Part 9

Kapteeni meni sinne. Siellä istui alimmalla portaalla kookas merimies, ja hänen polveensa nojaten lepäsi hänen vieressään nuori mies, joka näytti hyvin hervottomalta. Kapteeni saattoi nähdä, että veri oli värjännyt sen Valkosen paidan, joka oli revitty auki nuorukaisen rinnalta.

"Onko nuori luotsimme siinä?" kysyi upseeri matalalla äänellä.

"Tässä on, herra kapteeni", vastasi Bramrå, joka oli ottanut Jannen hellään hoitoonsa. "Hän sai keihäänpiston rintaansa -- niin, se pistäjäkään ei ole enää hengissä --, mutta näkyy sillä olevan useampiakin merkkejä. Niin se poika uskaliaasti taistelikin, etten ole mointa ennen nähnyt!"

"Olethan itsekin haavotettu!"

"Hm, minunkin tukkani taitaa olla vähän märkä, vaan kyllä se siitään kuivaa..."

"Eihän poika lie kuollut?" kysyi kapteeni ja nojautui kädellään koettamaan Jannen rintaa. Silloin avasi tämä silmänsä.

"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kysyi hän melkein kuiskaten.

"Vallotimme, poikaseni."

Upseeri saattoi nähdä, kuinka hymy kirkasti haavotetun kalpeat kasvot. Senjälkeen hän taas sulki silmänsä.

"Luotsitta emme uskalla etemmäs kulkea", virkkoi kapteeni sitten.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun ilkeä raaputus kuului laivan pohjasta ja seuraavassa tuokiossa ei laiva enää liikahtanut mihinkään. Täräyksestä tuntui, että laiva oli liian lujasti karille käynyt, jotta se venheiden avulla saataisiin irti. Eikä tietysti ollut aikaa ruveta köysillä varppaamaan laivaa irti karilta, -- venäläiset tykkivenheet saattoivat minä hetkenä tahansa olla siinä kimpussa. Laivassa olevat ruotsalaiset saivat siitä syystä käskyn astua hinaajavenheisiin ja niillä suorinta tietä palata päälaivastoon. Heräsi kyllä sekin ajatus, että fregatti sytytettäisiin palamaan, vaan siitä tuumasta luovuttiin heti, koska niin paljo haavoitettuja oli laivassa. Bramrå kantoi nuoren ystävänsä niin varovasti kuin taisi alas venheeseen, johon suurin osa miehistöäkin laskeusi.

Mutta nuo väsymättömät nuoret luutnantit paukuttivat yhä vielä välikannella muutamain miesten avulla Styrbjörnin perätykkejä ja haavoitettu Lagerberg hinasi ruutisäiliöstä ylös ruutia ampujille. Vihdoin nousi hän kannelle. Silloin olivat kaikki muut ruotsalaiset venheet paitsi yhtä jo lähteneet laivan luota; viipyjä oli Bellonan laivavenhe. Karille käyneen fregatin kimppuun oli näet yhtäkkiä ilmestynyt muutamia venäläisiä tykkivenheitä, jotka nyt ampuivat niin vihasesti, että vesi laivan ympärillä näytti kiehuvan. Laivaan jääneillä ei ollut siten valittavana muu kuin vankeus tai kuolema. Silloin huomasi Lagerberg Bellonan venheen, joka juuri teki lähtöä.

"Melander", huusi hän, "minä olen vielä täällä."

Toveri kuuli nimeään mainittavan. Hän käänsi heti venheensä takasin laivaan. Mutta siinä lähdön hälinässä oli Melanderin venheeseen tullut muutakin väkeä, kuin mitä siinä alkujaan oli ollut, ja nämä, nähdessään kuoleman silmäinsä edessä, kieltäytyivät nyt soutamasta, ellei käännettäisi laivasta poispäin. Silloin tempasi Melander pistoolin vyöltään ja ojensi sen niskottelevia kohti.

"Ymmärrättekö minut nyt?" kysyi hän.

