Part 5

"Jahtia, sitäkö, jolla tänne purjehdimme", vastasi toinen, ollen hyvin kummissaan. "Emme ole sitä nähneet, emme sittenkuin toissapäivänä, jolloin se purjehti pois läntisestä salmesta -- --."

"Purjehtiko se pois?"

"Purjehti. Näimme kapteenin saapuvan pikkuvenheellä kalastaja-Ollin seurassa, joka, kuten kauppias tietää, häntä tavallisesti soutaa, ja ne kai nousivat laivaan, sillä eihän jahti ominpäinsä voinut purjehtia. Vaikka en minä toisakseen ymmärrä, miten ne kahden jaksoivat alusta hoitaa, sillä kapteeni ei ole juuri tottunut merimieheksi, kuten kauppias ehkä tietää, hih, hih, hi..."

"Hänkö olisi lähtenyt matkoihinsa?"

"Niin, emme me nähneet, kun pikkuvenhe aluksen kylkeen laski, sillä silloin oli jo hämärä. Mutta me näimme venheen soutavan alukseen päin, ja onhan siis selvää, että molemmat silloin nousivat jahtiin, -- Olli lie hoitanut purjehtimisen. Eihän jahti ole sen suurempi, kuin että sen purjeet yksinkin hoitaa, jos vain joku sillaikaa seisoo peräsimessä."

"Niin, sehän on ymmärrettävää", todisti punapartakin, vahvistaen toverinsa sanoja.

"Niin tuo lienee", lausui Borisoff, vaikka vähän ihmetellen. "Eikö muuten kuulu mitään uutta?"

"Kauppias lie kai kuullut siitä, mitä on tapahtunut Kemiön-salmella?"

"En sanaakaan."

"Sepä ihme", huudahtivat molemmat. Ja tuo pienempi mies, joka näytti paremmin tuntevan asian, jatkoi:

"Sielläkös oli iloinen metakka! Kansa, kaikki rengit ja kalkinlouhojat, olivat pahanpäiväisiksi kiukustuneet venäläisiin, ja arvelevat kai, ettei siihen paljoa aikaa mene, kun he ajavat vihollisen maasta pois."

"So. Ja miksi niin?" kysyi Borisoff ystävällisellä äänellä.

"Niin, mene tiedä!" Pieni mies jutteli jo aivan sillä nuotilla, jota Borisoff olikin toivonut saavansa kuulla. Ja punaparta selitti edelleen:

"Eihän siinä nyt varsinaista ottelua ole syntynyt, sillä venäläiset eivät ole hyökänneet, syrjästä vain katselleet. Mutta seikka on se, että siellä on eräs mies, jota ne sanovat maisteriksi."

Kauppias vihelsi, -- hän alkoi älytä.

"Maisteriksi, ja hän se oli koonnut yhteen kaikki rengit ja piiat koulusaliin. Ja siellä se kuuluu saarnanneen kuin pappi ja puhuneen tuosta kanavan aukasemisasiasta, kun näet venäläiset sen kanavan kautta tahtovat kuljettaa joukon tykkivenheitä Sandön salmeen. Mutta maisteri arveli, että jos väestö sen sallisi, jos se vain seisoisi ja katseleisi vihollista vastustamatta, niin he olisivat kaikki isänmaan pettureita ja kälmejä miehiä..."

"Ja suomalaisiksi arvottomia", täydensi Lassi.

"Niin, sillä tavalla hän kuuluu sanoneen." Punaparta näpsäytti sormiaan. "Ja häntä kannatti tilanomistaja, -- eli entinen omistaja, joka lie joutunut sodan takia keppikerjäläiseksi. Tämä tunnusti, ettei kanava enää ollut hänen omansa, mutta siltä hän heidän entisenä isäntänään kehotti heitä olemaan luottamatta vihollisten lupauksiin, ja tekemään vastarintaa. Vuoroin ne siinä puhuivat ja kaikki lupasivat, että he panisivat vastaan. Tyyneinä päätettiin pysyä, kunnes kanavan läpikulkemisesta tulisi kysymys, mutta silloin -- -- --."

