Part 7

Janne totteli, hän huomasi, ettei hän paljastamalla itsensä voisi isäänsäkään mitenkään pelastaa. Pian hän huopasi venheensä pimeään siimekseen, josta sitä ei voinut mitenkään nähdä. Heti senjälkeen ehti jo tykkivenhekin perille. Matkaa ei ollut sen pitemmälti kuin että tykkialuksesta hyvin voitiin nähdä ukon venhe, joka nyt siinä liikahtamatta makasi. Pakolainen on nyt siis huomannut mahdottomaksi pyrkiä pakosalle, arvelivat takaa-ajajat, taikka on ehkä haavoitettu. Sytytettiin lyhty ja mies asettui keksi kädessä keulaan. Kalastaja-Olli asettui hänen viereensä. Lyhdyn valossa rupesi nyt Olli tarkastamaan venheessä olevaa pakolaista. Vaan häneltä pääsi heti synkkä kirous, joka osotti suurinta pettymystä. Lyhdyn valossa oli hän tuntenut vanhan luotsin harmaapartaiset kasvot.

"Tämähän on taikuutta!" pauhasi Olli harmistuneena. "Voisinpa miltei vannoa, että äsken näin hänen poikaheittiönsä tuolla selällä, ja nyt se on muuttunut ukoksi, vanhukseksi. Taikka onko siellä muita venheessä?" Hän valasi uudelleen ja lähempää lyhdyllään vanhusta.

"Voittehan hakea täältä purjeiden altakin ja teljojen takaa, jos luulette minun jotakin varastaneen", puhui ukko Arén, ollen olevinaan aivan tietämätön koko asiasta. "Miksi te minua ammutte? Tässähän täytyy vanhan miehen soutaa käsivarret pois sijoiltaan, vaikka kumminkin on luvattu, että kaikki yksityiset saakoot olla rauhassa? Ja mitä se sinä Olli siellä toimit kaiken tuon sotaväen joukossa? Yksin soutelit koko iltapäivän saareni ympärillä tänään; ajattelin pyytää sinut sisään, mutta soudit niin kaukaa, ettei ääni kuulunut..."

"Luutnantti sanoo, että saatte soutaa tiehenne", virkkoi Olli keskeyttäen, koettaen kätkeä kasvojaan lyhdyn valosta pois. "Ei olisi teitä ammuttukaan, ellette olisi pakoon soutanut kuin tullivaras."

"Minä en liikahda paikaltani, ennenkuin kaikki venheet ovat soutaneet ohi, sillä muuten nuo toisetkin luulevat minun pakenevan ja lähtevät minua ampumaan."

Sen sanottuaan souti ukko venheensä vähän selemmäs ja antoi sen pysähtyä siihen, niin että kaikki ohiajavat tykkivenheet saattoivat hänet huomata. Ne soutivat yksitellen edessä kiirehtivän jälestä ja niissä sytytettiin kaikissa taas vähinerin aluksenlyhdyt. Ukkoa ei kukaan ahdistanut. Oli aivan tavallista, että sota-alukset tapasivat saaristovenheitä kulkuvesillä, eikä nytkään siis tuohon yksityiseen venheeseen mitään huomiota pantu.

Janne oli soutanut pienen saaren alle, jonka kapea heinikkosalmi katkasi niemestä. Siellä hän liikahtamatta kökötti, kunnes isä, koko laivaston soudettua ohi, huopasi hänen luokseen. Siinä varjossa he nyt varovasti keskustelivat. Jo päivemmällä oli päätetty, että Janne ensi tilaisuudessa ottaisi pestin Ruotsin laivastoon, koska hänen olonsa ja asemansa kotonaan kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Oman väestön keskuudessa oli näet henkilöitä, jotka Löfön selällä olevan laivaston levittämästä kullasta olivat valmiit kavaltamaan kansalaisiaan. Pitemmän ajan kuluessa oli Janne huomannut siitä epäilyttäviä oireita. Ja nyt, kun selvästi nähtiin kalastaja-Ollin olevan venäläisten oppaita, käsittivät sekä isä että poika, ettei hänen ollut kotona turvallista olla, sillä tuo hämäräperäinen seikkailija oli koettava kaiken voitavansa, kostaakseen sen kepposen, minkä Janne oli hänelle ja "kapteenille" tehnyt.