Muutamissa silmänräpäyksissä ehti venhe takasin Styrbjörnin kylkeen ja Lagerberg hyppäsi siihen, -- mutta ei yksin. Hänen takanaan seisoi mies ja huusi:

"Odottakaa, odottakaa herra luutnantti, että minäkin ehdin mukaan!"

Se oli Stig, joka ei ollut lähtenyt edellisiin venheisiin, kun tiesi, että hänen luutnanttinsa vielä viipyi laivassa.

"Enpä nähnyt niinkään hullua unta taannoin", puhui mies venheeseen päästyään; "me vallotimme ensiksi tykkivenheen ja nyt jo kokonaisen fregatin."

Styrbjörnin laivavenhe oli vielä sen kyljessä köydellä kiinnitettynä. Lagerberg huusi nyt ampuville upseereille, että heittäisivät ampumisen ja koettaisivat tuolla venheellä pelastua. Se pelastaumisen kehotus tulikin jo aivan viime tingassa, sillä vihollisten tykkivenheet lähenivät jo arveluttavan lähelle, kohta kun Styrbjörnin perätykit olivat vaijenneet. Upseerit miehineen ehtivät kumminkin hypätä venheeseen ja seurasivat nyt toisia tuolla sumuisella seljällä. Ruotsalaiset olivat taaskin menettäneet "Hämeenmaan".

Vaan venäläiset tykkivenheet eivät tienneet, että kaikki ruotsalaiset olivat siitä lähteneet. Ne tulivat yhä lähemmäs fregattia ja ampuivat ehtimiseen sitä niin tulisesti, että koko alus sitten oli jätettävä hylyksi.

Vaan nuo kaksi viimeksi lähtenyttä ruotsalaista venhettä eksyivät pian toisistaan sumuisella selällä. Edelliseen niistä, jonka päällikkönä oli Melander, kuului yhtäkkiä, kun se summia haki tietä päälaivastoon, tahdikasta soutamista.

"Lepuuttakaa airoja!" komensi päällikkö hiljaisella äänellä.

Miehet tottelivat! Kohta senjälkeen ilmestyi sumun keskestä näkyviin suuri esine ja sen kyölivedessä souti vielä kolme muuta. Heti komensi silloin Melander miehensä soutamaan, vaan ennenkuin venhe taas pääsi vauhtiin, olivat venäläiset, jotka noissa neljässä tykkialuksessa kulkivat, jo ehtineet sen huomata ja kääntyivät kohta sitä perätykeillään ampumaan. Luodit vinkuivat vedenpinnassa, vaan yksi ainoa niistä sattui. Se särki perän, lensi päällikön jalkain välitse ja teljojen alitse keulaan, vahingoittamatta soutajia ensinkään. Vaan keulassa se tappoi erään haavoitetun jalkaväkimiehen, jota siinä kuljetettiin.

Aamulla, kun sumu hälveni, olivat kaikki ruotsalaiset venheet jo palanneet päälaivaston luo. Usva ne oli pelastanut joutumasta vihollisten tykkialusten saaliiksi. Vähäistä myöhemmin tuotiin myöskin tuo valloitettu priki, ainoa voittosaalis, mikä taistelusta saatu oli.

Mutta kuolo oli tuon tunnin taistelun aikana fregatin kannella niittänyt paljo runsaamman saaliin, ja niitteli yhä vielä, kun haavakuume katkasi elämänlangan vielä monelta sellaiselta, joka hengissä oli taistelusta pelastunut. Seuraavan päivän nimihuudossa kaipasivat ruotsalaiset 63:ea miestä, vaan vihollisten nimihuudossa kaivattiin kolmea vertaa lukuisampaa joukkoa.

YHDESTOISTA LUKU.

