Part 3

Borg joi, joi toisen ja kolmannen kerran, joi isännän ihmisystävällisen aatteen maljan. Ja joka kerralta, kun hän joi, näytti hän siitä yhä enemmän ihastuvan. Tilattiin lisää vettä, mutta tällä kertaa tuli neiti Johanna itse sisään. Kauan ja seikkaperäisesti teki Borisoff selkoa tuon artikkelin tarpeellisuudesta ja sen sisällöstä ja vihdoin tunsi herra Borg olevansa niin elävästi vakuutettu tuollaisen kirjoituksen hyödystä, että hän siltä paikalta, vielä innostuksessaan ollessaan, päätti ryhtyä kirjoittamaan noista uusista näkökohdista. Yö oli jo kulunut koko pitkälle, kun kirjoitus vihdoin oli valmis ja sen tekijä rupesi sitä ääneensä lukemaan.

* * * * *

Tilanomistaja Hausser ajoi yksinäistä matkaansa yöpimeässä, seuranaan harmi ja toivottomuus. Hänellä oli matkaa pari peninkulmaa kotiinsa ja siis hyvä aika miettiä, mitä oli puhuttu. Miksei hän ollut lyönyt Borisoffia korville tuommoisesta ehdotuksesta?

Vaan kun hän oli ajanut vielä kappaleen, oli jo harmi jättäytynyt jälemmäs ja ainoastaan toivottomuus pysytteli mukana hänen seuralaisenaan ja kuiskasi hänen korvaan alinomaa uusia asioita. Mitäpä oli hän voittanut tällä käynnillään kauppiaan luona? Vihollisekseen tehnyt sen ainoan, joka mahdollisesti häntä auttaa saattoi. Tilanomistaja Hausser! Muutamain tuntien perästä saavat ihmiset sanoa: Vararikkolainen Hausser! Ja niin ainoastaan senvuoksi, että hän oli ryhtynyt tuohon lupaavaan kalkkilouhosyritykseen vähää ennen sodan alkua. Vaimo parka, lapsiraukat! Siellä ne nyt istuivat kotona lampun ääressä, häntä odotellen, kuunnellen vaunun kolinaa, valmiina hyökkäämään häntä vastaan ja häntä tervehtimään. Vaimo parka, tuo uskollinen, joka saattoi lukea hänen kasvoistaan jokaisen ajatuksen, jokaisen surun, hän virkahtaisi heti ensi sanoikseen: ei siis onnistunut? Ah, hän pelkäsi järkeään!

Mutta, -- olihan vielä pelastuksen mahdollisuus. Tokkohan tuo Borisoffin ehdotus onkaan niin häpeällinen, kuin miltä se ensi silmäykseltä näytti? Mitenpä hän estäisi, jos tahtoisikin, venäläisiä tykkivenheitä kulkemasta kanavan läpi? Vesihän on yleistä tavaraa. Eikähän hän voi suoranaisesti ottaa sotaan osaa, eihän hän ole soturi. Sitäpaitse, -- tarjosihan Borisoff rahat lainaksi. Lainaa hän nyt vain tarvitsikin, -- jos saisi rahat nyt maksaakseen, voisi hän pian ne työntää kauppiaalle takasin. Ah, vaimo ja lapset...!

Taas kulki hevonen täyttä juoksua sitä pimeätä maantietä pitkin, joka vei kauppiaan taloon. Siinä ajoi Hausser, yhä vielä "tilanomistaja" Hausser, joka oman kotinsa portilla oli epätoivossaan pyörtänyt hevoset takasinpäin, lähteäkseen vielä tavottelemaan mahdollista pelastusta. Toivo pyrki taas asettumaan seuralaiseksi hänen viereensä, vaikka se taistelikin kunniantunnon kanssa. Hän näki silmäinsä edessä paperin, jonka alla oli hänen oma nimensä ja jossa hän lupasi venäläisille vapaan kulun tilustensa läpi, vahingoittamaan Suomen sotavoimaa...

