Part 4

"Ei, muita miehiä hän on. Usein olemme, isä ja minä, nähneet hänet maissa, ja meistä on tuntunut, että hän on tuollainen hieno herra, joka ei ole merimies eikä sotamies, vaan on lähetetty tänne ottamaan selkoa, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat, ja taivuttamaan meitä ajattelemaan -- oikein. Asianlaita on se, että minä muutamia päiviä sitten, päivää ennen tuota kahakkaa Sandövirralla, luotsasin tänne tuon jahdin, joka näkyy tuon pienen karin luona. Olin näet kalastamassa, kun laiva saapui tänne, Ruotsin kauppalipulla purjehtien. Silloin he kutsuivat minut laivaan ja kysyivät, osasinko minä opastaa laivan karien ohi. Oli se minusta tosin vähän omituista, kun eivät venäläiset laivat lähettäneet tiedustelemaan, mikä otus se oli, mutta en asiaa sen enempää ajatellut ja nousin laivaan. Laivuri oli suomalainen, vaan laivassa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo kauppiaan vieras, vaikka hänellä silloin oli täysparta. En saanut selkoa, missä asioissa alus liikkui; jauhoja siinä oli, sanottiin, mutta ei siitä lastia purettu. Laskimme aluksen ankkuriin siihen missä se nytkin vielä on. Ja sen olen nähnyt, että alinomaa on ihmisiä kulkenut edestakaisin tuon jahdin ja venäläisten laivojen väliä, ja se mies, jonka kauppiaassa näimme, on koko ajan asunut aluksessa; laivuria tai muita laivamiehiä ei sitävastoin ole nähty, sittenkuin alus rupesi ankkuriin. Se on venäläinen alus, siitä olen varma, ja jos siinä on jauhoja, ovat ne venäläisiä varten."

"Ja nyt sinä arvelet, että me ottaisimme mukaamme jauhoja pari säkkiä?"

"Arvelen enempääkin. Otamme koko laivan, ennenkuin tuo sileäksi ajettu herra siihen ehtii. Hän lähti saarta kiertämään, kuten luutnantti näki, ja puolen tunnin perästä voi hänkin ehtiä perille. Mutta sillaikaa ehdimme jo nostaa purjeet aluksessa. Mitäs tuumitte siitä, herra luutnantti?"

"Tuuminpa, että olet rohkea ja sukkela poika. Kernaammin kuin tyhjin käsin soutaisimme takasin, voisimme koettaa tehdä näille vieraillemme pienet kepposet. Aikaa meillä on -- yrittäkäämme!"

Janne ei odottanut useampia käskyjä. Satakunnan kertaa hän voimakkaasti airoilla vetäsi ja aluksen kyljessä oltiin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan laivasta. Luutnantti nousi ensimmäisenä kannelle. Pienen kajuutan ovi oli lukossa ja ruuman luukku oli suljettu.

Janne päästi rannalta kiinnitysköydet irti, sillaikaa kuin luutnantti nosti kokkapurjeen. Pian lähti kiihtyvä tuuli alusta kuljettamaan; Janne kiirehti kannelle, auttoi luutnanttia nostamaan suurpurjetta ja asettui sitten perään. Ilta oli jo siksi pimennyt, että saattoi varmana pitää, että yritystä ei huomattaisi venäläisistä laivoista, jotka olivat noin neljänneksen matkan päässä. Kurssi suunnattiin Löfön selältä vievää suurta väylää kohden.

Tuskin oli alus ehtinyt sen luodon ohi, jonka rannalla se oli ollut kiinni, kun jo nähtiin oikealta tuleva venhe, jossa oli kaksi henkeä. Janne tunsi heti hämärissäkin venheen samaksi, joka oli ollut kauppiaan laiturissa. Soutaja venheestä huusi jotakin laivaan.

"Pitäkää te perää", virkkoi Janne luutnantille ja juoksi itse keulaan.