Mutta ennenkuin Janne saattoi lähteä kotoaan antautuakseen laivastomieheksi, täytyi hänen toki saada mukaansa vähän vaatteita ja muonaa. Siksi oli lähdettävä kotiin päin.

Janne luuli voivansa omalla venheellään seurata isäänsä kotiin. Tykkivenheetkin olivat jo hävinneet yöpimeään ja jatkoivat arvattavasti yhtä kyytiä retkeään Löfön selälle. Mutta siihen ehdotukseen ei ukko suostunut. Olisihan voinut sattua, että joku sluuppi syystä tai toisesta olisi jäänyt toisista jälemmäs väylälle, ja silloin voisi sen miehistö helposti keksiä Jannen, -- kuka sen tiesi, vaikka kalastaja-Olli itse olisi jäänyt saaren luo taas vahtimaan, -- se oli mies viekas kuin kettu.

Ja pian huomattiinkin, että vanhus oli oikein aavistanut venäläisten liehtarin vehkeet.

Janne peitettiin siis isän venheeseen purjeiden alle, jotta se täten vaaratta pääsisi mahdollisten vahtien ohi. Tykkivenheitä ei enää kuulunut. Rauhallista ja hiljaista oli kaikki vanhuksen kotiin päin soutaessa. Ollakseen sitä enemmän varuillaan, kiersi ukko mantereen rantaa myöten ja käänsi siitä vasta niemen ympäri suojaiseen paikkaan, jolta siinä kenenkään näkemättä saisi lastinsa maihin. Mutta soutaessaan näin rantaa pitkin niemen kärkeen, ei hän voinut nähdä, mitä niemen toisella rannalla oli; sitäpaitsi peitti öinen pimeä tämän rannikon aivan näkymättömiin. Liian myöhää hänen senvuoksi oli kääntyä takasin, kun hän niemen nokkaa kiertäessään näki lyhdyn loistavan eräästä rannikolle pysähtyneestä tykkivenheestä, -- hän tuskin enää oli kymmenen sylen päässä siitä. Hänen soutaessaan niemen kärkeen oli jo tykkivenheeseen kuulunut hänen airojensa loiske.

"Hei, Arén!" huusi ääni tykkivenheestä ja ukko tunsi heti huutajan kalastaja-Olliksi. "Souda tänne venheesi, luutnantti tahtoo levätä yön sinun majassasi."

"Tulenhan minkä ehdin", vastasi luotsi aivan tyyneesti, ja ohjasi samalla venheensä lähelle rantakiviä, niin että Janne pääsi siitä ryömimään maihin.

"No, mutta tulehan jo", huuteli Olli, kun vanhus vähän viipyi.

"Täällähän jo olen."

Ukon täytyi kiireesti soutaa aivan tykkivenheen kylkeen. Siellä lausui komentaja jotakin venäjäksi Ollille ja molemmat laskeusivat sitten hänen venheeseensä.

"Liehän tuvassasi tilaa mullekin", puhui Olli, "luutnantti tahtoo minut mukaansa."

"Liehän sitä tilaa, jos enään tyydyt siihen, mitä suomalainen voi tarjota", vastasi Arén pistelijäästi.

Kun kalastaja-Olli ja luutnantti nousivat maihin, kyykötti Janne niin lähellä erään kiven takana, että hän selvästi saattoi kuulla miesten askeleet, kun he kävelivät ohi.

"Olisipa meidän luutnanttimme nyt täällä", arveli hän itsekseen, "niin pistäisimmepä sinut nyt sellaisiin pihteihin, että et hevillä livistäisikään tiehesi!"