Vaunujen vauhti hiljeni. Kädet, jotka ohjaksia pitelivät, vapisivat. Mutta tuolta pilkisti jo esiin kauppiaan hyvinrakennettu talo. Tulia paloi vielä ikkunoissa. Kenties oli Borg siellä vielä jälellä -- pitikö hänen jäädä kaupan todistajaksi! Vaimo ja lapset! Turmion päivä teki jo nousuaan.

Hausser pysähtyi, nousi ajopeleistä, sitoi hevosen puuhun ja hiipi kuin varas eteisen rappusien luo. Etemmäs hän ei ehtinyt. Jalat kieltäytyivät portaita ylöspäin nousemasta.

Silloin nousi rannasta törmälle mies, joka aamuhämärässä näytti hoipertelevan. Retkottava pää ja horjuva kävely osottivat, että hän oli perin uupunut. Kun hän astui lähemmäs, näki Hausser siimekkäästä nurkastaan, että mies myöskin oli läpimärkä, ikäänkuin hän suoraan olisi vedestä noussut. Rappusten luo tultuaan näytti mies, samoin kuin äsken tilanomistaja, empivän, vaan tuokion viivytettyään lähti hän nousemaan taloon. Hän oli puettu talonpoikaiseen pukuun, vyö ja puukoton tuppi oli hänellä vyöllään. Kun hän oli ehtinyt portaille, johon hänet selvemmin saattoi nähdä, pääsi Hausserilta hiljainen huudahdus:

"Se on Janne! Mitähän on tapahtunut?" Kohta sen jälkeen kuului Borisoffin ääni sisästä huutavan melkein samat sanat. Janne oli sinne astunut juuri sillä hetkellä, jolloin Borisoff oli pöytälaatikosta lukenut esiin palkkiota tuosta sanomalehteen pantavaksi kirjoitetusta artikkelista. "Saanko vähän vettä", sopersi nuorukainen tuskin kuultavasti ja retkahti istumaan tuolille oven viereen.

"Ei hän humalassa ole", virkkoi kauppias Borgille, joka nosti silmänsä kirjoituksestaan katsellakseen tulijaa. "Mutta vedessä hän näyttää olleen pitemmänkin ajan."

Janne sai vettä, johon viiniä oli sekotettu. Veri lähti taas kiertämään ja katse kirkastui.

"Kiitos. Olinpa vähällä väsymykseeni menehtyä. Vaan sitten näin täältä tulen loistavan ikkunoista ja niin sain kömmityksi tänne. Kas, onhan täällä maisterikin."

"Pitäähän sitä jossakin olla."

"Niin pitää." Janne katsahti Borgia paljo terävämmin, kuin mitä tuo lyhyt keskustelu olisi aiheuttanut.

Toisen ryypyn viiniä sai hän ja tunsi samassa, kuinka mieli ja ruumis nopeasti lähtivät varttumaan. Ja mielen pirteys kuvastui melkein pilkallisesta katseesta, jonka hän kauppiaaseen loi.

"Nyt taidan lähteä", virkkoi Janne nousten, "häiritsen ehkä muuten herroja. Kiitos virvoituksista!"

"Odota hiukan. Eikö sulla ole mitään uutisia maailmalta?" kysyi isäntä, katsellen tutkivasti nuorukaista.

"Eipä ole, liehän muuten kauppiaalla tuoreemmat tiedot kuin minulla."

"Paljo tapahtuu, josta ei niin hevillä tietoja saa."

"Liehän kauppias kuullut", jatkoi Janne, "että venäläiset aikovat kuljettaa useita tykkivenheitä Kemiön salmen läpi eikä enää Sandön salmesta, jossa heitä Sölverarm ahdisteli. Aikovat kulkea Hausserin tilusten läpi."

"Olenpa kuullut siitä puhuttavan."

"Mutta siihenpä ei taida Hausser suostua, jos hänet oikein tunnen."

"Voineeko hän estää sen?"