"Päätimme siirtää jahdin toiselle puolelle saarta", huusi Janne venheessä olijoille, "sitä tuuli rupesi tuossa pieksämään rantakiviä vastaan."

"Ketä te siellä olette?" kysyi soutaja ja pysähdytti vauhdin.

"Kalastajia täältä saaristosta", huusi Janne vastaan.

Tällävälin oli jahti noussut tuulen päälle ja ehtinyt hyvin lähelle venhettä. Vieras herra viittasi soutajalleen ja tämä souti nyt venheen jahdin kylkeen.

"Viskatkaa tänne köysi", huusi soutaja.

"Heti" -- Janne hyppäsi jahdin toisen tykin luo, otti siitä pari tykinkuulaa ja pudotti ne täydellä voimalla venheeseen.

Vesi syöksyi venheeseen puhkastusta pohjasta ja synkän kirouksen päästivät siinä istujat. Mutta nopeasti hypähti Janne perään, ja viskasi sieltä hätääntyneille köyden, johon nämä hyvin kiireesti tarttuivat.

Uppoavassa venheessä pitelivät miehet nyt tuskallisesti kiinni köydestä, laivan nopeasti viilettäessä salmeen päin.

Luutnantti oli tuskin ehtinyt käsittää, mitä Janne puuhasi, hänellä oli täysi työ laivaa oikeassa kurssissa pitääkseen. Mutta Janne siirsi nyt oman venheensä hätääntyneiden venheen viereen, käski näiden nousta siihen, mutta varotti heitä henkensä kaupalla mitään vehkeilemästä. "Jos yritättekään köyttä katkasemaan, ammun samassa luodin teidän kumpasenkin päähän", huusi hän, ja jatkoi sitten luutnanttiin päin kääntyneenä: "Kas niin, tällaista pyydystä emme osanneet toivoakaan. Nyt käyn minä perää pitämään, luutnantti saa pistooli kädessä vartioida noita mukaan lähteneitä."

Varmalla kädellä ohjasi hän aluksen karien lomitse ulappaa kohti. Vaan nolostuneet olivat venheessäolevat miehet. Siinä ei auttanut muu kuin totella, tyyneesti odottaa. Noin tunnin purjehdittuaan olivat he ulkona Jungfrusundin luona, jonka edustalla fregatti on ankkurissa. Kun jahti tuli näkyviin, kysyttiin fregatista heti, että mikä se oli. Luutnantti vastasi ja Janne käänsi aluksen vastatuuleen. Fregatista laskettiin venhe ja eräs upseeri ynnä muutamia miehiä nousi jahtiin. Kun upseeri ehti perään, ojensi hän lyhdyn valastakseen sillä pistooli kädessä seisovan miehen kasvoja.

"Näenkö näkyjä", huudahti hän, "vai oletko se sinä, Kalle?"

"Oikein näet, toveri."

"Mitä ilveitä nyt olet keksinyt?"

"Minulla on tässä epäiltävä alus, jättääkseni Lagerbjelkelle, -- ja vielä epäiltävämpi vihollinen. Tämän manööverin keksi muuten tuo nuori mies, josta meillä jo on ollut paljo hyötyä."

NELJÄS LUKU.

Samalla maantiellä, jota Kati ja Janne yhdessä olivat Borisoffin talosta kulkeneet, oli sattuma eräänä kauniina aamuna taas vienyt nuo nuoret yhteen. Janne käveli pyssy kädessä, ampuakseen jotakin riistaa metsästä ja silloin Kati hänet näki ja huusi luokseen. Hän oli juossut Jannea tavatakseen, posket kuumottivat ja hän kukoisti kuin metsän vehmas koivu.

"Huomenta, Kati! Mihin näin aikaseen olet menossa?"

"Oli asiaa neiti Johannalle --."

"Vai niin", virkkoi Janne kuivasti keskeyttäen. Tuo ei häntä huvittanut.

"Nyt pysähdy hetkeksi tähän seuraani", virkkoi tyttö istahtaen mättäälle. "Et viime kerralla ehtinyt minulle kertoa, miten Sandön virralla kävi. Olithan siellä?"