Miehet menivät tupaan, jossa ukko sytytti tulen. Mutta Janne makasi piilopaikassaan ja mietti, miten hän saisi tuon maansa kavaltajan satimeen. Hänen päähänsä ei pistänyt ajatuskaan, että hän voisi tehdä Ollille mitään väkivaltaa, niinkauan kuin tämä oli hänen isänsä majassa, -- se olisi ollut vieraanvaraisuuden loukkaamista. Mutta ulkona hän mielestään saattoi tehdä mitä tahtoi ja olisi hän siellä kernaasti antautunut ilmiotteluunkin kavaltajan kanssa, ellei olisi peljännyt siten isälleen tuottavansa tuhon. Sitäpaitse heitä oli kaksi miestä. Eikä hän nyt voinut keksiä otollista suunnitelmaa, vaan päätti antaa tapausten ja sattuman ratkaista menettelytapansa.

Vähää myöhemmin näki hän tuvan vieressä olevan matalan kellarin katolta venäläisen upseerin kävelevän edestakaisin tuvassa. Kalastaja istui ovensuussa ja isä valmisti vuodetta upseerille. Janne näki, että Ollilla oli pistooli vyössään.

Äkkiä upseeri pysähtyi ja näytti antavan kumppanilleen jonkun käskyn, sillä tämä nousi heti ja otti lakkinsa. Samassa pudottausi Janne kellarin katolta alas ja lymysi läheisen männyn taa sen tien viereen, joka vei tuvasta rantaan. Hän näki tuvan ovea avattavan ja samassa kuului mies astuvan tietä myöten rantaan päin. Oli niin pimeä, että Jannen täytyi korvakuulolta laskea, milloin Olli oli männyn kohdalla. Siinä silmänräpäyksessä astui hän esiin, tempasi pistoolin Ollin vyöstä ja veti sen vireisiin.

"Hiljaa!" komensi hän, ennenkuin toinen ehti tajuta mistä oli kysymyskään; "meitä on viisi miestä ja jos sinä ääntäkään päästät, saat lyijyluodin otsaasi niin totta kuin sen olet ansainnut. Tottele, jos hengestäsi välität, nyt _on_ vuoro minulla, tee täsmällisesti, mitä käsken -- --."

"Tunnen sinut jo, Janne", virkahti kalastaja, yhä varmistuneena äskeisessä arvelussaan, että poika liikkui noitamahdeilla ja ylenluonnollisilla apuneuvoilla.

"Sitä parempi", jatkoi nuorukainen, "tässä ei ole aikaa juttelemisiin. Näet kellarin tuossa ikkunan valossa. Sinne pääset yökortteliin. Jos yritätkään livistää pakoon, ammun luodin selkääsi, -- minä olen vankempi nyt, kuten näet, tykkivenhe ei ehdi maihin, ennenkuin minä olen pitkäin matkain päässä salmen takana. Ja sen tiedät, että tästä on leikki kaukana."

Sen tiesi Olli. Ja vaikkei hän ollutkaan niin varma noista neljästä apulaisesta, niin älysi hän olevansa huonommalla puolella. Jospa pistooli ei olisi ollut ladattu, ei hän olisi epäillyt antautua käsikahakkaan tuon rohkean pojan kanssa, jota väkevämmäksi hän itsensä tiesi. Jos hän taas huutaisi, oli vaara tarjona, että Janne uhkauksensa täyttäisi -- ja Olli oli hengestään arka. Jannen kiirehtivässä äänessä oli jotakin, joka ei kehottanut vastaväitteitä tekemään.

Näitä miettien totteli hän verkalleen Jannen käskyä ja ryömi matalan, vankan kellarinoven kautta sisään.

"Eläkä siellä turhaa meteliä pidä", varotti Janne yhä pistoolia ojentaen, "äänesi ei kuulu kumminkaan kymmenen askeleen päähän ja me kyllä täällä sinua vartioimme, kunnes sinut laivastoon viemme talteen. Ruokaa saat aamulla."