"Estääkö, -- viidelläkymmenellä rengillä ja torpparilla! Onhan äsken julistettu, että kaikki yksityisomaisuus jätetään rauhaan."

"Tuota et näy sinä, Janne, oikein ymmärtävän. Minä en pidä vihollisten puolta, olenhan Ruotsin alamainen, kuten sinäkin. Mutta senverran ymmärrän sotaa, että jos he tarvitsevat Hausserin kanavaa, niin sitä he käyttävät."

"Mutta tuo ei sovi oikein yhteen lupauksen kanssa, että kaikkea yksityisomaisuutta pidetään arvossa, kuten julistuksissa kirkossa sanottiin."

"Tulkitseppa julistuksia sinä miten tahdot, minä olen varma, että yleisö tekee viisaimmin, jos ei leikkiin sekaannu."

"Onhan Klingspor kehottanut meitä kaikkia olemaan apuna, missä voimme. Onhan kai kauppiaskin hyvänä suomalaisena, koettanut auttaa, missä on voinut? Anteeksi, vaan onko kauppias jo lähettänyt ne heinät ja jauhot, joista viime kuussa kuulin puhuttavan?"

"Sinulle en tarvitse tehdä tiliä, enkä teekään. Mutta koska noin vähän näyt sodan merkitystä ymmärtävän, voin sinulle sanoa, että pelaat vaarallista peliä, jos vehkeilet venäläisiä vastaan, -- nuo asiat eivät kuulu sinuun."

"Siinäpä se, -- vaarallista! Luuleeko kauppias, että minä pidän tätä viheliäistä elämistäni sen arvoisena, ettei pieninkin vastoinkäyminen venäläisille olisi mielestäni paljoa arvokkaampi. Ja sanotteko, etteivät nämä asiat kuulu minuun? Enkö ole suomalainen, vaikka köyhä olenkin? Köyhyydessäni olen rikas, kun minulla on isänmaa. Jos kauppiaan mielestä meidän on kotona istuttava ja katsottava, kun tällainen omaisuus myödään väkivallantekijöille ja pala palalta kiskotaan pois, niin minä vastaan: ei! Ei, herra kauppias, polttakoot mökin, polttakoot venheeni, kiduttakoot minua, hirttäkööt minut, tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin hengitän, en sittenkään unhota, että olen suomalainen."

Hän näytti venyneen paria tuumaa pitemmäksi, kun hän tuota puhui seisaltaan, posket hehkuvina, silmät salamoivina. Tuo äsken niin uupunut nuorukainen, joka aivan kuin juopuneena hoiperteli, oli äkkiä muuttunut voimakkaaksi, uhkaurheaksi kansallissankariksi, joka oli pyhittänyt itsensä ja elämänsä maansa palvelemiseen.

Ja maisteri Borg oli, sen innostuksen valtaamana, joka sanat oli nuorukaisen suuhun pannut, hypähtänyt kiivaasti paikaltaan sohvasta. Toisessa kädessä oli hänellä kokoonrutistettu paperi, jonka hän juuri äsken oli täyteen kirjoittanut, toisen ojensi hän mahtipontisesti Jannea kohti, juurikuin ei tämä olisi puhunutkaan, vaan hän itse.

"Borisoff", virkkoi hän melkein huutaen, kun nuorukainen oli lopettanut, "tuossa on toisenlaista isänmaanrakkautta kuin paperilla! Noin tahdon sanomalehteenkin kirjoittaa, taikka en mitään. Anna rahojesi levätä pulpetissa, köyhä olen minäkin, vaan kunniaani en ole pannut pantiksi. -- Terve, sinä nuorukainen Maratonin kentältä!"

"Minä olen Kemiöstä", vastasi Janne.

"Vaan terve kumminkin!"

Ja maisteri käveli Jannen luo, kädessään lasillinen konjakkia ja vettä, vaan nuorukainen kieltäytyi kainosti, otti lakkinsa ja virkkoi:

"En ole ruokaa maistanut kohta vuorokauteen, nyt minun täytyy lähteä kotiin."

