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö sitä? Minä kysyn vain.

— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.

— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.

Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa, hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?

Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja vakavasti.

— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.

Ja hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?

Huudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.

- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.

— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.

— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni. — Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.

— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan, jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi. Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme. Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä Korsholmassa.

— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.

— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä. On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.

— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon! huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari. Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä, lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.

— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä kirveellä päähän.

Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt säntäten sisään kuoleman kalpeana.

— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.

Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä. Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi. He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan. Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.

Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän rähisevän laulunsa kanssa.

Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä, nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen. Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.

Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.

Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!

Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.

Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki ennusti raatelevaa paloa.

EBBA FINCKE.

Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.

Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.

Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.

He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.

Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.

Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.

Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.

Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.

Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.

— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.

— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.

Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.

Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.

— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.

— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.

Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.

— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.

Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.

— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!

Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.

— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.

Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.

— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.

— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme, Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.

— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.

— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.