"Vai -- niin", virkkoi kauppias verkalleen.

"Mutta vielä ei ole venäläinen nähtävästi tosissaan tahtonut ruveta vaatimaan kanavaa, ei taida olla tarpeeksi väkeäkään."

Borisoff oli ottanut piippunsa esiin ja pisti siihen tupakkaa hyvin hitaasti ja miettiväisesti. Vai niin, tuumi hän peukalollaan tupakkaa painellen, vai on maisteri ruvennut niin rehentelemään. Hänen oli kyllä tapana haaveksia jotakin päähänpistoa, mutta hänen ei ollut tapana toimia. Oliko Hausser hänet noin innostuttanut? Ei, Hausserilla täytyi olla muutakin ajattelemista, siinä on mahtanut olla joka kolmas mies lietsomassa. Joku tässä pitäjässä on asian alkanut. Janne varmaankin...

Kauppias ei ollut vielä hänen nimeään maininnut, mutta kun hän nyt oli täyttänyt piippunsa, oli hän jo päättänyt, että nyt se tuuma oli toteutettava, jota varten hän olikin liikkeellä. Hän katseli tuokion tutkivasti molempia miehiä. Sitten heittäytyi hän taas ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi kuin ainakin.

"Mutta tuo ei minusta ole viisasta eikä oikeinkaan, että kansa noin pui nyrkkiä venäläisille, ennenkuin nämä siihen ovat antaneet aihetta. Taikka miten tuntuu teistä?"

"Ei, kyllä kauppias on oikeassa", tuumi punaparta.

"Minusta se on väärin", matki Lassikin, "jopa, jopa epäkohtuullista."

Tässä hän luuli sanoneensa jotakin tuiki ratkaisevaa ja oikasi koukkuisen selkänsä suoraksi. Borisoff häntä kohden hyväksyen nyökkäsi ja silmälasit kimaltelivat, kun hän kehotti:

"Maistakaahan lasista, miehet!" Ja miehet tottelivat. Sitten hän miltei harmilla jatkoi: "Minusta se, joka moisia oppeja tyrkyttää kansaan, olisi vedettävä edesvastuuseen siitä verestä, joka sen johdosta vuotaa."

"Se on kieltämättä totta!" Molemmat miehet olivat nyt kuin haltioissaan näiden sanojen totuudesta. Vaan kauppias yhä jatkoi:

"Minusta on asia vieläkin arveluttavampi, minusta pitäisi jokaisen rehellisen miehen velvollisuutena olla pistää talteen sellainen mies, ettei hän enempää voi kansaa vahingoittaa."

"Niin on meistäkin", toistivat miehet.

"Uskokaa minua", terästi Borisoff vielä, "tässä on joku kolmas ollut Hausserin ja maisterin takana, ja juuri _sen_ suu olisi ensiksi tukittava."

"Sen miehen suun olisin minä valmis tukkimaan", kehuskeli punaparta, ja Lassi oli yhtä innostunut.

"Ehkäpä teitä tarvitaan ennenkuin luulettekaan", virkkoi kauppias merkitsevästi.

"Todellako!" kuiskasi punaparta. "Onko kauppiaalla tuuma vireillä...?"

"Ehkä, ja jälkiä mulla on myös. Mutta voi käydä vähän vaivaloiseksi suoriutua siitä asiasta..."

"Meihin voi kauppias luottaa", vastasi Lassi ja löi pulloa pöytään.

"Minun etuni tässä tietysti eivät ole kysymyksessä", puhui kauppias omanvoitonpyytämättömällä äänellä, "maan parasta tässä ajatellaan. Mutta sen voin sanoa, ettei teidän aivan ilmaiseksi tarvitseisi tähän uhrata aikaa ja vaivaa."

Lassi viskasi salasen katseen toveriinsa.