"Janne syö ehkä palan täällä meillä", virkkoi siihen äkkiä Johanna, joka jo kymmenettä kertaa oli ovelta kurkistellut katsoakseen, eikö maisteri aikonutkaan laputtaa tiehensä, ennenkuin aurinko nousi.

Sen teki Janne.

Liikahtamattomana kuin patsas oli Borisoff huoneen pimeästä nurkasta katsellut vuoroin luotsipoikaa, vuoroin Borgia. Hänen kädessään oli rutistettuna se paperiraha, jonka hän äsken oli aikonut antaa tuon ihmisystävällisen artikkelin kirjoittajalle. Hänen kasvonsa olivat läpeensä kalpeat. Ainoastaan pieni punanen pilkku kumpasessakin poskessa osotti, että jotakin hänessä valtavasti liikkui.

"Sinä hirtehinen", jupisi hän itsekseen, "saadaanpa nähdä, enkö siipiäsi lyhennä!"

"Ja sinäkö täällä, Kati!" virkkoi Janne tahallaan talttuneella äänellä, kun hän näki tuon nuoren tytönkin olevan keittiössä.

"Niin", vastasi tyttö, jonka ääni vähän vavahti, "olen ollut täällä auttamassa neitiä astiain pesussa."

Janne ei sen enempää mitään virkkanut, vaan osotti nälistyneen innolla kaikkea huomiota taloudenhoitajattaren laitoksille. Mutta sillaikaa kuin hän söi ja vähän kuivaili vaatteitaan tulen ääressä, eivät emännän silmät hetkeksikään tauonneet tähystelemästä. Jo kauan sitä ennen hän tiesi, millä tunteilla nuorukaimen Katia ajatteli, ja Jannen ensi katse kyökkiin astuessaan oli hänelle uusi todiste siitä; vaan olivatko nuo tunteet lapsuudenystävän vaiko jonkun vielä lähemmän, sitä ei neiti Johanna tarkimmalla vainullaankaan ollut kykenevä selville saamaan. Tarkkaavasti, joskin huomaamatta, hän nytkin koko ajan piti nuoria silmällä, muttei hänen epäilyksensä selvenneet siitäkään, että Kati, kun Janne teki lähtöä, pyysi saada lähteä tätä kappaleen matkaa saattamaan.

Kun he tulivat metsänrintaan, käännähti Janne ympäri taakseen katsomaan.

"Kauppias meitä tähystelee ikkunastaan", virkkoi hän.

"Tähystelköön", vastasi tyttö naurellen ja kääntyi hänkin katsomaan. "Nyt vihdoinkin lähtee maisteri, johan onkin selvä päivä. Mutta sinä olet märkä; kävelläänkö kovemmin?"

"Ei mulla ole kylmä", vastasi Janne.

"No kerro nyt mulle koko tapaus, mutta pian. Minä kuulin laukauksen puolenyön aikaan, eikö totta?"

"Taisipa kuulua, tuuli oli tännepäin." Ja Janne kertoi koko yön seikkailut ja kahakan venäläisten kanssa. Tyttö kuunteli tarkasti, pisti kysymyksen väliin ja osotti suurta asianymmärtämistä.

"Mihin tykkivenhe ja luutnantti sitten joutuivat, sitä en tiedä", kertoi Janne lopuksi, "sillä erottuamme en heitä enää nähnyt. Minun tehtäväni oli luulotella venäläisille, että me kaikki olimme saaren toisella rannalla, ja siinä onnistuin, kuten mainittu; kaikki he hyökkäsivät perästäni kuin koiralauma. Ellen olisi niin perinpohjin tuntenut tuota louhikkoa ja elleivät takaa-ajajistani useimmat olisi olleet humalassa, olisi minun kai hullusti käynyt. Mutta nyt tunsin säntilleen, miten minun piti kiertää tuon niemen nokkaan päästäkseni, josta viskausin veteen. Uidessani kuulin pari tykinlaukausta, mutta mitä ne merkitsivät, sitä en tiedä. Uin saaresta saareen; väsynyt olin, vaan vaaran olin välttänyt. Mutta tällä viime taipaleella pelkäsin jo uppoavani, niin oli janokin ja kylmä tuli..."