"Olin, ensi hetkestä loppuun saakka, ja kaikki näin selvästi, niinkuin tuosta --."

"Missä seisoit? Aivanko lähellä? Saatoitko nähdä, minkänäköisiä ne olivat?" Tyttö kyseli vilkkaasti ja hänen, punaset poskensa punottivat vieläkin enemmän.

"Seisoin tällä puolen salmen, Sandötä vastapäätä, -- en aavistanut mitään, kun sinne saavuin aikusin aamulla, olin silloinkin pyyntiretkellä. Kun metsänrintaa kävelin, kuulin pauketta virran puolelta. Minä sinne nuolena ja silloin sain nähdä, että virran oikealla rannalla vilisi venäläisiä pensaiden välissä."

"Todellako?"

"No todella. Ja salmi oli täpösen täysi venäläisiä tykkivenheitä, olisi niitä myöten melkein voinut virran yli juosta. Venäläiset tahtoivat kuljettaa virran läpi kaikki aluksensa, mutta ruotsalaiset salpasivat heiltä tien. Ampumisen venäläiset alkoivat, vaan heti ruotsalaisetkin vastasivat. Keskellä virtaa on pieni saari ja siinä oli ruotsalaisilla tykkinsä, -- ihme, kun siellä ammuttiin! Ja niinkauan kuin he jaksoivat pitää saaren hallussaan kävi kaikki hyvin. Mutta venäläisillä kuuluu olleen neljä vertaa enemmän laivoja ja sitäpaitse maissa väkeä ja tykkejä. Sillä rannalla, missä minä seisoin, rupesi ottelu käymään yhä kuumemmaksi. Venäläisillä oli tavaton joukko tykkivenheitä, jotka verkalleen lähenivät, sillaikaa kuin jalkamiehet rantaa myöten hiipivät kiertääkseen ruotsalaisten selkään. -- Olisipa saanut olla mukana, ajattelin, seistessäni siinä ja nähdessäni, kuinka meikäläisten täytyi hiljalleen peräytyä, kun ylivoima tunki päälle. Näin soudettavan saarelta pois venelastittain kuolleita ja haavoitettuja ja sittemmin sain kuulla, että päällikkökin oli saanut kuolemanhaavan, jonka seurausta ruotsalaisten peräytyminen juuri olikin..."

Kati istui pää kumarassa ja poimi lehtiä puolanvarsista. Hänen kasvoissaan ei ollut enää sama punaväri kuin äsken.

"Mutta", jatkoi Janne omista muistoistaan innostuneena, "silloin siinä sai nähdä jotakin. Selältä tuli joukko laivoja, ihan täysissä purjeissa, ja kun ruudinsavu hälveni, näin Ruotsin lipun joka laivan mastossa, -- se loisti kullalta, tuo keltanen risti, minä melkein ilosta itkin."

Kati oli noussut ylös ja seisoi siinä taas hehkuvin poskin, ja Janne näki, että hänen silmissään, jotka melkein hurjasti eteenpäin tuijottivat, kimalteli kyynel.

"Entä sitten", virkkoi tyttö, kun Janne häntä katsellen hetkeksi keskeytti puheensa.

"Niin, se oli amiraali itse, joka saapui apua tuoden. Hänellä oli seitsemän laivaa ja muutamia tykkivenheitä. Siinä oli tapeltu useita tunteja ja nyt alettiin alusta. Kuumimmaksi kävi ottelu vasemmalla sivustalla. Venäläiset olivat jo kahlanneet salmen yli Sandöhön -- virta on siltä kohden matala -- hyökätäkseen ruotsalaisten selkään, mutta laivain tykit pitivät heitä etäällä. Sölverarm oli mukana, sama mies, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihollista vastustellut ylempänä salmen partaalla.