"Mutta maistelkaahan, miehet", kehotteli Borisoff ja miehet tottelivat taaskin. "Niin, koska tässä näin avomielisesti voimme jutella, niin miksen kertoisi, missä minun luullakseni pahan alku on. Tehän tunnette kyllä tuon Jannen, joka saarella asuu...?"

"Tunnemme kyllä, -- sukkela poika."

"Vähän liiankin sukkela", täydensi kauppias, "liian tuittupää ja valmis tekemään mitä kujeita tahansa."

"Niin, ehkä hän sitä sorttia on", arvelivat nyt miehet.

Nyt vasta teki kauppias päähyökkäyksensä:

"Se on juuri hän, jonka suu olisi tukittava!"

"Yhyy!" virkkoi Lassi melkein huutaen. "Enkö ole sitä sulle aina sanonut, että sitä poikaa olisi pidettävä silmällä. Enkö ole sanonut, että muuten hän panee toimeen tyhmyyksiä, niin olen sanonut, hän on vaarallinen sekä itselleen että muille."

Punaparta ei kuolemakseen voinut muistaa näistä "sanomisista" koskaan olleen puhetta, vaan hän toisteli nyt Lassin innostuneita sanoja ja nyökäytti päätään hänen huudahtuksilleen.

"Uskotteko", virkkoi nyt kauppias vakavalla äänellä, "että te voisitte puuttua tähän asiaan?"

Molemmat hymyilivät niin vakuuttavasti ja luottavasti, tottuneina vanhastaan tällaisiin toimiin, että kehottaja piti mielialan jo kyllin kypsyneenä.

Vähää myöhemmin istuivat kaikki kolme venheessä, matkalla Jannen saareen. He olivat sopineet näin: Kauppias olisi lähtevinään ajamaan jotakin asiaa Jannen isälle. Helppoa olisi heidän sitten saada poika houkutelluksi ulos ja siellä miehet heti kävisivät hänen kimppuunsa ja vangitseisivat hänet. Jos ei Janne sattuisi kotiin, odottaisivat he häntä. Ja jos siinä tappelu syntyisi, niin kukapa sitä voisi auttaa, jos hän saisi jonkun kolauksen, kovemmankin kuin mitä oli aijottu, arveli kauppias.

Borisoff luuli nyt, että hän oli järjestänyt asian varsin hyvin omaksi turvallisuudekseen. Jos miehet liian kovakätisesti menetteleisivät, niin oli hän itse ainakin viaton, hän kun ei ollut ketään lyönyt eikä koko kahakkaan puuttunut.

KUUDES LUKU.

Tupa, jossa Janne ja tämän isä, entinen luotsi Arén asuivat, oli tuskin koskaan esiintynyt niin edukseen, niin sievänä, kuin juuri tänä iltana; Borisoff melkein ihaili tuota nättiä mökkiä, jota kuutamo männikön rinnassa valaisi; pienestä päätyikkunasta loisti loimuavan takkavalkean hohde. Miehet, jotka kauppiasta saattoivat, eivät voineet käsittää, miksi tämä pysähtyi mäenrintaan ja sitä vain katseli, ikäänkuin epäillen, olisiko tämä ollenkaan oikea paikka.

Borisoff ei ollut mikään roisto karkeinta lajia eikä hänen ollut yleensä mahdotonta hellempiäkin tunteita tuntea. Mutta liikeasiaan hän oli tunteeton. Jos hän itse saattoi jotakin ansaita tarvitsematta suistaa jotakin toista, niin oli se hänestä sitä mukavampaa; mutta jos joku oli hänelle esteenä, niin se oli viskattava syrjään, se oli hänen yksinkertainen oppinsa. Mutta voitonhimonsa ohessa oli hän väliin vähän hellemmälläkin tuulella, -- ihmiset väittivät, että tämä puoli hänen luonteestaan oli perintöä hänen äidiltään.

Nämä tunteet saivat hänessä nyt vallan vasta kun hän nousi tupaa kohti, mutta ne valtasivat hänet vielä enemmän, sittenkuin hän oli mökkiin astunut.