"Poika parka."

"Mutta mitäpä niistä. Vaan sinä, Kati, kuules!"

"Ei paljo mitään. Minusta vain tuntui..."

"Mitä tuntui?"

"Ei mitään. Taitan oksan tuosta, puukkoni lie pudonnut veteen."

Tyttö katseli Jannea suurilla, viisailla silmillään ja kääntyi sitten tietä pitkin katsomaan.

"Mitä varten maisteri ja Hausser siellä niin kauan viipyivät?" kysyi Janne nyt aivan toisella äänellä kuin äsken.

"Kauppias heitä pidätti toisten lähdettyä. Hänellä lie asioita Hausserin kanssa -- maisteriahan ei ole vaikea houkutella jäämään tällaisiin kesteihin. Ehkä laskee kauppias hänestä leikkiä."

"Borisoff ei yleensä laske paljo leikkiä. Eiköhän asian laita nytkin ole niin, että kauppiaalla on rahaa ja maisterilla ei."

"Mutta ei siltä saa ajatella rumaa rahattomasta."

"Kenties ei. Mutta joko palaat, etkö kävele vielä kappaletta?"

"En, Janne. Minun täytyy auttaa neiti Johannaa. Sanoiko kauppias sulle jotakin?"

"Ei mitään erityistä, vaan sen huomasin, etten hänen ystävänsä ole. Ja ellei hän olisi isäni pöydältä ennen köyhempänä niin monta ateriaa syönyt, en olisi tainnut hänen ruokiaan maistella. Sitäpaitse oli mulla nälkä ja halusin tavata sinut. Kuules Kati!"

"No?"

"Lähdetkö, -- luuletko, että sinun taas pian on lähdettävä kauppiaaseen?"

"Neiti Johanna sanoi, että täällä tulee uudet pidot ensi viikolla, ja menen kai auttamaan silloinkin."

"Vai niin. Se pitää usein pitoja, tuo Borisoff."

"Niin. Hyvää yötä, -- eli huomenta, Janne." He puristivat toistensa kättä ja tyttö kiirehti juosten metsätietä takasin. Janne seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, kunnes tyttö, heilautettuaan hänelle vielä kädellään hyvästit, katosi metsän taa. Silloin poika rupesi laulamaan, niin että mäki kajahti.

Itäinen taivas kimalteli tulelta ja kultasi petäjäin latvoja. Ja ylempänä mäellä ulottuivat päivän säteet jo sammalikkoon saakka, jonka tuhannet kastehelmet jalokivinä kiiltelivät. Aamun aurinko virkisti luontoa ja virkisti senkin yksinäisen ajajan toivotonta mieltä, joka taas ohjasi hevostaan kauppiaan talolta kotiinsa päin. Ainoana lohdutuksena soivat hänen korvissaan köyhän luotsipojan sanat, jotka hän avonaisen oven kautta oli kuullut piilopaikkaansa kauppiaan seinän vierustalle: "Tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin olen hengissä, en unhota olevani suomalainen."

Näitä sanoja hän muisteli ja hänen mielensä kävi vähitellen aivan kirkkaaksi.

KOLMAS LUKU.

Kahta päivää myöhemmin, hämärissä, souti venhe kauppiaan laituriin. Herra Borisoff oli itse rannassa vierastaan vastassa, joka oli hento, siviilipukuinen herrasmies, hyvin vilkkaan näköinen. Soutaja oli vanhanpuoleinen saaristolainen, joka ei katsellutkaan, kun Borisoff hänelle tervehdykseksi päätään nyökkäsi.