Kun venäläiset tykkivenheet, tehtyään tuon toisen turhan hyökkäyksensä Lindholmin selällä olevia ruotsalaisia laivoja vastaan, palasivat takasin Löfön selälle, jäi, kuten ennen on kerrottu, se tykkialus, jossa kalastaja-Olli oli ollut oppaana, koko seuraavaksi päiväksi ankkuriin Jannen saaren luo. Jo olivat kuluneet ne neljäkolmatta tuntia, jotka vanhalle luotsille armonajaksi olivat annetut, mutta vielä oli tupa polttamatta männikön rinnassa. Tykkivenheessä oleva venäläinen upseeri ei ollut sydämmetön mies. Hän oivalsi, kuinka kallisarvoinen tuo mökki oli vanhalle luotsille, jonka vieraanvaraisuutta hän juuri äsken oli tuossa samassa tuvassa nauttinut. Luotsin pojan hän tahtoi kumminkin käsiinsä, jos mahdollista isää vahingoittamatta. Surulla hän senvuoksi huomasi määräajan kuluvan loppuun, ilman että Jannesta mitään kuului. Hän oli kyllä ymmärtänyt isän tunteetkin, kun hän eilen uhkauksensa oli lausunut: isä ei semmoisissa oloissa tahtonut tehdä mitään mökkiään pelastaakseen.

Kun vuorokausi oli kulunut, lähetti luutnantti Ollin maihin ilmoittamaan luotsille, että hän sai vielä 12 tuntia armon aikaa. Luutnantti oli näet varma, että ukko tunsi poikansa olinpaikan. Vielä lähetti hän Ollin mukana ukolle terveiset, että hän takaa, että Jannea kohdeltaisiin sotavankina, ei kansanvillitsijänä. Kalastaja tiesi kyllä, ettei tuo lisäys voisi ukon mieltä muuttaa, mutta varmuuden vuoksi jätti hän sen kumminkin sanomatta. Arén välitti yhtä vähän noista 12:sta tunnista kuin ennen 24:stä. Hän oli jo kerännyt kokoon vähiä tavaroitaan ja kantanut ne alas ainoaan jälelläolevaan venheeseensä. Missä Janne nykyjään oleskeli, sitä hän ei tiennyt, vastasi hän Ollille.

Päivä kului. Olli ei sen kestäessä laiminlyönyt keskustellessaan luutnantin kanssa tälle terottaa, kuinka on tärkeää, että näytetään yksikään esimerkki, josta kansa sitten älyää, että totta tarkoitetaan. Jos mökki jätettäisiin polttamatta, kerrottaisiin kohta joka talossa koko Kemiön pitäjässä, että se oli vain ollut tyhjää uhkausta. Tykkivenheen miehistö oli sitäpaitse jo saanut tiedon uhkauksesta ja kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen olivat miehet niin vihassa ruotsalaisille ja suomalaisille, että he kyllä luvattakin kävisivät sytyttämässä Arénin mökin. Onhan niinollen parempi, että heille siihen lupa annetaan, arveli Olli, joka senlisäksi nyt laajasti selitteli, kuinka hän oli venäläistä syntyperää, vaikka olikin Suomessa asunut, j.n.e. Luutnanttia tämä kaikki iletti, mutta hän oivalsi kyllä itsekin, että hänen nyt olisi vaikea peräytyä. Vaan kuta enemmän ilta läheni, sitä useammin hän levottomasti silmäili tupaan päin, ikäänkuin odotellen, että joku sieltä soutaisi hänen alustaan kohden. Vaan ei ketään soutanut. Vanhus vain, tuo harmaatukkainen ja kumaravartaloinen, näkyi silloin tällöin kantavan asunnostaan jotakin alas venhelaiturilleen.

Niin tuli ilta; aika oli loppuunkulunut. Silloin nostettiin ankkuri tykkivenheeseen ja se lähti soutamaan salmea pitkin. Vaan samalla pienempi venhe, jossa oli kolme miestä, erkani tykkialuksesta ja souti maihin. Etummaisena nousi kumara, vähän ontuva mies tupaa kohden ja hänen perästä tuli kaksi miestä, kaikki revolvereilla varustettuina. Luotsi seisoi tupansa ovella. Oli melkein pimeä, mutta hän tunsi siltä kalastaja-Ollin.