Avonaisen piisin edessä istui vanha, harmaatukkainen mies: heti ensi silmäyksellä sen näki, että istuja oli vanha, rehti merimies. Toisella kädellään nojasi hän sauvaan. Huone oli hauskan näköinen ja siinä oli hyvä järjestys; huonekalut olivat yksinkertaiset ja puisevat, vaan pöytä oli puhdas ja kirjahyllyllä oli tavallista runsaammin kirjoja. Tästä kodista ja tämän vanhuksen luota siis aikoi Borisoff riistää pois sen onnen ja turvan, nuoren, toivorikkaan pojan. Kauppiaan mielessä rupesivat tunteet ja mietteet risteilemään. Kerran oli hän tehnyt tuosta vanhuksesta keppikerjäläisen. Siitä oli jo paljo aikaa. Arén oli kuljettanut omaa laivaansa ja Borisoff, joka tyhjästä oli alkanut, oli ruvennut hänen liiketoverikseen ja apulaisekseen. Ja niin oli hän saanut teetetyksi kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan Arén vastasi laivoista ja Borisoff lastista. Tuo herkkäuskoinen merimies tyytyi tähän sopimukseen. Joutuipa sitten Arénin laiva haaksirikkoon eräänä myrskyisenä yönä Saksan rannikolla ja jäi hylyksi. Mutta Arén valvoi kaikin keinoin, että lasti tuli pelastetuksi ja että se meni ostohinnasta kaupaksi, vaan itse oli hän menettänyt laivansa. Borisoff peri säälimättä viime penniin saakka osuutensa laivasta ja kun Arén pyysi hänen apuaan hankkiakseen uuden laivan, kieltäytyi hän auttamasta. Arén tarjoutui laivuriksi toiseen laivaan, jonka kauppias pian osti, mutta tämä ei suostunut siihenkään. Vielä Arén pyysi edes perämiehen paikkaa. Kauppias oli taipumaton. Siitä hetkestä vältti Arén entistä liiketoveriaan, kätkien katkeruuden mieleensä. Hän rupesi ruunun luotsiksi ja ansaitsi niin vähitellen senverran, että sai majansa saarelle rakennetuksi. Täällä oli Janne, jolta äiti aikaseen kuoli, kasvanut isänsä hoidossa, ja merimieheksi oli aikonut ruveta hänkin. Vaan sota tuli häiriten siihen väliin.

Se epäilyksen tunne, joka oli kauppiaan vallannut, kun hän vanhuksen ovesta astui sisään, ei kumminkaan ollut syvällinen, -- sellaiset eivät yleensä olleet Borisoffin tunteet. Voimakkaat vastavirrat huuhtelivat pian pois ne pintapuoliset tunteet, jotka hetken tunnelma saattoi synnyttää; oli varsinkin kaksi asianhaaraa, jotka viime aikoina olivat olleet hänessä määrääviä, ja jotka tekivät hänet kovaksi. Borisoff oli venäläinen syntyjään ja sitäpaitse vihollisten palkkaama. Ja toiseksi: Janne kilpaili, siitä oli hän vakuutettu, vaarallisesti hänen kanssaan Katin suosiosta.

Pian se oli hänen sisällinen taistelunsa lopussa. Mutta aivan jäljettömiin se taistelu ei ollut huvennut. Hän oli ehtinyt luvata itselleen, että hän ainakin koettaisi estää Jannelle pahempaa väkivaltaa tapahtumasta suunnitellun yllätyksen aikana.

"Hyvää iltaa, Arén ", tervehti hän ovelta niin ystävällisesti kuin taisi.

Luotsi kääntyi äkkiä, vaikka sen näkikin, että hän vaivaloisesti liikkui.

"Vai niin", vastasi hän kylmästi, tunnettuaan tulijan. "Hyvää iltaa."

"Sinä istut täällä yksin takkasi ääressä, luulen ma."

"Odottelen poikaani."

"Poikaasiko? Janne on siis tänä iltana ulkona?"