Niin sanoen sulki Janne oven ja kiinnitti varmasti rautasen telkeen.

Helppoa hänen nyt olisi ollut vangita myöskin venäläinen upseeri, joka puolittain riisuutuneena makasi luotsin laittamalla vuoteella. Mutta vieraanvaraisuuden lait estivät häntä isänsä majassa sitä tekemästä. Ja siksi hän vain varovasti ikkunan kautta antoi isälleen merkkejä, jotka tämä hyvin ymmärsi. Hän aikoi heti lähteä ruotsalaiseen laivastoon.

Sillaikaa kuin isä tuvassa kokosi hänelle vähän vaatteita, meni hän venheelleen ja souti sen aivan hiljaa saaren toiselle rannalle ja palasi sitten noutamaan tavaroitaan. Isän ei sopinut lähteä tuvasta niitä tuomaan, upseeri olisi muuten voinut herätä ja ruveta epäilemään. Eteisessä puristi Janne isänsä kättä ja sanoi jäähyväiset, -- olihan hän nyt lähtemässä vakavia kohtaloita kohden.

"Etkö kellekään tahdo terveisiä lähettää?" kuiskasi ukko hyvästellessä. Janne oli hetkisen ääneti.

"Eipä ole ketään, joka minun terveisistäni välittäisi", vastasi hän sitten hiljaa. Ja nyt oli ukko kotvasen vaiti.

"No niin", virkkoi hän vihdoin, "Jumala olkoon kanssasi! Toivonpa, että vielä toisemme näemme, mutta jos niin _ei_ tapahtuisi, tiedän sinun kumminkin oikeilla teillä kulkevan. Minua elä ajattele, tee vain parastasi." --

Pimeää salmea ja epätietoista tulevaisuutta kohden souti nuorukainen yksin ja ääneti. Ei ollut ketään muita kuin isä, joka hänen retkiään ja toiveitaan huolella seurasi nyt, kun hän oli menossa sotamieheksi, saadakseen, jos niin sallittaisiin, jo tänään tai huomenna avonaisessa taistelussa sotia maansa puolesta. Eikö ollut ketään? Oli, -- isänmaan katseet seurasivat häntä, niinkuin kaikkia poikiaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Vaikka Janne niin varmasti ja rohkeasti oli toimeenpannut suunnitelmansa vangitessaan kalastaja-Ollin, ei hän ollut ottanut lukuun kaikkia tämän kälmintöihin tottuneen miehen keinoja suoriutua vaikeimmistakin pulmista. Jos hän kaikki asianhaarat olisi ottanut lukuun, siis myöskin tuon vangitsemansa miehen tarkaksi terästyneen kuulon, olisi hän varmaankin käärinyt sukkansa airojensa ympäri, vaijentaakseen niiden ritinän, kun hän läksi kotirannastaan soutamaan.

Olli oli alistunut pistoolin piipun edestä, mutta Jannen puhetta "viidestä miehestä" hän ei ollut uskonut. Kun hän sitten kellarin syvässä pimeydessä ei näköaistiaan voinut ollenkaan käyttää, jännittyi hänen kuulonsa sitä tarkemmaksi ja hän koetti korvainsa avulla muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä hänen vankilansa ulkopuolella tapahtui. Hän ei kuullut kenenkään muun askeleita kuin Jannen, kun tämä läksi kellarin luota. Matka kellarista tupaan oli niin lyhyt, ettei kukaan olisi voinut tupaan mennä, ilman että hän olisi sitä kuullut. Hän kuuli Jannen kävelevän kellarinoven ohi rantaan päin ja palaavan hetken perästä vastapäiseltä taholta. Kalastaja oli jo kohta älynnyt, että Janne vain käväsemään oli saarelle tullut ja toiminut siellä, käyttäen sattuman tarjoamia apuneuvoja hyväkseen. Siitä teki kalastaja myös sen johtopäätöksen, että hän ennen päivän nousua taas lähtisi pois saarelta, koettamattakaan vangita venäläistä upseeria. Sillä olihan tykkivenhe miehistöineen siinä aivan vieressä.