"Ei teitä tarvitse tulla kolme miestä", virkkoi vanhus. "Enhän minä tässä ijässäni yksin niin vaarallinen liene ja voihan yksikin mies sytyttää tällaisen mökin!"

"Tämä on ikävä juttu", valitti Olli muka säälivästi, punoen pukinpartaansa ja karttaen ukkoa silmiin katsomasta, "minulle varsinkin ikävä, mutta luutnantti lähetti minut mukaan; minä en tietysti sytytä tupaa, sen saavat nämä miehet tehdä. Minkäpä minä sille voin, luutnantti on, niinkuin kaikki sotaherrat, ankara mies, ja hän on vihassa, kun Arén ei ole hankkinut selkoa Jannesta, -- nyt on jo kulunut pari tuntia ohi määräajasta."

"Jos ei sulla ole muuta tärkeämpää sanottavana, niin voit heretä paapattamasta", vastasi luotsi. "Tee, mitä venäläiset ovat sinun käskeneet tehdä. Tuvan uunissa on tulta, suurta vaivaa et tarvitse nähdä. En tahdo olla tielläsi, lähden soutamaan heti."

Ukko meni. Molemmat venäläiset, jotka hänen sanojaan eivät olleet ymmärtäneet, katselivat häntä ihmetellen ja säälien. Vanhus istui venheensä perään melomaan selin saareen päin. Kerran vain hän kääntyi ja katseli tupaan päin. Tuli uunista leimusi kirkkaasti pienistä ikkunoista, ikäänkuin vanhukselle tervehdyksen lähettäen. Nopeasti kääntyi ukko pois sitä katsomasta ja souti suoraan eteenpäin, keulaan päin tähystäen.

Molemmat venäläiset seisoivat liikahtamatta paikoillaan ja kieltäytyivät jyrkästi tupaan menemästä. Luutnantti oli ainoastaan sanonut, että uhkaus oli pantava toimeen, vaikkakin se oli vasten hänen tahtoaan. Ehkäpä hän tahallaan ei ollut antanut kellekään erityisesti toimeksi sytyttää taloa.

Mutta Olli se ei epäillyt. Kirasten ja lausuen jotakin halveksivaa "naismaisesta pehmeämielisyydestä" astui hän tupaan, veti kekäleet ulos pesästä ja pudotti lattialla olevan halkokasan viereen.

Nyt hän siis vihdoinkin sai kostaa tuolle pojalle, jota hän niin syvästi vihasi kaikkien niiden kepposten johdosta, mitä tämä hänelle oli tehnyt. Eikähän ukko ollut oikeastaan hitustakaan parempi. Tietysti hänkin oli tiennyt siitä, kun Olli suljettiin kellariin. Vaan siksipä hän saakoonkin nyt kokea, miltä tuntuu kierrellä vanhoilla päivillä maailmaa kerjäten. Ehkäpä vasta antavat Ollin olla rauhassa, kun hän silloin tällöin hankkii itselleen vähän ylimääräistä tuloa...

Liekit tarttuivat himokkaasti kuiviin halkoihin ja lähtivät niitä pitkin kiipeämään seinähirsiä myöten ylöspäin. Ollin tuli pian kuuma seistä siinä lieden vieressä katselemassa tuota tulen kiihtyvää vauhtia ja hän kiirehti senvuoksi tuvasta ulos. Mutta merimiehiä siellä ei enää ollutkaan. Silloin hän huusi heitä, vaan ei kukaan vastannut. Hän huusi kovemmin, mutta samalla tuloksella. He kai ovat menneet venheelle ja odottavat häntä siellä. Odottakoot! Hän aikoi yksin pitää huolta, että luutnantin käsky todellakin täytettiin. Nuo akat, jotka eivät uskaltaneet pientä mökkiä sytyttää tuleen, -- hävetkööt siellä!