"Aijotko _hänelle_ jotakin?" kysyi luotsi ja loi pikaisen, terävän katseen kauppiaaseen.

"Ah, minulla ei ole mitään tärkeää asiaa. Pistäysin muuten vain ohimennen sisään. Siitä on paljo aikaa, kuin me ollaan tavattu, Arén." Kauppias istahti tuolille. "Ja ehkä mulla kumminkin voisi olla jotain tärkeääkin hänelle sanottavana, vaan voin sen yhtähyvin sanoa sinulle." Luotsi katseli tuleen mitään vastaamatta. "Ymmärränhän kyllä", jatkoi kauppias, ollen huomaamatta ukon kylmyyttä, "että tällaisina aikoina jokainen vastatkoon omasta puolestaan, enkä tahdo minäkään puuttua muiden asioihin..."

"Ethän aikone puhua raha-asioista", virkkoi luotsi, keskeyttäen vähän pilkallisesti puhujan.

"En, muuta on nyt ajattelemista. Ja nuori mies, se ei aina ajattele niin aivan tarkoin tekojaan eikä näitä viimeaikaisia tapahtumia, jotka ovat olleet omiaan katkeroittamaan venäläisten ja pitäjän asukkaiden välejä. Voihan sana aikanansa, tulipa se mistä tahansa, olla hyödyllinen. Sinä ymmärrät itse hyvin, että rahvaan sekaantuminen sotatapauksiin voi olla arveluttavaa ja käydä sekaantujille hyvin kalliiksi -- --."

"Oletko sinä kenties saanut jonkun varotuksen venäläiseltä taholta?"

"En omasta puolestani, mutta -- --." Luotsi oli vaivaloisesti noussut ja käveli kärsimätönnä merelle päin antautuvan ikkunan luo. Siihen hän pysähtyi ja katseli ulos merelle.

"En omasta puolestani", jatkoi kauppias, "mutta kun näen nuoren miehen, vieläpä vanhan -- vanhan -- --."

Hänen oli vaikea saada sanotuksi "vanhan ystäväni pojan." Se epäilys, joka hänet oli vallannut tupaan astuessaan, voitti hänet taas ja tuokion teki hänen mieli lykätä vastaseksi koko yrityksensä. Mutta silloin hänen silmiinsä kuvastui kaksi kuvaa, toistensa jyrkkiä vastakohtia, jotka kumminkin yhtä voimakkaasti pakottivat hänet kulkemaan eteenpäin. Hänen mielikuvitukseensa ilmestyivät yhtäkkiä Katin ja "kapteenin" kasvot. Ja hän oli taas ostettu, mustasukkainen Borisoff, ja hän rupesi jatkamaan pakinaansa, -- tottapahan se Janne kerrankin koteutuu.

"Oletko tullut tänne varottamaan poikaani ärsyttämästä venäläisiä?" kysyi luotsi äkkiä karkealla äänellä ja asettui kauppiaan eteen.

"Juuri niin", vastasi tämä tyytyväisenä. "Varottamaan. Enhän väitä, että hän on sitä tehnyt, mutta jo pelkästä varotuksesta voit olla mulle kiitollinen, Arén."

"Kiitän sinua jo etukäteen, Borisoff!" virkkoi vanhus, kohottaen pilkallisesti kättään, "sinähän meidän kansan parasta ajattelet, olethan äitisi puolelta suomalainen."

Silmälasit kimaltelivat takkatulen hohteessa melkein punasilta kauppiaalla, kun hän vanhuksen pilkan ymmärsi. Sitten miehet vaikenivat molemmat ja luotsi kääntyi taas ikkunaan silmäilemään ulos salmelle. Hän oli juuri lausumaisillaan: "sieltä tulee venhe", vaan jokin satunnainen mielle pidätti häntä sitä tekemästä ja hän istahti ääneti taas paikalleen takkatulen ääreen.