Se hetki, jolloin Janne eteisessä odotti, kun isä kokosi hänen vaatteitaan, oli seikka, jota ei vanki voinut selittää. Hän rupesi jo epäilemään otaksumiensa todenmukaisuutta, kun hän taas kuuli nuorukaisen tutut askeleet ja niiden avulla sai solmituksi kokoon katkenneet langat. Jospa hän nyt vain saisi kuulla airojen ritinää, olisi hän asemasta aivan selvillä: Janne on pistänyt hänet väliaikaiseen talteen, nähtävästi tarkotuksessa, että ensi tilassa tultaisiin sotaväen avulla viemään hänet varmempaan säilytyspaikkaan. Mutta tuota odottamaansa ääntä sai hän kauan vartoa.

Janne oli kotoa lähtiessään pitänyt silmällä ainoastaan sitä, että saisi saaren venheensä ja tykkialuksen väliin, joten jälkimmäiseen ei hänen soutamistaan kuultaisi. Mutta sitä mahdollisuutta, että Olli olisi vankilaansa kuullut hänen soudantansa, ei hän ottanut ollenkaan lukuun, eikä hän siitä luultavasti olisi välittänyt, jos olisi tullut tuota ajatelleeksikin. Hän vain ajatteli, että aamulla kaipaa venäläinen upseeri sekä Ollia että pikkuvenhettä ja tekee siitä sellaisen johtopäätöksen, joka suinkaan ei Ollille ole suosiollinen, -- jos hän joskus vastaisuudessa, vapaaksi päästyään, vielä antautuisi vihollisten palvelukseen.

Ja niin souti Janne reippaasti ulapalle ajattelematta, että hänen aironsa äänet kuuli ja laski se mies, jonka hän äsken oli isänmaanpetoksesta tavannut ja joka nyt parhaallaan mietti pelastuksensa ainoata keinoa.

Päivä oli jo ruvennut valkenemaan, kun venäläinen luutnantti heräsi vuoteellaan. Ensi töikseen hän kysyi, missä hänen oppaansa, kalastaja, on. Ukko Arén oli unisen näköinen eikä ollut ymmärtävinään mitään. Luutnantti mainitsi silloin Ollin nimen. Isäntä puisteli nyt päätään merkiksi, ettei hän siitä tiennyt mitään. Silloin nousi upseeri ja lähti ulos, kävelläkseen venhevalkamaan. Mutta monta askelta hän ei ollut ehtinyt, kun hän kellarinoven sisäpuolelta kuuli kovaa jyskettä ja kolkutusta. Aavistamatta, miten asianlaita oli, kutsui hän luotsin tuvasta ulos. Tämä puisteli päätään, ymmärtämättä upseerin vilkkaita viittauksia. Mutta silloin kuultiin selvästi kellarista upseerin omaa nimeä mainittavan. Nyt ei luotsin auttanut muu, kuin täytyi hänen hyvin hämmästyneen näköisenä mennä ja avata ovi. Ja aivan kummastuneena hän katseli, kun kalastaja-Olli sieltä astui ulos, kädellään suojaten silmiään valolta.

"Mitäs tämä on?" kysyi upseeri, luotsia terävästi tarkastaen.

"Hän ei ole näissä vehkeissä ollut mukana ainakaan alusta", vastasi Olli, "vaan syy on hänen poikansa, sen heittiön, jonka tekin tunnette, herra luutnantti -- --." Ja Olli kertoi, kuinka häntä muka kavalasti takaapäin oli lyöty halolla päähän ja sitten sysätty kellarinovesta sisään, ennenkuin hän oli siksiverran tajuntaansa päässyt, että olisi ehtinyt laskea, oliko niitä ollut kolme vaiko useampia. Ilkityön tekijät olivat sitten venheellä soutaneet pois.