"Eikö kapteeni nouse maihin hetkeksi?" kysyi kauppias venäjäksi. Vaan toinen katkasi kärsimättömästi hänen puheensa.

"Ei meitä kuule tässäkään kukaan eikä ymmärrä jos kuulisikin. No, kuinka käy?"

"Mahdotonta!"

"Mitä!" Pieni mies miltei hypähteli kiukussaan. "Mutta sanoittehan, että mies oli jo valmis."

"Hän menikin eilen nurin."

"Ja kenen on kanava nyt?"

"Koko tila tulee pakkohuutokaupalla myötäväksi."

"Kanava on meille avattava, se teidän _täytyy_ meille hankkia, hankkia hyvällä."

"Herra kapteeni, miten?"

"Entä se toinen asia, josta sovimme."

"Sekin epäonnistui!"

"Hä? Teillähän oli jo mies tiedossanne."

"Niin olikin. Ja se lampaanpää oli jo kirjoittanut valmiin jutun, kun sisään astui parinkymmenvuotias luotsipoika, joka pelotti miesparan pahanpäiväiseksi puolihullulla saarnallaan. En voinut enää tehdä mitään."

"Mikä se sellainen poika on?"

"Hän on nimeltään Janne, Janne Arén, erään entisen vanhan luotsin poika, joka asuu tässä vastapäisellä saarella."

"Minkänäkönen nalikka se on?"

"Hän on oikeastaan hyvän näköinen, -- liian hyvännäköinen sellaiseksi houkkioksi, hän on pitkä ja voimakas, mustat silmät, suora nenä, parraton."

"Sellaisen veitikan olen joskus nähnyt", tuumi vieras miettien.

"Se on kyllä mahdollista, sillä hän liikkuu paljo täällä saaristossa."

"Ahaa, ja on välistä luotsina ruotsalaisissa tykkivenheissä. Mutta tottakai tuollaisen voinee saada vahingottomaksi, -- siitä teidän on huolta pidettävä, sen vaadin! -- Hän kai töissäkin yönä oli mukana, kun meiltä meni tykkivenhe häpeällisellä tavalla, -- lienette siitä tekin kuullut. Mutta sen asian johdosta tulee teidän matkustaa Turkuun vielä tänä iltana."

"Kyllä, herra kapteeni."

"Siellä on teidän sikäläiselle lehdelle ilmoitettava, ettei sanaakaan saa julkasta tuosta tykkivenhe-jutusta. Mutta, puhuaksemme äskeisestä asiasta, te olette huonosti toimittanut tehtävänne tällä kertaa, Borisoff, hyvin huonosti. Niin ei saa jatkua. Nyt ei meidän tule olemaan helppoa päästä läpi tykkivenheillämme. Seudun kansaan ei voi luottaa, kuka sitä sitten kiihoittaneekin. Olisi ollut suotavaa, että olisi päästy kulkemaan tuota väkeä ärsyttämättä. Mutta tykkivenheemme ja saaristolaivastomme täytyy päästä kulkemaan Kemiönsalmen kautta. Sulkevathan Ruotsin laivat Örön tienoilla merireitin Turkuun. Nyt odotamme apua teiltä, Borisoff."

Sangen tyytymättömän näköisenä kulki hän nopeasti venheelleen takaisin. Kauppias seurasi häntä.

"Todellakin, tuopa multa oli unhottua", virkkoi vieras venheeseen noustuaan. "Löysimme tämän puukon eilen aamulla venheestä, joka oli jäänyt sen saaren rantaan, mistä tykkivenhe meiltä siepattiin. Tunnetteko tämän veitsen?"

"Senkö!" virkkoi Borisoff puukkoa katsellen, "se on Jannen veitsi niin totta kuin mulla silmät on, saman pojan, josta äsken puhuimme. Hän on itse siihen pään tehnyt. Jättäkääpä minulle tuo veitsi. Löytyikö se sota-aluksesta?"

"Löytyi, pienestä sotalaivan venheestä."