"Tuuli kävi vinhasti kaakosta ja minä näin, että laivain oli tuiki vaikea pysyä selällä, joka oli luotoja ja louhikkoja täynnä, ja venäläisiä tykkivenheitä tunki yhä sakeampana laumana taisteluun. Kello ehti kahdeksaan, ehti yhdeksään, kymmeneen ja yhteentoista, eikä vieläkään ollut yksikään venäläinen tykkivenhe päässyt salmen läpi, vaikka yhdeksän tuntia olivat koettaneet. Vaan amiraalin täytyi nyt ruveta pitämään huolta, etteivät laivat karille joutuneet. Ja hyvässä järjestyksessä tuo peräytyminen suoritettiin; tykkivenheet seurasivat laivoja niistä erkanematta. Rohkeina tunkeusivat venäläisten alukset aivan meikäläisten keskuuteen, vaan niitä olikin kahta vertaa useampia. Näin selvästi, kuinka siinä oteltiin airoilla ja sauvomilla ja ampuminen oli niin ankaraa, että koko selkä yhtenään leimahteli ja savusi. Mutta ei yhtään ruotsalaista laivaa menetetty. Amiraali toi ne kaikki hyvässä järjestyksessä Paraisten saaristoon, jossa oli useita ruotsalaisia muonalaivoja, joita täytyi suojella."

"Mutta mistä oli venäläisillä sellainen määrä tykkivenheitä?" kysyi tyttö, kun Janne oli lopettanut.

Nuorukainen ei heti vastannut, hän näytti tyystin tarkastavan, oliko piikivi pyssyssä kyllin terävä. Kati uudisti kysymyksensä.

"He olivat saaneet ne -- Viaporista", vastasi Janne niin hiljaa, kuin jos hän olisi hävennyt tuota viimeistä sanaa lausua.

"Sinä päivänä tapahtui muuten vielä muutakin", jatkoi Janne tyyneesti ja melkein kuin mielissään, päästessään muusta asiasta puhumaan. "Olipa hyvin lähellä, ettei Buxhövden sinä päivänä joutunut satimeen. Kerronpa siitäkin.

"Kun taistelu oli päättynyt, lähdin kävelemään kotiini päin, metsot saivat jäädä rauhaan sinä päivänä. Neljänneksen käveltyäni saavuin erääseen taloon ja näin siellä päärakennuksen luona joukon venäläistä sotaväkeä. Talossa valmistettiin ateriaa Buxhövdenille ja hänen ylimmille upseereilleen, jotka kaikki korkealta mäeltä olivat katselleet salmella tapahtuvaa tappelua. Siellä piti syötämän ja juotaman voiton kunniaksi. Ruotsalaiset olivat muka saaneet selkäänsä, -- oikeastaan tosin venäläiset sitä enemmän olivat saaneet, vaikka meikäläisten oli täytynyt väistyä ylivoiman alta.

"Kun mulla oli pyssy kädessäni, arvelin viisaammaksi, että en näyttäydy kasakoille, jotka pihalla vahtivat, vaan hiivin metsän läpi rannalle päin. Mutta sielläkös väkeä oli. Vastaani tuli lähes tuhansinen joukko meikäläisiä, ja heti älysin, että näiden on nyt tarkoitus hyökätä vihollisen selkään. Samassa välähti päässäni ajatus: ehkeivät he tiedä, että Buxhövden on talossa. Käännyin päällikön puoleen, ilmoitin hänelle asian. -- 'Hä, poika, oletko varma asiasta?' kysyi tämä epäillen. Vaan minä olin asiasta hyvinkin varma ja opastaa taisin myöskin.

"Nytkös vilkastui joukko. Buxhövden oli otettava kiinni..."

"Ja hän otettiin?" kysyi tyttö vilkkaasti.