"Ja uskotko sinä", kysyi upseeri harmistuneena, "että hän yksin on tuon juonen keksinyt?"

"Sitä en ole sanonut", vastasi Olli, joka kernaasti näki, että myöskin isä-Arén sai tarpeellisen kurituksen.

"Sinä olet meidän palveluksessamme", jatkoi upseeri, "niinkauan kuin tykkialustamme opastat, ja siitä syystä olen minä myöskin ansion mukaan rankaiseva jokaisen, joka sinulle jotakin väkivaltaa tekee. Eihän hän ole Ruotsin sotaväessä tuo nuorukainen?"

"Ei, ellei hän tänä aamuna ole pestiä ottanut. Ainakaan hän ei vielä viime yönä ollut sotilas."

"Sano siis tälle vanhalle miehelle näin: Joko jättää hän neljänkolmatta tunnin kuluessa poikansa minun vangikseni, taikka poltatan minä huomispäivänä hänen mökkinsä."

Olli käänsi tämän ja luotsi kuunteli sitä uhkausta kasvojaan vähääkään väräyttämättä.

Hetken kuluttaa sai Arén käskyn soutaa upseerin palvelijoilleen takasin tykkivenheeseen, joka koko päiväksi jäi ankkuriin saaren edustalle.

KYMMENES LUKU.

Jo seuraavana päivänä tekivät venäläiset uuden yrityksen pakottaakseen tykkivenheillä ja lauttapatteriioilla ruotsalaiset poistumaan ankkuripaikaltaan Jungfrusundista. Kohta puolenyön jälkeen ilmoitti eräs "Isänmaa" nimisen laivan vahti, että hän oli nähnyt joitakin epäilyttäviä aluksia lähenevän suurta väylää pitkin Löfön selältä. Kohta annettiin myöskin lähimpänä olevalle laivalle merkki, että tykit pantaisiin ampumakuntoon. Vähää myöhemmin paukahti jo ensimmäinen laukaus. Viime yön kokemuksista olivat venäläiset huomanneet tarpeelliseksi lähestyä varovammin. Ohjaamatta suoraan ruotsalaisten laivoja kohden hakivat he suojaa muutamain pienten luotojen takaa, josta he suurimmilla tykeillään pommittivat linjalaivoja. Vaan ruotsalaiset laivat vastasivat niin hyvin tähdätyillä ja voimakkailla laukauksilla, että tykkivenheiden tunnin uutteran työn jälkeen täytyi taaskin palata turvalliseen suojapaikkaansa. Yksi luoti oli sattunut "Isänmaahan" ja tappanut kaksi merisotilasta. Mutta vihollisille oli retki enemmän maksanut. Sillä sen yön jälkeen ei kahta heidän tykkialustaan enää koskaan taisteluun tuotu.

Ruotsin tässä salmessa olevaan laivastoon kuuluivat edellämainitut kaksi linjalaivaa sekä fregatti Bellona. Laivat olivat syväkulkuisia ja saaristossa oli niillä vaikea liikkua, josta syystä tuulen äkkiä kääntyessä täytyi purjehtia aavemmalle selälle; mutta tästä taas oli seurauksena, että mantereenpuoleisen väylän vartioimisesta monta kertaa oli luovuttava. Siksi olikin amiraalilta tullut käsky, että osaston tulisi, tuulen ollessa suotuisan, yhtyä Örön luo koottuun pääjoukkoon, jossa oli kymmenen linjalaivaa ja fregattia. Samaan aikaan tuli kahden toiselle taholle sijoitetun linjalaivan yhtyä päälaivastoon. Oli tarkotus pakottaa venäläistä laivastoa ryhtymään meritaisteluun; tuo laivasto oli saapuneiden tietojen mukaan Suomenlahden suussa.