"Huonompia todisteita saisi turhaan hakea."

"Siis on tuo poika ollut mukana kysymyksessä olevassa kepposessa mainittuna yönä, -- sukkela kepponen se muuten olikin, se täytyy myöntää."

"Poika tuli meille läpimärkänä aamuyöllä, eikä kertonut mitään. Se kaikki sopii varsin hyvin yhteen."

"Niin", virkkoi venäläinen ikäänkuin keskustelun lopettajaisiksi, "yksi ainoa tuollainen veitikka voi tehdä hyvin paljo pahaa. Siksi on parasta, että --." Hän ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan kädenliikkeellä, ikäänkuin olisi hän viskannut kiven veteen.

Venhe lähti laiturista ja souti poispäin tiheän kaislikon reunaa pitkin, jota rannikolla kasvoi. Hetkisen perästä aaltoili jonkin varovaisen liikkeen vaikutuksesta laiturin reunalla kasvava tiheä kaislikko taas ja siitä pistihe esiin kalastajavenheen terävä kokka. Ilta oli jo melkein pimeä. Kaksi saaristolaisen pukuun puettua miestä istui venheessä.

"Olipa vahinko, että venäjätä puhuivat", virkkoi perässä istuja, "mutta senverran siitä saattoi ymmärtää, että sinun kintereilläsi ne nyt pian ovat, Janne."

"Mitäpä siitä", vastasi suomalainen luotsinuorukainen, "mutta parempi on, että luutnantilla nyt lie jonkinlaisia todisteita siitä, että kauppias salaa vehkeilee venäläisten kanssa. Siksi monta venäjänkielistä sanaa olen kuullut, että ymmärsin hänen nimittävän vierasta herraa kapteeniksi ja että he puhuivat tykkivenheistä ja Kemiönsalmesta."

"Niin, jospa mulla olisi ollut pari miestä mukanani, olisi lintu samalla jo ollut häkissä. Muuten voisimme ehkä kahdenkin sinun kanssasi suorittaa tuon tehtävän, Janne!"

"Toivon ettei luutnantti ymmärrä minua väärin, jos sanon, että siitä tehtävästä tahtosin mieluummin pysyä erilläni."

"Ymmärrä väärin! luuletko että pitäisin sinua pelkurina."

"Niin."

"Siinä tapauksessa lienet kai käynyt pelkuriksi senjälkeen kuin toisyönä erosimme saaressa. Annamme siis kauppiaan olla parempaan aikaan. Jos nyt vain taivas pysyy selkeänä vielä pari tuntia, saanen paremman selon venäläisten ankkuripaikoista tänään, kuin viime kerralla. Souda sinä vain menemään."

Venhe liukui kiireesti eteenpäin, solahdellen saarien ja luotojen lomitse, jotka ovat Kemiönsaaren itäisen niemen edustalla. He olivat nyt salmen sisäisen aukon suulla, siinä, missä tuo tykkivenheiden välinen kahakka tapahtui.

"Kuinka syvälti tässä on vettä?" kysyi luutnantti.

"Viisi syltä ainakin", vastasi Janne.

"Silloin on tykkivenhe hyvässä tallessa", jatkoi upseeri. "Et liene kuullutkaan, miten meidän seikkailumme päättyi. Mahdottomaksi kävi täällä aavalla selällä kahdella airolla kuljettaa tuota möhkälettä, kun mainingit kävivät korkeina. Stig ja Bramrå eivät osanneet uida, muuten olisimme upottaneet venheen heti ja uineet maihin, kuten sinä. Mutta onneksi tapasimme kalastajavenheen tässä ja otimme sen peräämme. Kaiversimme sitten reijän pohjaan ja vaikka siinä menikin pitkä aika, ennenkuin tykkivenhe täyttyi vedellä, niin siitä se kumminkin vajosi. Me istuimme venheessä tässä rannalla ja katselimme sen uppoamista. Ja tuossa nyt siis lepää ruotsalainen tykkivenhe meren pohjassa, jos sitä joskus tahdot käydä urkkimaan."