Jo rupesi savua tupruamaan ovenraosta ja kuumenneet hirret paukahtelivat. Ikkunan kautta näki Olli, kuinka liekit oven kautta syntyvässä vedossa väleen nousivat seinää pitkin kattolautoja nuolemaan. Mutta Olli näki tuolla kirkkaasti valaistussa huoneessa vielä muutakin. Ukko Arén oli kyllä poiminut mukaansa yhtä ja toista, mutta paljo tavaroita oli siellä vielä jälellä. Olisihan sääli polttaa sellaista, jota voisi pelastaa, -- niin, pelastaa tulipalosta! Olli oli köyhä mies, -- eihän nuo viimeiset ruplanansiotkaan olleet pitkälle riittäneet. Hänelle oli hyvinkin tarpeellista saada mukaansa vähän vaatteita ja pöydän ja pari tuolia ja samallahan saattoi ottaa puumaljan ja hyllyn ja tuon kauniin kuvan seinältä, jossa oli niin sirotekoiset puitteet -- --; yhtä ja toista muutakin hän siellä näki, minkä kyllä saattoi piilottaa esim. tuohon kellariin, etteivät nuo miehet, jotka rannassa odottivat, tarvinneet saada vihiä tästä hänen pelastustyöstään. Kellari oli tyhjä, sen Olli hyvin tiesi. Jos joku saisi vihiä noista pelastetuista tavaroista, ennenkuin hän ehti ne korjata, niin -- eihän se mitään epärehellistä olisi pelastaa vähän tavaroita -- ukkoa varten.

Kalastaja-Ollilla oli siinä kiire. Vaan sen kuumempi ei vielä tuvassa ollut, kuin että hän useita kertoja kärsi juosta siellä edestakasin, tempasten aina jonkun esineen mukaansa. Sitä työtä hän teki kauan aikaa.

Mutta kun venheessä olevat miehet jo mielestään olivat kyllin kauan odottaneet ja näkivät liekkien jo kohoavan taivaalle, huusivat he Ollille, että hän tulisi, koska he aikoivat lähteä paluumatkalle. Jo oli selällä olevasta tykkivenheestä annettu kiirehtimismerkkejä. Kun ei vastausta tullut, nousi toinen miehistä törmälle huutamaan. Vaan ei kuulunut ketään. Tuvan katto paloi jo ilmiliekissä ja miehet kuulivat jonkun räsäyksen, niinkuin kurkihirren taittuessa. Miehet neuvottelivat nyt hetkisen ja päättivät antaa Ollin, jonka kanssa muuten eivät tahtoneet olla paljo tekemisissä, soutaa tykkivenheeseen miten pääsi, koska hän ei näyttänyt tahtovan tehdä heille seuraa. Ja niin he soutivat pois.

* * * * *

Tuntia myöhemmin oli saaren edustainen selkä musta ja äänetön. Rantaveteen heijastui vain tuon puoleksi palaneen tuvan verenpunerva valo. Silloin tällöin tupsahti kirkkaampi liekki hiilostavasta rauniosta ja valaisi noita ympäröiviä, matalakasvuisia mäntyjä, joiden kuoret sen hohteessa ruskottivat. Raskas savu, jonka seassa oli räiskiviä säkeneitä, peitti saaren.

Kappaleen matkan päähän saaresta oli pieni kalastajavenhe pysähtynyt. Kaksi miestä istui venheessä airojaan lepuuttaen ja katsellen kummissaan saarelta lähtevää valoa.

"Niin, olenpa samaa mieltä kuin sinä, Lassi", virkkoi toinen, "että tuon tulipalon on joku tahallaan sytyttänyt sillaikaa kuin ukko on ollut maissa, sillä hän on liian vanha leikkiäkseen varomattomasti tulella -- ja poikahan ei ole kotona."

"Soudetaanko maihin?" kysyi toinen, katsellen kumppalinsa kasvoja, joissa oleva arpi näytti loistavan tulenhohteessa.