Mutta ennenkuin näiltä vesiltä lähdettiin, arveli osaston päällikkö, amiraali Nauckhoff suotavaksi, että hyökkäys tehtäisiin Löfön selällä olevaa venäläistä saaristolaivastoa vastaan. Jos se voitaisiin valloittaa, niin sitä parempi; kaikissa tapauksissa oli vihollista rangaistava noista uudistetuista hyökkäyksistä. Lippukapteeni, everstiluutnantti von Krusenstjerna sai käskyn toimeenpanna hyökkäyksen suunnitelman mukaan, minkä hän itse sai laatia. Mutta nopeasti oli kaikki suoritettava. Saattoihan tuuli koska tahansa kääntyä suotuisaksi retken tekemiseen.

Jo päivällisen aikaan samana päivänä, jolloin vihollisten viimeinen hyökkäys linjalaivoja vastaan oli torjuttu, oli eri laivoihin annettu tieto everstiluutnantin suunnitelman pääpiirteistä. Kello 6 i.p. läksi sitten kapteeni Nordenskiöldin johdolla venhelaivasto, jossa oli kuusi barkassia ja viisi tykkivenhettä, kaikki täysin miehitettyinä, liikkeelle yhtyäkseen molemmilta tahoilta tulevain apualusten kanssa. Överstiluutnantti Krusenstjerna saapui heti jälestä sluupillaan Öröstä.

Erään Kronobergin rykmentin Ahvenanmaalle kuljetettavan lisäväkiosaston oli vastatuuli pysäyttänyt laivaston luo, ja kun pidettiin erittäin suotavana, että alkavassa kahakassa olisi käytettävänä hyviä pyssymiehiä, valittiin osastosta 132 miestä, jotka jaettiin eri venheisiin. Vapaaehtoisina oli melkein koko laivastoväki ilmoittautunut halukkaaksi lähtemään tälle hyökkäysretkelle, ja nuorten upseerien joukossa oli into aivan palava. Olihan koetettava valloittaa takasin edes jotakin siitä, mitä Viaporissa oli menetetty. Hetki oli tullut, jolloin sai pestä pois häpeän ja silmästä silmään nähdä tuon vihollisen, joka piilopaikoistaan saaristosta oli pitkät ajat salakähmäistä kiusaansa tehnyt.

Kun kaikki soutuvenheet olivat kokoontuneet divisioonalaivan ympärille, kutsuttiin kaikki upseerit, jotka eri venheitä komensivat, laivan suureen kokoushuoneeseen. Siellä everstiluutnantti Krusenstjerna esitti heille yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Sen tarkotus oli suorastaan koettaa vallata nuo molemmat saaristofregatit, Styrbjörnin (Hämeenmaan) ja Hjalmarin, sekä sen lisäksi jos mahdollista kaapata jonkun niistä skuunareista, jotka olivat ankkurissa suurempain laivojen rinnalla. Hyökkäys oli äkkiarvaamatta tehtävä. Eräältä nuorelta luotsilta, joka edellisenä päivänä oli ruvennut laivastoon vakinaiseen palvelukseen ja jonka kotipaikka oli Löfön selän partaalla, saatiin tietää, että vihollisella oli eri salmissa etuvartijoita ja vakoojia aina lähelle Jungfrusundia ja ettei siis voinut toivoakaan, että näiden ohi huomaamatta päästäisiin. Mutta luotsi tunsi toisen väylän, joka oli vähän pitempi, mutta jota viholliset nähtävästi eivät vartioineet. Se kiersi pienemmän saaren ympäri ja sieltä pohjoiseen salmivesiä pitkin Löfön selälle. Tätä väyliä nyt päätettiin kulkea.

Venheet järjestettiin kahteen osastoon, joista toinen annettiin 28-vuotisen suomalaisen, kapteeni Nordenskiöldin johtoon, joka jo oli paljo kokemusta ja sotakunniaa saavuttanut ulkomaillakin palvellessaan; toisen osaston päälliköksi taas tuli luutnantti Dreijer, toveriensa eteväksi arvostelema upseeri. Molemmissa osastoissa sijoitettiin kaksi venhettä reserviin, jotapaitse 4-venheinen yhteinen reservi seurasi osastoja jonkun matkan perästä.

