Part 2

"Anteeksi, herra luutnantti, mutta eihän se tässä tuulessa mihinkään kuulu. Minusta tuntuu aivan, kuin olisin juuri nyt kuullut itsensä Puken huutavan 'ampukaa! -- ja me lennettiin tykkien luo. Nyt oli venäläisten laivain kylki käännetty meitä kohti, -- sitä hän oli odottanut --, ja silloin sitä leimahti tulta, eikä sitä tullut Puken mielestä sittenkään kylliksi. 'Ampukaa niin perhanasti...!' anteeksi, herra luutnantti, mutta niin hän kirosi, 'ampukaa kahta tuimemmin, jotta huomaavat, että täältä sotapoikia tulee; ja muistakaa pojat', huusi hän, ja kirosi taas, 'että kuningas tulee sieltä jälestäpäin.' Ja silloin hän nauroi ja oli suloinen kuin kaunis tyttö, ja me nauroimme tykkiemme luona. Herra Jumala, sellainen miesten mies! Ja me ammuimme, että tykit kuumuuttaan sihisivät, aina kun miehistä hikipisaroita niille tippui. Ja olihan sitä mihin ampuakin, sillä me purjehdimme viidenkolmatta kyynärän päässä venäläisten laivojen ohi. Ja kun siten olimme luistaneet koko linjan ohitse ja Puke näki, ettei laivasto ollutkaan jaksanut meitä seurata, vaan yhä makasi siellä savun takana koettaen pyrkiä eteenpäin, silloin huusi hän: 'kääntäkää ruori!' ja laiva nousi notkeasti vastatuuleen. Me ihmettelimme, että mitä se nyt aikoo, sillä olimmehan juuri onnellisesti päässeet kaikkien karien ja ryssien ohi. Mutta silloin hän taas nauroi ja huusi: 'Nyt me käännämme ja annamme piru vie noille väylänvartijoille lisää...' Niin, herra luutnantti, hän kirosi taas ja lisäsi: 'Annamme niille vielä vähän jälkiruokaa, sen teemme!' Ja sen teimme, sitä ateriaa he varmaankin ovat kauan muistelleet... Sellaista päivää mulle ei enää tule. Päivä paistoi ja tuuli puhalsi raittiisti ja kaikki oli iloista, iloinen oli yksin toverini Lassi Forsbergkin, joka oli saanut tammisälön polveensa, niin että hänen jalkansa ikipäiviksi jäi luokiksi, -- hänkin oli iloinen... Mutta nyt hiljaa, herra luutnantti..."

Huudahdus metsästä katkasi suulaan kertojan tarinan Viipurin kujanjuoksusta.

"Se oli Janne", kuiskasi Stig, joka koko ajan oli hiljaa maannut ja kuunnellut.

Mutta kotvaseen ei sen jälkeen muita ääniä kuulunut, joten sitä jo vähän ruvettiin epäilemään. Vaan pistoolin laukaus häiritsi silloin yhtäkkiä yön yksitoikkoista hiljaisuutta. Siitä alkoi viritä elämää ja liikettä metsässä ei aivan kaukana piiloilevista miehistä. Joku huusi ja hoilasi kaukana, mutta mitä kieltä se huusi, sitä ei voinut erottaa, vaan lähempänä komentelivat venäläiset päälliköt korkealla äänellä. Siitä saattoi päättää, että he olivat luopuneet kaikesta varovaisuudesta ja yrityksestään äkkiarvaamatta syöstä vihollistensa kimppuun.

Vielä istuivat nuo kolme miestä liikahtamatta piilopaikassaan, odotellen tapausten kehittymistä.

Kun meteli metsässä kasvoi ja laukauksia rupesi kuulumaan useammiltakin tahoilta, silloin eivät tykkivenheessä olevat miehet enää voineet pysyä tyyneenä, vaan soutivat he, ensiksi varovasti, vaan sitten täyttä vauhtia, maata kohti. Lyhyt ja kiivas neuvottelu näytti tapahtuvan laivassa ja sen jälkeen iski yksi miehistä laivakeksinsä kiinni siihen pikkuvenheeseen, joka jo oli maissa. Tuntui siltä, kuin joku päällikkö turhaan olisi koettanut kieltää miehiä sitä tekemästä.

Ja niin hyppäsi kolme miestä tykkivenheestä pikkuvenheeseen ja siitä maihin, jättäen ainoastaan kaksi miestä aluksenvartijoiksi. Muutamain silmänräpäysten perästä olivat ne, jotka maihin olivat juosseet, ehtineet noiden kolmen ruotsalaisen ohi ja hävinneet metsään päin, josta meteli yhä kuului.