"Ei. Tuuma petti. Väki jaettiin kyllä oikealle ja vasemmalle ja tykit ajettiin mäelle ja niiden taa sijoitettiin osasto väkeä. Sitten lähdettiin liikkeelle. Vaan ei kuljettu, niinkuin olisi tullut, yhtenä raekuurona taloa kohti, vaan marssittiin verkalleen ja varovasti, juurikuin jotakin kaupunkia valloittamaan. Niin tyhmästi siinä meneteltiin, että oikein mieltä katkeroittaa. Olisi pitänyt hiipiä metsänrintaan ja siitä juosta nuolena niityn yli taloon; vaan soturit näyttäytyivät jo kaukaa ja sanotaan Buxhövdenin itsensä ne ensiksi huomanneen. Hän oivalsi kohta, mistä kysymys oli, heitti veitsen ja kahvelin ja juoksi pyssyn luotina ulos talosta, jättäen sinne lakkinsa ja miekkansa ja hansikkaansakin. Salmen rannalle hän juoksi ja kutsui siellä venäläisen tykkivenheen itseään pelastamaan. Yksi niistä hänet korjasikin ja siinä seisoi nyt koko meikäläinen joukko talon pihalla, katsellen satimesta lentänyttä lintua. Vaan pian saivat hekin muuta ajattelemista. Venäläiset hyökkäsivät virran partaalta kuin heinäsirkkaparvi ja kiersivät joka taholta ruotsalaiset, jotka yhä vielä aikoivat salmen rannalle hyökätä. Silloin saapui amiraalilta tieto, että yritys oli liian myöhäinen, koska ruotsalaiset laivat olivat jo peräytyneet, eikä siinä silloin enää ollut muuta tekemistä, kuin palata takasin laivoihin. Nyt ruotsalaiset vimmatusti tappelivat. Vihollisia aivan hyöri heidän ympärillään, vaan mahdotonta oli meikäläisiä saartaa. Askel askeleelta he taistellen peräytyivät merelle päin. Niinpä tuli erään nuoren upseerin pienellä osastolla pidättää kasakoita etäämmällä, kunnes tykistö ja pääjoukko ehtisi laivoihin. Ja sen hän teki kuin mies, -- ei peräytynyt kyynärän vertaa, vaikka ratsuväki yhä uudelleen hyökkäili."

"Näitkö hänet?"

"Näinpä tietenkin, tuskin sadan askeleen päässä olin. Hän seisoi siinä muutamain miesten keskessä, ampui sotilaskiväärillä, ampui niin tyyneesti, kuin kilpa-ammunnassa ikään. Kapteeni hänelle huusi, ettei hänen pitäisi muista jälelle jättäytyä, vaan ei tuo lie siinä paukkeessa kuullut, sillä hän seisoi paikoillaan ja antoi toisten päästä turvaan."

"Oli kai häntä komea nähdä?"

"Se on vissi, sitä en unhota koskaan, -- niin tyyni ja pitkä ja komea oli hän, ja miltei hymyilevänä hän siinä seisoi, näyttäen kaikille, miten suomalainen maansa puolesta taistelee."

"Säilyikö hän haavoittumatta?" kysyi tyttö melkein vapisten.

"Hän sai haavoja montakin -- ja sitten hän kaatui, oli saanut kuoleman luodin."

"Mutta hän kaatui sankarina", kuiskasi tyttö, kuin olisi hän näyssä sen nähnyt.

"Muut pääsivät kaikki laivoihin, lukuunottamatta kolmea-, neljääkymmentä miestä, jotka retkelle kaatuivat. Muutamia joutui vielä vangiksi, kun pari laivuria teki tyhmän ja kömpelön käännöksen miesten jo laivoihin ehdittyä. Mutta vaikka yritys oli mennytkin mitättömiin, niin rehellisesti ja urheasti suomalaiset taas sinä päivänä ottelivat."