Kokoussali ei ollut erittäin suuri. Nuo lukuisat upseerit, jotka siellä ahdingossa seisoivat, käsittivät kyllä suunnitelman yleiset piirteet sekä heille erikseen annetut käskyt. Mutta koko neuvottelu oli jollakin tavoin levoton, tarpeettoman kiirehtivä, ja sitä hätäilemistä lisäsi nuorten mielien kiihottunut jännitystila, jonka alkava taistelu aiheutti.

Siellä seisoi joukossa myöskin se solakka, nuori upseeri, joka Jannen seurassa oli tehnyt vakoiluretkiä ja joka juuri oli överstiluutnantille antanut selvän kuvan laivain asemasta Löfön selällä. Kun hän kuuli, että hänen pitäisi seurata Dreijerin osastoa, jonka tuli koettaa vallata "Hämeenmaa", salamoivat hänen tummat silmänsä ja hän kääntyi vilkkaasti vierustoverinsa, lujatekoisen, 22-vuotisen, kiharatukkaisen nuorukaisen puoleen.

"Me siis kuljetaan yhtä matkaa, Melander!"

Toinen nyökäytti iloisesti päätään.

Kaksi muuta nuorta upseeria, Cavallius ja Ruthensparre, kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella päällikön neuvoja. Vaikka koko joukossa ei ollut muita kuin Nordenskiöld, joka koskaan olisi ollut mukana sotalaivaa vallattaessa, oli tällainen yritys vielä oudompi ja vaikeampi käsittää maajoukkojen upseereille kuin muille. Mutta molempain tyyneistä, päättävistä kasvoista saattoi lukea, että heillekin heidän ohjelmansa oli selvä: laivastoväki saisi nähdä, että maajoukkojen toverit tulisivat merelläkin kunnostamaan itsensä.

Pitkää aikaa ei jäänyt venheiden johtajille järjestääkseen yksityisiä varustuksiaan eri tahoilla. Muutamat eivät olleet ehtineet tajuta muuta, kuin mihin osastoon heidän tulisi kuulua. Nyt täytyi kiireesti purasta palanen ruokaa ja sitten laittaa venheet sountikuntoon, jotta määrätyssä järjestyksessä ehdittäisiin liikkeelle.

Kello oli vähän yli puoli 11 illalla, kun jo kaikki soutuvenheet olivat järjestyksessä linjalaivan ympärillä; odotettiin vain lähtökäskyä. Kapteeni Nordenskiöldin alus oli vielä laivan kyljessä. Yhtä miestä odotettiin, joka vielä viipyi kannella. Se oli Janne, jonka tuli opastaa koko osastoa.

Silloin kuultiin vahdin suurmastosta huutavan jotakin. Hän ilmoitti näkevänsä punasen liekin pohjoiselta taivaanrannalta. Kapteeni Nordenskiöld kiipesi ylöspäin vantteja pitkin. Valo kävi yhä kirkkaammaksi.

"Missä luotsi?" huusi hän kannelle. Janne kuuli huudon ja kiipesi kapteenin luo. Katseltuaan sitä kotvasen, pyysi hän saada nousta maston huippuun saakka, paremmin nähdäkseen.

Tuokion kuluttua palasi hän takasin, pysähtyi upseerin luo ja virkkoi äänellä, jossa voimakas mielenliikutus värähteli: "Herra kapteeni, viivähdin äsken liian kauan täällä kannella. Katselin silloin jo tuota tulta. Ei ole olemassa kuin yksi tupa sielläpäin, mistä liekki nousee ja se on isäni. _Isäni tupa palaa_!"

"Mitä sanotkaan! Eikä meillä ole toista varmaa luotsia. -- Onko ukko yksin...?"