* * * * *

Samassa hetkessä, jolloin luotsi teki kädellään liikkeen Borisoffille, oli mies, joka seisoi venheen keulassa kappaleen matkan päässä selällä, osunut suuntaamaan katseensa juuri tuvan valaistua ikkunaa kohti. Se mies oli Janne, joka ikkunassa näki isänsä kuvan. Mutta hän näki myös tuon kädenliikkeen ja tämä liike, jonka ukko oli aivan tietämättään tehnyt, herätti samassa hetkessä nuorukaisen mielessä ajatuksen: nyt isä keskustelee jonkun kanssa. Ja siitä ajatuksesta kehittyi heti toinen: kuka on hänen luonaan?

Tavallisissa oloissa ei tämä luonnollinen kysymys olisi Jannessa herättänyt erityisiä epäilyksiä eikä häntä jännityksiin saattanut. Mutta ajat eivät olleet rauhan tyyneitä, turvallisia aikoja. Ilmassa oli epäluuloja, ne olivat taistele vain ristiriitaisten harrastusten ja molemminpuolisen valppauden synnyttämiä. Ja siinä venheessä, josta Janne oli havaintonsa tehnyt, oli kolme miestä, jotka juuri palasivat Borisoffin asunnosta, missä olivat aikoneet käydä häntä vangitsemaan. Siinä oli luutnantti, joka taas oli tutkimusretkillä, ja hänen soutajinaan Bramrå ja Stig. Luutnantti oli viime aikoina saanut lisäsyitä ottaakseen kauppiaan talteen; tämä näet ilmeisesti pelasi kaksipuolista peliä, siitä oli tultu vakuutetuksi, kun oli kuultu vangitun "kapteenin" keskustelevan erään ennakolta sotavangiksi joutuneen venäläisen kanssa. Borisoff oli keksitty vaaralliseksi mieheksi.

"Isä ei ole sytyttänyt merkkilyhtyä ikkunanpieleen", puhui Janne, ääneensä jatkaen äskeistä ajatustaan tekemänsä havainnon johdosta. "Soutakaa ääneti maihin", virkkoi hän sitten matalalla äänellä, "minä käyn tuvan luona vakoilemassa."

Miehet tottelivat ja kankaalla peitetyt hankatapit eivät risahtaneetkaan soudettaessa. Venhe luisti kaislikkoon ja Janne hyppäsi varovasti maihin. Hänen epäilyksensä olivat käyneet yhä varmemmiksi ja kun hän hiukkasta myöhemmin männyn latvasta tunsi kauppiaan kasvot, joita takkatuli kirkkaiksi valaisi, ei hän sitä enää ihmetellytkään, hän oli sen jo arvannut. Mutta millä asioilla se Borisoff kulki, hän, joka ei viime aikoina koskaan ollut siinä tuvassa käynyt? Janne kiirehti takasin venheen luo.

"Siellä on kauppias", kuiskasi hän tyyneesti luutnantille. "Tosiaanko! Entä nyt, Janne?"

"Minä siihen en puutu."

"Niin, siitähän olemme sopineet, sulla on syitä kyllin, nyt ehkä entistä enemmän, kun lintu on omaan häkkiisi lentänyt. Mutta minuun nuo syyt eivät kuulu, minä en epäile, käyn vain täyttämään velvollisuuteni."

"Teidän vaatteissa tekisin minäkin kuin te", vastasi Janne. "Nyt jään venheelle."

Kolme miestä hiipi männikön läpi tuvan luo. Luutnantti kantoi tällä kertaa vormupukuaan.

"Luutnantti", kuiskasi Stig, astuen esimiehensä rinnalle. "No, mitä nyt?"

"Enkö saa minä kävellä etummaisena?"

"Miten niin?"

"Niin, katsokaas, tuollainen kauppasaksa voi ehkä pitää, pistoolia mukanaan ja ampua."

Vaan esimies ei suostunut Stigin pyyntöön. Ja Bramråtakin täytyi hänen alinomaa varottaa, sillä tämä ei voinut olla siinä kehumatta onneaan, kun oli taas päässyt tällaiselle seikkailulle, joka sekin hänen mielestään muistutti tapauksia Suomenvedenpohjassa.