Aivan hiljaista oli nyt koko saaristossa. Sieltä täältä kimalteli joku kalpea valo mökkilöistä maan puolelta. Kuu oli noussut itäisten vuorten yläpuolelle ja valaisi sieltä heikosti väylän varrella olevia autioita kareja. Upseeri ja soutaja istuivat nyt kumpanenkin mietteissään ja tähystelivät tarkasti joka taholle. Ei näkynyt tykkivenheitä, ei saaristolaisten aluksia. Vesilintuparvi pyrähti lentoon venheen keulan edestä ja lensi siipiään räpyttäen eteenpäin sekä laskeusi sinne, uudistaakseen hetken perästä saman pelin. Rauhaisa mieliala vallitsi koko luonnossa, niinkuin tyyneenä kesäiltana seudussa, jossa ei sodasta uneksitakaan.

Ulommaisena siinä saariryhmässä, jonka ohi he nyt soutivat, oli Brändön saari. Kun he sen pohjoisen niemen ohi kulkivat, näkivät he noin puolen peninkulman päässä laivan rungon ja mastot vettä vastaan hämärästi kuvastuvan. Pian näkyi toinen ja siinä vieressä kolme; niistä oli kaksi suurempaa ja kolme pienempää ja ne olivat melkein rivissä rinnakkain ankkurissa, suurimmat keskessä.

"Siinä ne siis vihdoin ovat", kuiskasi luutnantti. "Nuo kaikki ovat olleet suomalaisia laivoja, Janne, suomalaisissa veistämöissä ne ovat rakennetut ja kuuluivat Viaporin laivastoon. Ja tuossa on kumminkin ainoastaan pieni osa siitä, mitä Viaporissa menetimme! Siinä on Styrbjörn ja siinä on Hjalmar, nuo suurimmat tuossa keskessä; viisikolmatta vähän pienempää laivaa ja toistasataa tykkivenettä ja kutteria menetimme ilman vastarintaa! Mitä olemme saaneet takaisin? Muutamia tykkivenheitä! Hän, joka luovutti Viaporimme, jätti meille suuren velan maksettavaksi takaisin Ruotsille ja Suomelle!"

"Sitä ei voida maksaa", vastasi Janne tuskin kuuluvasti.

"Se on totta, sitä ei voida koskaan täyteen määräänsä suorittaa, sillä häpeä jää sittenkin aina jälelle. Mutta niinkauan kuin meillä menettäneillä nyt tai sadan vuoden perästä on sydän lämminnä suremaan sitä, mitä silloin tapahtui, niinkauan sitä kuittaamista kestää. Mutta jos tämän vuoden toukokuun 3:s päivä Suomessa tai Ruotsissa unhotetaan, silloin velka taas lisääntyy."

Nuorukainen oli ääneti. Mutta hänen suljetut huulensa ja rypistetyt kulmakarvansa osottivat, että herkät kielet hänenkin sydämmessään olivat joutuneet väreilemään.

Kaukana selällä olivat saaristolaivat, fregatit ja prikit. Silloin tällöin saattoi nähdä päällikkölipun eräästä laivasta liehuvan tuulessa, joka nyt rupesi idästä päin leutoina puuskina hengähtelemään. Tuulenhenkäysten mukana kaikui sieltä silloin tällöin joitakin soiton säveleitä. Laivassa nähtävästi tanssittiin.

"Herra luutnantti!" virkahti Janne äkkiä, "keksikäämme jotakin hauskaa tänä iltana!"

"Minkälaista hauskaa?"

"Sen kerron heti. Mutta sanokaa mulle ensiksi: luuletteko, että tuo herra, joka oli kauppiaan luona tänä iltana, oli oikea kapteeni?"

"Kukapa sen tiesi, ei hän ollut sen näköinen. Mahdollisesti hän on jonkinlainen merikapteeni, vaikkei hänessä ollut paljo merimiestäkään."