"Nyt, taikka ei koskaan!" virkkoi luutnantti matalalla mutta päättäväisellä äänellä ja juoksi samassa, kumarassa ja piiloillen, toveriensa seuraamana pienen venheen luo, jonka teljojen yli he loikkasivat, hypätäkseen tykkivenheeseen. Tästä kuului äänekäs hämmästyksen huudahdus, kun siinä olevat miehet huomasivat vaaran, ja molemmat he tarttuivat airoihin työntääkseen aluksensa selemmäs. Mutta huomatessaan, etteivät he jaksaneet saada raskasta alusta vesille, tarttuivat he miekkoihinsa. Vaan se oli jo myöhää. Bramrå oli jo tarttunut toista kurkusta ja kaatanut hänet kannelle ja pistoolin laukauksella teki luutnantti lopun toisesta.

"Puhkase pohja pikkuvenheestä, Stig", huusi Bramrå maatessaan siinä vihollisensa päällä.

Stig hyppäsi takasin ja koetti kenkänsä raudoitetulla korolla puhkasta venheen kylkilautaa. Vaan se kesti. Silloin juoksi hän maihin ja kaivoi haavoitetulla kädellään suurta kiveä rantahiekalta; lujassa se oli, vaan se irtausi vihdoinkin ja hän pudotti sen täydellä vauhdilla venheen laitaa vastaan. Se teki toivotun vaikutuksen. Mutta samalla kuului jo kaksi miestä juoksevan metsänrinnasta rantaan venhettä kohti. Ne olivat juuri niitä miehiä, jotka äsken olivat maihin menneet, -- pistoolin laukaus oli heille ilmaissut, että jotain kavalaa oli tekeillä. Stig viskautui koko painollaan tykkivenheen keulaa vastaan ja sai niin sen vaivoin lähtemään rannasta. Sitten hyppäsi hän itse veteen, sai kiinni luutnantin kädestä ja pääsi alukseen hänkin. Verkalleen lipui tykkivenhe selemmäs; Bramrå oli luutnantin käskystä jättänyt vangitsemansa venäläisen henkiin, -- häntä tarvittiin soutajaksi.

"Nyt ei mulla enää ole yhtään laukausta pistooliani varten jälellä", virkkoi luutnantti, pistäen aseen huotraansa. "Senvuoksi: kuulkaa, miehet!"

"Kuulemme, herra luutnantti."

"Mitähän jos vielä, alkuun päästyämme, jatkaisimme hiukan tätä ilvettä?"

"Jako ampuisimme tuon toisen tykkivenheen puhki", puuttui Stig heti tuumaan. "Niin."

"Valmis olen yritykseen", huudahti Bramrå, "tästä tulee yhtä hauskaa, kuin oli kahdeksantoista vuotta sitten."

"No soutakaa sitten, miehet, heidän aluksensa on tuolla niemen takana. Mihin katosivat nuo mattimyöhäset, jotka äsken rannalle juoksivat?"

"Ne palasivat takaisin metsään, kun huomasivat tulleensa liian myöhään", ilmoitti Stig. "Ja siksi juuri on täperällä, ehdimmekö tuon tempun suorittaa, ennenkuin venäläiset saavat tiedon hommistamme. Mutta koettakaamme kaikissa tapauksissa."

Kului kotvanen, ennenkuin niemeen päästiin. Miehet kyllä kiskoivat voimansa takaa, mutta raskas alus kulki hitaasti. Ja kun niemen kären ohi oli päästy, silloin kuului metsästä huutoa ja hoilotusta, joka osotti, että hajaantunutta väkeä keräiltiin kokoon. Rannalla oleva tykkivenhe kuumotti päivän kelmeässä koitteessa vettä vasten. Välimatka oli pitkä, mutta kannattihan koettaa, eikä ollut varaa tuhlata aikaa. Salmen pinta oli tyyni, siitä saattoi varmasti tähdätä. Luutnantti mittasi tarkoin etäisyyden, tähtäsi huolellisesti ja laukasi.

"Sattui!" huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vesi pärisi tykkivenheen ympärillä.

Kun pamaus kuului, hyökkäsi osa venäläisistä puhkiammuttuun tykkivenheeseen. He koettivat saada tätä kääntymään, voidakseen tähdätä kanoonalla pakenevia. Kiire siinä siis oli päästä pakoon. Venäläisiltä valloitettu tykkivenhe, joka oli ollut karilla, vuoti, ja vettä lisääntyi myötään lastiksi; mutta se pysyi kumminkin näin kevenneenä veden pinnalla, kun luutnantti alinomaa pumppusi. Mutta uusi luoti varmaankin tekisi heistä lopun. Kaikin voimin ponnistaen saivat miehet raskaan aluksen käännetyksi ja kulkemaan salmeen päin. Muutamia syliä oli enää niemeen, joka olisi suojan antanut. Mutta silloin tykki laukesi; vesi pärskähti keulan puolella. Bramrålta lensi hattu, hän kyykähti kokoon, mutta nousi taas istualleen ja jatkoi sountiaan.