"Olisiko meillä aikaa siihen? Neiti odottaa vastausta..."

"Antaa vanhanpiian odottaa. Milläpä se oikeastaan meille maksaa palkkiomme, ellemme tuo kauppiasta mukanamme. Kuta enemmän tätä retkeämme mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että olemme vähän liiaksi hätiköineet. Kyllähän laivojen luo tällä säällä pääsemme ja ehkä löydämme sen oikean laivankin, koska Olli oli sanonut sen olevan Bellonan vieressä, mutta entäpä sitten! Miten me sieltä oikeastaan saisimme kauppiaan mukaamme laivaväen sitä huomaamatta? Sen sulle sanon, että hulluutta se oli neiti Johannan tuuma, että meistä toinen muka menisi laivaan ja siellä vaihtaisi kauppiaan kanssa vaatteita ja jäisi sinne hänen sijaansa..."

"Ilmeistä hulluutta!"

"Se on höpsäkkä koko ihminen! Luulee, että kukaan antautuisi sellaiseen vaaraan, pelastaakseen venäläisen kätyrin."

"Hän haluaisi saada sulhonsa kotiinsa!"

"Tuo vanha tynkiluuta! Ei, kyllä me liian hätäisesti siihen kauppaan suostuttiin. Sitä se pahasti ihmetteli, neiti Johanna, ettei kalastaja-Olli ole palannut takasin. Ollipa taisikin olla viekkaampi kuin me. Hän on arvattavasti jäänyt venäläisten luo; mutta meidän retkellä voisi niin hullusti käydä, että jäisimme ruotsalaisten luo vastoin tahtoammekin. Ei, kyllä tämä meille olisi vaarallinen ja palkaton matka!"

"Soutakaamme siis maihin nyt ensi aluksi, ja tuumatkaamme. Ehkäpä voimme, Lassi, pelastaa jotakin tuvasta ja siten ansaita saman verran kuin itse kauppias koko komeudessaan meille tuottaisi!"

"Olet oikeassa. Se tehkäämme!"

Venhe laski laituriin ja toverukset nousivat männikön läpi tupaan päin. Muuta ei kuulunut, kuin tulen räiskettä tuvan jo melkein loppuun palaneesta kehästä. Muuan nurkka tuvasta oli sentään vielä pystössä ja tämän nurkan varjossa ei tulen hohde tuntunut niin kuumalta. Siihen asettuivat siis toverukset ja koettivat hiiltyväin hirsien keskestä keksiä jotakin, jolla vielä arvoa olisi. Mutta tuli näytti jo tehneen liian puhdasta työtä.

Sillävälin nousi kuu metsän ylitse ja sekotti kelmeän valonsa tulen punertavaan hohteeseen. Lassi oli kiertänyt tuvan tutkiakseen sen yltympäriinsä, vaan toveri oli jäänyt paikoilleen. Kuu valaisi nyt sen osan palamatta olevasta nurkasta, joka äsken oli ollut pimeä, ja nyt saattoi siis paremmin nähdä yksityiskohtia tuosta hiiltyvästä rakennuksesta. Punaparta näkikin raunioiden lomitse puolipalaneen takin. Hän kumartui vetääkseen kepakolla takin lähemmäs, mutta samassa hän näki käden, joka kovasti puristi takkia. Seuraavassa tuokiossa kuuli Lassi, joka tuvan takana käveli, kimakan kirkunan. Hän kiirehti toverinsa luo, mutta näki tämän jo tulista vauhtia juoksevan venheeseen päin.

"Pois, tule pois!" huusi punaparta, kuin mielensä menettäneenä.

"Miksi, mikä hätänä?" kysyi Lassi ja koetti tavata toverinsa.

"Joudu pois!" huusi vain pakenija ja juoksi yhtä vonkaa venheelle asti. Sinne ei enää tupaa näkynyt ja hänen kauhtuneet kasvonsa rupesivat vähitellen rauhottumaan.