"Tuolla hän on", huudahti hän taas äkkiä nähdessään ikkunasta miehen, "sillä on pitkä parta -- --."

"Ei, häneen elkää koskeko!" virkkoi luutnantti hymähtäen. "Meidän miehellä on silmälasit, mutta ei ole partaa."

"Hiljaa", kuiskasi Stig, epäilevä mies, "minusta joku liikkui männyn takana."

"Mikä lie elukka", arveli luutnantti.

Mutta seuraavana tuokiona, kun hän miehineen käveli eteisen oven ohi, astui mies ovesta ulos.

"Onko nimenne Borisoff?" kysyi luutnantti ja astui lähemmäs tarttuakseen miestä kaulustaan.

"Mitäs te tahdotte?" kysyi kauppias ja peräysi pari askelta taaksepäin.

"Vangita teidät!" vastasi upseeri nopeasti. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käydä Borisoffiin kiinni, oli tämä tempassut pistoolin taskustaan. Luoti sattui vieressä olevaan mäntyyn, sillä Stig oli samassa tuokiossa viskannut hattunsa ampujan silmille ja siten saanut aikaan, että tämä tähtäsi väärin.

"Enkö sitä sanonut, että tämä kirottu sillisaksa ampuu!" karjasi Stig ja lensi samassa yhdellä hypyllä Borisoffin niskaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt ajatusta ajatella.

"Lassi!" huusi kauppias minkä keuhkoista lie lähtenyt, kiemurrellessaan laivamiehen vankoissa kourissa, "Lassi, miehet, tänne, apuun!"

"Vai niin, onko teitä useampia ykstuumaisia", huudahti Bramrå ja rupesi katselemaan ympärilleen. "Ja sinä, kupetsa, elä huuda, näethän, että tässä on luutnantti."

"Mitä se kauppias huutelee?" kysyi nyt mies, joka astui pimennosta esiin toisen seuraamana. "Kauppiasko täällä ampui."

"Hä, te riivatut! Siinäkö seisotte ja katselette, kuinka nuo minut sitovat! Eikö teihin sen enempää ole luottamista!" Niin huuteli Borisoff raivossaan, vaan huoahti sitten ja virkkoi tyyneemmin: "Luutnantin ei tarvitse olla huolissaan, minä en pakene. Mutta tämä pila voi käydä luutnantille kalliiksi!"

"Kunhan ei pila teille käy kalliimmaksi! Mutta viisasta on, että asetutte. Laske hänet, Stig."

"Meihinkö luottamista, mitä se kauppias puhuu", kävi nyt Lassi selittelemään.

"Niin, minä ainakaan en käsitä, mitä hän höpisee", toisteli punaparta ja oli niin tietämättömän näköinen kuin mahdollista.

"Vai meihin hän luottaisi! Mutta meillä ei ole tämän jutun kanssa mitään tekemistä. Hän käski meidän odottaa tässä sen hetken, minkä hän oli tuvassa Arénin kanssa puhumassa. Ja nyt tuleekin ruunun miehiä..."

"Ja panevat kauppiaan kiinni ja kauppias rupee tässä ampumaan..."

"Ja sitten se huutaa avukseen meidät, jotka luulimme hänen olevan oikeilla asioilla."

Kauppias katseli apulaisiaan silmät pyöreinä, vaan Lassi se vain jatkoi:

"Katselkaa vain, kauppias, me emme aijo sekaantua niihin selvittämättömiin väleihin, joita kauppiaalla ja korkealla ruunulla näkyy olevan keskenään. Eikä meillä taida olla täällä enää mitään tekemistä, koska kauppias taitaa aikoa lähteä herra luutnantin matkaan. Lähdemme soutamaan, -- hyvästi kauppias!"

He kumarsivat kunnioittaen luutnantille ja kävelivät alas rantaan.

"Mutta miksi te minut vangitsette, luutnantti?" kysyi Borisoff muka loukatulla arvokkuudella.