Tyttö oli noussut ja yhdessä kulkivat he nyt tietä eteenpäin. Janne jutteli kaikenmoista, vaan Kati vastasi aivan lyhyeen, näytti muuta ajattelevan. Sellainen hän yleensä viime aikoina oli ollut, kun he joskus toisensa tapasivat. Koskaan he eivät oluet toisilleen tunteitaan tulkinneet. Yhdessä olivat he lapsuudenystävinä kasvaneet eikä lie kummallekaan käynyt oikein selväksi, oliko ystävyys vaihtunut rakkaudeksi ja milloin se oli tapahtunut. Mutta kuta useammin he viime aikoina olivat toisensa tavanneet, oli Janne ruvennut yhä selvemmin aavistamaan, että tyttö ei tahtonut olla hänelle muu kuin lapsuuden ystävä. Ja se aavistus oli jo ruvennut jäädyttämään hänenkin sydäntään. Mutta sitä hän ei kumminkaan ollut vielä viitsinyt ajatellakaan, mitä kylällä huhuna kerrottiin, että näet Borisoff tuumaili Katia. Vaan tuon epäilyksen siemen hänessä kyti.

"Kati hoi", lausui hän nyt senvuoksi hetkisen vaitiolon jälkeen vakavasti, "oletko väsynyt minun seuraani?"

"Miksi sitä kysyt?" vastasi tyttö hämmästyneenä, luomatta avonaista katsettaan alas.

"Minusta näytti siltä. Et ole enää sama kuin ennen, niin minusta tuntuu."

"Sama kuin ennen", matki tyttö vähän äkäsesti. "Sinä Janne se olet muuttunut. Minä olen aivan sama, mikä aina olen ollut, enkä käsitä, miksi en niin olisi."

Janne ei virkkanut mitään. Hän oli saanut selvemmän vastauksen kuin oli odottanutkaan. Yhtäkkiä hänelle kaikki selveni. Tyttö oli puhunut totta, hän ei ollut muu kuin lapsuudenystävä, niinkuin ainakin, eikä ollut koskaan luvannut muuksi ruvetakaan. Ja siihen oli siis päättynyt se lyhyt tarina, joka tuskin oli alkanutkaan.

Mutta hänen mielensä ei siltä tarvinnut kylmetä. Olihan hänellä toinen rakkaus, joka häntä voimakkaasti lämmitti ja se oli noussut terälle juuri samaan aikaan, kuin hän oli kuvitellut, ettei hän ilman Katia voisi tulla toimeen. Olihan hänellä isänmaa, josta hän oli Borisoffille puhunut. Jokainen tappio, minkä Suomi kärsi, oli kuin uusi oka, joka hänen sydäntään haavoitti, jotavastoin uutinen suomalaisten pienimmästäkin menestyksestä täytti hänen rintansa sanomattomalla riemulla ja ylpeydellä. Mitä oli hän osannut tehdä tämän maan hyväksi? Ei mitään mainittavaa. Hän oli ottanut osaa pieniin seikkailuihin, ehkä siksi, että se häntä huvitti, velvollisuudentunnosta hän ei sitä ollut tehnyt. Koittaako joskus se päivä, jolloin hän saa osottaa maailmalle ja etupäässä itselleen, että hän saattoi tehdä jotakin maansa hyväksi sellaisissakin olosuhteissa, jolloin ei pelkkä vaara eikä seikkailu vietellyt häntä uskaltamaan henkeään?

Sitä hän ajatteli kävellessään ja yhä vieraammalta tuntui hänestä tuo kaunis Kati, joka hänen rinnallaan kulki. Nyt ei ollut enää kauppiaaseen pitkälti matkaa. Hänen ei pistänyt päähänkään kiusata tyttöä kysymällä, koska tällä taas oli asiaa neiti Johannalle taikka tekemällä muita viittauksia. Vaikka Kati olisi hänelle tuossa tuokiossa ilmoittanut olevansa kihloissa Borisoffin kanssa, olisi hän tosin tytön puolesta tuntenut surua, mutta se tieto ei olisi musertanut hänen mieltään.

"Hyvästi Kati", sanoi hän ystävällisesti kotiinsa päin kääntyen.

Samalla tavalla vastasi tyttö jäähyväistervehdykseen, avonaisesti ja ystävyydellä niinkuin ainakin. Ja niin he erosivat. Mutta ei kumpanenkaan heistä kääntynyt kädellä viimeistä tervehdystä viittaamaan, eikä Jannekaan tällä kertaa laulellut, kun eteenpäin metsätietä myöten käveli.