"Mitä sinä pakenit?" kysyi Lassi vielä kerran ja kahlasi venheeseen, jonka toinen jo oli työntänyt vesille.

"Minä näin hänet, näin varmasti!" vakuutti toveri vieläkin vavisten.

"Kenen, _kenen_?" karjui Lassi jo aivan vimmoissaan, kun oli kastellut housunpolvensa.

"Ollin, kalastaja-Ollin! Hän makasi siellä hirsien alla ja muljotti minuun silmillään... niin, muljotti, vaikka oli kuollut, ihan kuollut, sen selvästi näin, sillä kuu valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat vainajan -- --."

"Mi-mitä puhut?" --

"Niin, Ollin näin. Hän tietysti on tämän tulipalon sytyttänytkin -- -- ja joku kattohirsi on arvattavasti pudonnut hänen päähänsä ja surmannut hänet kuin sammakon! Hyi, semmoiseen paikkaan kuoli! Mutta minä eroon pois koko näistä hommista, -- sinne saa kauppiaskin jäädä vangiksi! Sillä niin totta kuin tässä istun, on sitä uskontoakin olemassa ja nyt en lähde millekään salaretkille -- --." Ja hän souti, niin että vesi keulassa kuohui.

"Mutta oletko ihan varma asiasta?"

"Ehkäpä tahdot itse mennä katsomaan?"

"E-e-en!"

Lassikin tarttui airoihin ja souti niin voimakkaasti, kuin olisivat he kilpaa vedelleet. Suoraan mantereelle päin soutivat.

Silloin kuului kaukaa läpi yön hiljaisuuden tykinlaukauksen kumea jyrinä. Sitten toinen ja useampia ja ennen pitkää oli koko ilma täynnä ukkosentapaista pauketta.

Kun ensi laukaus kuului, olivat miehet kohta lakanneet soutamasta kuunnellakseen. Etuteljolla soutava mies oli vielä äskeisestä tapauksesta niin säikähdyksissään, että airot vapisivat hänen käsissään.

"Mitäs tämä nyt taas on?" kysyi Lassi. "Sehän kiihtyy kiihtymistään."

"Olisivatko ruotsalaiset hyökänn..." Hän ei ehtinyt sen enempää virkkaa, sillä taas olivat hänen silmänsä sattuneet tuohon punertavaan liekkiin.

"Laukauksethan kuuluvat Löfön selältä päin, miten ruotsalaiset olivat sinne päässeet?"

"Soudetaan maihin ja palataan neiti Johannan luo", ehdotti punaparta säikähtyneenä.

Tulen hohde kelmeni vähitellen ja lopuksi ei enää näkynyt kuin verenpunertava pilkku tuossa illan kylmässä, tyyneessä valaistuksessa. Kuu valaisi kalpeasti tuon pienen saaren ja siinä olleen tuvan rauniot.

Mutta jyrinä tuosta etäisestä taistelusta koveni ja kiihtyi: siellä suomalaiset ja ruotsalaiset koettivat tempasta jotakin takasin siitä, mitä Viaporissa oli vihollisten saaliiksi joutunut.

KAHDESTOISTA LUKU.

Rannalla, merimieskapakan ulkopuolella, seisoi useita ryhmiä peljästyneitä ihmisiä, katsellen tuota kamalaa näytelmää, joka Löfön selällä tapahtui. Muista syrjässä seisoi törmällä Kati ja hänen äitinsä sekä vanha luotsi, ja heihin oli neiti Johannakin liittynyt. Yksi ja toinen lausui silloin tällöin lyhyviä katkonaisia sanoja tapausten johdosta. Nuoren tytön kalpeilla kasvoilla, jotka kuun valossa näyttivät yhä valkosemmilta, kuvastui nouseva ja laskeutuva puna, kertoen siitä mielenliikutuksesta, joka hänen sisässään raivosi.