"Se vei vain hatun, herra luutnantti." Vaan verijuova, joka poskea myöten rupesi alas virtaamaan, osotti, ettei luoti ollut ainoastaan hattuun sattunut. Se oli uurtanut syvän vaon päänahkaankin.

Useampia luotia ei ehtinyt vihollinen ampua, tykkivenhe soljui turvaan niemen taa.

"Luutnantti!" virkahti Stig, lepuuttaen tuokion airoaan.

"No, mitä nyt?"

"Eiköhän tämä tykkivenhe ole mahtanut kuulua Viaporin rannikkolaivastoon?"

"Niinpä luulen; monta siellä menetettiin."

"Niin, minä arvelin vain sitä, että uneni oli kumminkin osapuilleen tosi. Ehkä se voisi toteutua vielä enemmänkin."

TOINEN LUKU.

Kauppias Aron Borisoff oli aina ollut hyvin pidetty mies paikkakunnallaan. Hänellä oli näet aina viljalti rahaa. Eikä hänestä ollut muutenkaan mitään pahaa sanottavana, ellei kateilijain juoruja tahtonut kuunnella. Hän oli nyt siellä rannikolla asunut 25 vuotta, eli aina siitä asti, kuin hän maahan oli muuttanut, ja oli moniaita vuosia sitten jäänyt lapsettomaksi leskeksi; hiljalleen eleli hän siellä nyt vanhanpuoleisen taloudenhoitajattarensa kanssa. Hänen kauppansa, josta sekä lähin maaseutu että saaristo osti jokapäiväiset tarpeensa, kannatti mainiosti, kun hän sitä viisaasti hoiti.

Sitten tuli sota ja sen mukana kaikenlaista levottomuutta ja epävarmuutta asukkaiden elinkeinoihin. Mutta Borisoffin hyvinvointi se vain näytti olevan kasvamassa päin. Keväillä hän maalautti talonsa uudelleen, laajensi puutarhaansa, joka oli törmän rinteellä, osti uuden hopeahelaisen kävelykepin ja hienot kahden hengen rattaat. Neiti Johanna, taloudenpitäjä, tunsi sydämmensä aivan pullistuvan.

Sittenkuin osa siitä saaristolaivastosta, joka Viaporin valloitettua oli joutunut venäläisten käsiin, oli asettunut Turun eteläiseen saaristoon, tapahtui usein, että eräs hienosti puettu, paikkakunnalla vieras herrasmies kävi kauppiaan luona. Hänet souti lähellä oleva kalastaja Olli tavallisesti maihin ja Borisoff vastaanotti häntä aina itse laiturilla. Pitkällistä asiaa ei miehellä koskaan ollut.

Kemiön kirkossa, joka oli parin penikulman päässä maihin päin, oli väestö nähnyt kauppiaan yhden ainoan kerran. Sinä sunnuntaina oli juuri kirkossa luettu eräs valloittajain julistus, jossa kansaa kehotettiin pitämään valloittajia ystävinään ja vapauttajinaan. Sitä luettaessa liikkuivat Borisoffin vilkkaat silmät tutkistelevasti katseesta katseeseen ja hän näytti tarkastavan, minkä vaikutuksen julistus teki ääneti kuuntelevan seurakunnan kasvoihin. Samana iltana oli hänen luonaan pidot, joissa kaikki vieraat joivat julmasti, isäntä yksin varovasti. Ja sen päivän perästä oli kauppiaan luona useamminkin tällaisia hauskoja pitoja, joihin oli kutsuttu etäisempiä ja lähempiä naapureita, jotka eivät ennen juuri olleet kuuluneet hänen lähimpään seurapiiriinsä.

Sellainen pieni iltama oli kauppiaan talossa nytkin samana yönä, jolloin merellä tuo pieni kahakka tapahtui. Vieraita oli ollut paljo, sekä mies- että naispuolisia, mutta vähin erin ne olivat ajaneet kotiinsa, niin että sinä myöhäisenä iltahetkenä, jolloin Janne ohjasi venhettä kauppiaan ikkunan ohi, ainoastaan kaksi vierasta oli jälellä.

Maanviljelijä, taikka "tilanomistaja", joksi häntä komeasti mainittiin, Hausser käveli siellä vilkkaasti suurta lattiaa edestakasin, polttaen piippuaan ja nähtävästi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Silloin tällöin pysähtyi hän ja katseli tummilla silmillään takaapäin Borisoffia, joka aivan tyyneenä seisoi ikkunan luona ja koetti tähystellä ulos sumuiselle selälle ja saaristoon. Hausser oli pitkä, voimakkaannäköinen mies; kasvonpiirteet olivat tarmokkaat, hiukan synkät, mutta sangen kauniit.