VIIDES LUKU.

Seuraavana päivänä, kirkkaimman keskipäivän aikana, ajeli kauppias uusissa kärryissään vihannoivain vainioiden välitse Katin majaa kohden, ottamaan itselleen toisen vaimon. Hän istui juhlallisena ajopeleissä, ohjasi varmalla kädellä virmaa hevostaan ja puettuna hän oli hienoimpaan pukuunsa; kirkkaat napit ja huivin helmipää neula kimaltelivat ja hopeahelainen keppi oli hänellä rinnallaan. Oikein kosimaan hän nyt lähti sitä tyttöä, joka hänen keittiössään oli ruoanlaittoa avustanut. Hän kunnioitti tyttöä, mutta vielä enemmän itseään. Ja nyt hän hymyili luonnolle ja tämä vastasi hänen hymyilyynsä.

Puolta tuntia myöhemmin ajoi hän samaa tietä takasin. Hevonen ei nyt juossut tasasesti eikä nätisti, puolineliä se kiiti eteenpäin peljästyneenä hopeahelaista keppiä, joka sen lanteita takoi. Eikä Borisoffissa itsessään ollut kosiomiehen komeutta enää hiukkaakaan jälellä, hän istui siinä pää etukumarassa ja kiroili ja sadatteli vasten päiväpaisteista luontoa, joka yhä edelleen hymyili.

"Voiko tämä olla tuon poikaviikarin syytä... tuonko kirotun nalikan vehkeitä?" kyseli kauppias ehtimiseen metsältä ja kiviltä. Mutta ne eivät vastanneet. Ainoastaan harakka lensi nauraen puusta puuhun, kuin jos tämä kaikki olisi sen mielestä ollut hyvin hauskaa.

Neiti Johanna ei ollut aavistanutkaan, että ratkaisu oli näin lähellä. Mutta kun kauppias juhlapuvussa lähti ajamaan tuota tietä, joka ei vienyt mihinkään herraskartanoihin, välähti totuus hänelle yhtäkkiä ilmiselkeäksi. Hän oli silloin molemmin käsin tarttunut esiliinaansa ja huiskinut sillä ikkunasta lähtevän jälkeen, huutaen:

"Liian aikaista ja liian myöhää!"

Ja kun isäntä saapui takasin hurjaa vauhtia ajellen, seisoi hän pyhähameessaan ja valkeassa, kankeassa päähineessä häntä vastassa portailla.

Borisoff hyppäsi rattailta, jätti hevoset ja ajopelit omille hoteilleen ja luimisteli sangen epäkiitollisin katsein neiti Johannaa, kysyen pilkallisesti:

"Häh, luuletko että tulen kosimaan?"

"En, minä luulin, että se jo oli tehty. Vaan saisiko hän jotakin jäähdyttävää?"

Kauppias vastasi ainoastaan myrkyllisellä katseella ja hyökkäsi huoneeseensa. Pukeuduttuaan arkivaatteisiinsa, pyysi hän vihasella äänellä ruokaa. Sitten hän käveli edestakasin huoneessaan ja takoi tuota hopeapäistä keppiään lattiaan.

"Nyt sillä on pahat mielessä", tuumi Johanna, joka herransa tunsi. "Hän on saanut rukkaset -- muori ne ehkä on antanut ja on voinut antaa tytär itsekin, ylpeitä ovat molemmat, vaikka köyhiä. No niin, oikein tehty, Kati, väärin sinua tuomitsin, kun tässä eräänä päivänä ajattelin toisin. Mutta mikähän sillä ukkokarhulla nyt on mielessään, -- mitään kauniita juttuja ne eivät ole, sen arvaan."