Taivaanrannalla leimusi myötään tykinlaukausten ja kivääritulten heijastusta ja taistelun jyrinä kaikui mahtavana vuorissa ja metsissä, yhä vain kiihtyen.

"Kas!" virkkoi tyttö, tarttuen luotsin käsivarteen, "mikä on tuo?"

Tulipylväs oli noussut merestä ja heti puhennut kaikkia häikäisevään, kirkkaaseen valoon, jota vastaan silmänräpäykseksi Styrbjörn-laivan runko ja mastot selvästi kuvastuivat. "Se kai oli joku laiva, joka räjähti", virkkoi luotsi. Ja hän jatkoi hiljaa, kuin itsekseen: "Onkohan, onkohan poikani..." Lauseen loppusanoja ei kukaan voinut kuulla. Mutta luotsi tunsi, että se hento naiskäsi, joka hänen käsivarteensa oli tarttunut, suonenvedontapaisesti vavahti.

"Kas, valoa loistaa vielä tuolta salmen takaa!" virkkoi Johanna, joka oli katsellut taivaalle, missä Arénin tupa oli ollut.

"Se tuli ei merkitse mitään", vastasi vanhus, "vai luuleeko neiti ehkä, että kauppiaan talo palaa?"

"Ei toki, Jumala varjelkoon, niin kamalaa tämä nyt ei kumminkaan liene."

Luotsi ei enää vastannut.

"Ovatko ne venäläisiä laivoja nuo?" kysyi Kati hätääntyneellä äänellä ja viittasi heidän edessään levenevälle ulapalle, jossa kuun valossa kaksi suurenlaista alusta näkyi nopeasti lähenevän yli veden tyyneen selän.

"Ne ovat venäläisiä tykkivenheitä, -- tuolla tulee vielä yksi! Saa nähdä, miten nyt meikäläisille käy."

"Sanoiko hän," kuiskasi tyttö ikäänkuin epäillen, "aikoiko hän mennä mukaan --?"

"Hän ei tiennyt tästä hyökkäyksestä mitään," vastasi luotsi matalalla äänellä. "Mutta varmana pidän, että hän on mukana, sillä ilman varmaa luotsia eivät ruotsalaiset tuota tietä ole tänne päässeet. Sen väylän tuntijoita ei ole muita, kuin poikani ja minä."

Taas lehahti puna neidon poskille ja katosi jälleen heti, jättäen ne valkosiksi kuin marmori.

"Olen nähnyt ja kuullut tällaista kerran ennen," virkkoi Katin äiti, vanha nainen, jonka hiukset olivat harmaat, mutta jonka vartalo vielä oli suora. "Muistanpa miltä se tuntui kahdeksantoista vuotta sitten, kun venhe souti rantaan ja hän oli siinä..."

"Hiljaa!" virkahti luotsi äkkiä, tarkasti kuunnellen taistelun melskettä, joka jo tuntui olevan talttumassa päin. "En ole varma, vaan mielestäni kuulin hurraahuudon!"

"Todellako?" virkahti tyttö vilkastuen ja kirkastuvalla katseella. "Ruotsalaisillahan vain on tapana hurrata?"

"Niin, -- mutta kenties kuulin väärin. Kas siinä, yhä useampia tykkialuksia saapuu. -- Mutta minusta tuntuu, että mereltä rupee nousemaan sumua."

Kivääritulen epäselvä pauke oli melkein päättynyt ja ainoastaan tykkien voimakas jyrinä tärisytti nyt lakkaamatta ilmaa. Sumu nousi nopeasti, leveni, kätki näkymättömiin etäisemmät esineet ja muutti lähempänä olevat ohkasiksi varjokuviksi, jotka nekin vähitellen sulivat tuohon melkein kiiltävään valkoseen utuun, joka jo koko luonnon täytti.

Vielä tunnin ajan kesti tykinpauketta, vaan sitten se rupesi heikkenemään, kaijuttuaan hetkisen vähän lähempää. Ja vihdoin kävi ulappa äänettömäksi.