"Siihen velvollisuuteen nojautuen, mikä jokaisella kansalaisella on valvoakseen maansa etuja aina ja jokapaikassa. Teidän ei olisi pitänyt ampua, kun näitte minun olevan upseerin puvussa. -- Haluatteko muuten mitään erityistä? -- sanaa kotiinne tai jotain muuta sellaista?"

Borisoff rupesi miettimään tuota tarjousta.

"Saanko lähettää suljetun kirjeen kotiini?" kysyi hän.

"Saatte, kernaasti."

Kauppias kirjoitti muutamia sanoja taskukirjastaan repimälleen lehdelle, jonka hän sitten käänsi kokoon, kirjoittaen osotteen neiti Johannalle. Luotsi, joka oli laukauksen kuultuaan kiirehtinyt ulos, seisoi tupansa ovella.

"Otatko Arén lukematta viedäksesi tämän kirjeen?" kysyi häneltä Borisoff.

"Itse en lähde", vastasi luotsi, "sen sinä tiedät, vaan Janne sen ehkä vie, taikka poltan lukematta paperisi."

"Janne, missä on hän?" kysyi kauppias miettivästi.

"Täällä", vastasi nuorukainen, joka laukauksen kuultuaan hänkin oli rientänyt paikalle.

"Vai olet _sinäkin_ täällä!" virkkoi kauppias. "No, somastipa sattui, että sinusta tuli kirjeenkantajani."

"Ilmoita lyhyeen asiasi", virkkoi luutnantti, "meidän täytyy joutua matkalle!"

"Heti, herra luutnantti", virkkoi kauppias muka pilkallisen kohteliaasti. Sitten jatkoi hän taas Jannelle:

"Siis jätät kirjeen sitä lukematta neiti Johannalle?"

"Voin sen tehdä, vaikk'ette sitä ansaitse."

"Kiitos, nuori ystäväni. Ja hyvästi! Elä sure liiaksi tuota tyttöä, ei meidän välit hänen kanssaan vielä ole niin selvät, kuin ehkä luulet."

Jannen mieli kuohahti, hänen olisi tehnyt mieli iskeä tuota ilkkujaa vasten suuta. Vaan hän ummisti huulensa ja astui tupaan.

Luutnantti antoi miehilleen merkin ja nämä tarttuivat kauppiaan käsivarsiin sekä lähtivät saattamaan häntä venheeseen. Vaan vielä pysähtyi luutnantti kerran:

"Eihän tuossa kirjeessä vain liene ollut mitään, joka on vihollisille hyödyksi aijottu?"

"Voihan luutnantti kutsua luotsin pojan tänne ja katsoa", vastasi Borisoff välinpitämättömästi.

Jos ei männikkö tässä kohden olisi niin mustaksi varjostanut kuutamon hohteen, olisi luutnantti varmaankin nähnyt sen punan, joka kauppiaan poskille karahti, hänen tuota vastatessaan. Vaan hän kuuli nyt ainoastaan tuon väliäpitämättömän äänen ja jatkoi matkaansa törmää alaspäin, ajattelematta asiaa sen enempää.

SEITSEMÄS LUKU.

Neiti Johanna oli Jannen kautta saanut isäntänsä kirjallisen vastauksen ja tiedon siitä ikävyydestä, mikä häntä oli kohdannut. Kirjeen tuojasta tuntui, että emännöitsijä varsin tyyneellä mielellä luki kirjeen, ja hänestä se olikin ymmärrettävää. Tuommoisiin sota-aikoihin ei saanut säikähtää odottamattomiakaan uutisia. Jannelle ei emännöitsijä maininnut mitään kirjeen sisällöstä eikä hän, joka ei ollut kirjettä lukenut, arvellutkaan sen sisältävän muuta kuin määräyksiä talousasioista. Kyselläkään hän ei tahtonut, vaikka kyllä matkan varrella epäluuloja oli hänen mieleensä noussut, -- hän tunsi Borisoffin siksi hyvin.