Nopeasti kauppias söi ja lähti senjälkeen heti asunnostaan. Hän käveli rantapolkua pitkin, samaa polkua, jota Janne oli saattanut Katia kesteistä. Hänen oikealla kädellään oli se pieni saari, jossa Janne isänsä kanssa asui. Äkkiä pysähtyi Borisoff. Miksi oli hänelle tänään tuo ilkeä vastoinkäyminen tapahtunut? Oli kuun kolmastoista päivä, -- hän oli taikauskoinen. Mutta ennen kaikkia täytti kostonhimo hänen mielensä. Jos Jannella oli joku osa tuossa jutussa, kuten hän uskoi, niin kyllä hänkin oli huomaava, että nyt oli kolmastoista päivä. Sitäpaitsi, -- "kapteeni" saattoi pian taas tulla, piti toimia jotakin.

Kauppias oli kävellyt pari tuntia, kulkenut aikoja sitten ohi Jannen saaren ja saapui niin pieneen rantamökkiin, jossa oli merimiesten kapakka. Oli täysi päivä vielä. Hän jatkoi matkaansa mökin ohi, katsahtaen muka muuten vain ohimennen ikkunasta sisään. Pari miestä istui pöydän ääressä, jossa oli pullo -- hän tunsi miehet samoiksi, jotka olivat olleet "miehistönä" "kapteenin" jahdissa. Tuossa kapakassa olivat he saapumisestaan saakka pitäneet asuntoa. Mutta jahtia hän ei ulapalla nähnyt. Sotalaivat olivat kyllä vielä paikoillaan, ja kaikki oli rauhallisen näköistä.

Kun oli tullut hämärä, palasi kauppias ja meni tupaan. Kynttilänpätkä valaisi himmeästi huonetta ja molempia miehiä, jotka siinä olivat kahden. Borisoff tervehti heitä.

"Kas, kauppiashan sieltä tulee", vastasivat miehet matelevalla kohteliaisuudella. He olivat nähneet hänet ennen "kapteenin" seurassa ja tiesivät, että hänellä oli rahoja.

Borisoff katseli heitä omituisesti tutkien ja pälyillen silmälaseillaan. Hän tiesi heidän olevan sellaista väkeä, jota rahalla saa mihin tahansa.

"Täällähän teillä on hauska", virkkoi hän ja katsahti sivuhuoneen ovelle päin, ollakseen varma, että se oli suljettu.

"Onhan täällä", vastasi toinen, pieni kyhmyselkä mies, jolla oli punanen poskiparta ja arpi kasvoissa. "Niin hauskaa, kuin nyt _tyhjän_ pullon ääressä yleensä voi olla", lisäsi hän raa'alla pilalla, ojentaen pulloa valoa vastaan.

"Ha, ha, ha!" nauraa tirskahteli toinen, jonka lyhyet, kutistuneet kasvot sekä vanttera varsi osotti, että hän heistä kahdesta väkevin oli.

"Mutta sehän kai voitanee auttaa", arveli kauppias, ymmärtäen tuon hienon viittauksen.

Nyt nauroivat molemmat miehet katsellen toisiaan. Mutta kauppias nousi pystyyn, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä tuoden uuden pullon.

"Kas tässä, ukot", virkkoi hän leikillisesti. "On vilposta tänään, eikä täällä näy lämmitetyn."

"Ei, se on totta, täällä ei pesää tulella halkasta. -- Kauppias on tänään lähtenyt myöhän kävelemään?"

"Niin, minulla oli asiaa tänne eräälle torpparille ja silloin arvelin, että voinpa täällä hiukkasen huokasta; mulla on vielä pitkä matka kotiini, -- mutta juokaahan lasi, miehet, minä sitä en kärsi, se ajaa mulle veren maksaan."

"Mutta, mutta", sopersi punaparta, hymähtäen hienosti merkiksi, että kyllä hän näitä asioita vähän ymmärtää. "Että kauppiasko se meitä näin kestitsee?"

"No niin, olkaa hyvät, maistakaa! -- Oletteko nähneet jahtia tänään? Minä en sitä tänne tullessani nähnyt selällä olevaksi."