Selkänojassa sohvannurkassa ja rauhallista unta nauttien istui lihavahko, melkein pyöreäpäinen herra; kasvojenpiirteet olivat hänellä avoimet ja alkujaan hienot, mutta niistä näkyi jo elähtäneen ja juopotelleen miehen väsymystä ja velttoutta. Pöydällä hänen edessään oli runsaasti juomavaroja, -- kauppias Borisoff tarjosi viljalti, vaikkei hän mitään varsinaisia juominkeja pannutkaan toimeen. Pullot näkyivät nyt keräytyneen tuon pienen, nukahtaneen miehen eteen, jota sanottiin maisteriksi. Hän oli nimeltään Borg ja kirjoitteli väliin kirjeitä Åbo Tidningiin, harjoitellen muuten jotakin opettajatointa.

"Borisoff!" virkkoi Hausser vähän hermostuneesti ja pysähtyi kävelystään.

Kauppias käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat tyyneet, kalpeat ja parrattomat; katse silmistä kävi vähän epävarmaksi, kun hän alinomaa räpytti silmiään silmälasien takana.

"Hiljaa!" virkkoi hän puoliääneen, nyökäyttäen päätään sohvaan päin.

"Hän nukkuu -- niinkuin tavallisesti", vastasi tilanomistaja hiukan pilkallisesti. "Se kai onkin parasta, niin hänen on rauhallisinta. Jospa voisi tehdä samalla tavalla!"

"Sinä käsität asian liian juhlalliselta kannalta, Hausser, elä kiivastu, veliseni!"

"Voiko käsittää liian juhlalliselta kannalta sitä asiaa, joka koskee isänmaata, vieläpä tämmöisenä aikana, jolloin ei toisena päivänä tiedä, kuulutaanko toisena Venäjän vai Ruotsin alle."

"Siinäpä se, tuota vastausta juuri odotin. Sinä et voi olla sekottamatta asiaan suurpolitiikkaa ja mietelmiä isänmaankavalluksesta, vaikka on kysymys pelkästään pienestä jutusta, joka voidaan pitää minun ja sinun välisenä, jos vain sinä tahdot. Ja sitä voidaan sitäpaitse aivan yhtähyvin pitää isänmaallisena kuin epäisänmaallisena tekona. Vaan sinä et tahdo antaa minun selittää, sinä keskeytät minut kohta kun itse pääasiaan ehdin. Nyt nukkuu maisteri. Puolen tunnin perästä on ehkä liian myöhää puhua tästä asiasta, jos mieli sen jäädä meidänväliseksi. Tahdotko kuunnella minua tyyneesti nyt?"

"Tahdon ainakin koettaa."

"Silloin sen voitkin. Ensiksikin sinä tiedät, että äitini oli suomalainen, enkä tarvinne sulle erittäin huomauttaa siitä, että äitini muisto yksin jo takaa mielipiteeni olevan suomalaisystävällisiä. Käynhän sitäpaitse kauppaa yksinomaa suomalaisten ja ruotsalaisten kanssa ja se on taloudellisen olemassaoloni ehto. No niin. Sinulla on nyt maksettavana tuhannen riksin velka, maksettava huomispäivänä. Sinulla on perhe ylläpidettävänä... elä keskeytä minua, Hausser... etkä ole ajoissa voinut hankkia noita rahoja. Tämmöisinä sota-aikoina se ei olekaan niin helppoa. Minullakaan itselläni ei ole rahoja, vaikka kuinka kernaasti tahtoisin auttaa sinua ja perhettäsi. Mutta sattuma on vaikuttanut, että juuri päivää ennen, eilisenä päivänä -- eikö olekin se omituinen sattuma? -- sain kirjeen eräältä venäläiseltä meriupseerilta ja siinä kirjeessä oli juuri se määrä rahoja, minkä sinä tarvitset. Minua on pyydetty, jos mahdollista, näillä rahoilla hankkimaan esteettömän matkan muutamille venäläisille tykkivenheille erästä kanavaa myöten, joka juuri sattuu kulkemaan sinun tilustesi lävitse. No, jos en tuntisi vaikuttimia tähän tarjoukseen, käsittäisin sen tietysti minäkin loukkaukseksi. Täällä on kirje, mutta mitäpä siitä hyödyt, ethän ymmärrä venäjää. Mutta nuo vaikuttimet ovat suomalaisille varsin ystävälliset. Tunnethan itse tuon surullisen tapahtuman, joka sattui, kun venäläisten tykkivenheiden kaksi viikkoa sitten piti kulkea Kemiönsalmen kautta. Molemmin puolin virtasi verta, miehiä kaatui, perheitä jäi turvattomiksi, ja ainoastaan siitä syystä, että kapteeni Sölfverarm uhkamielellä koetti estää tuota läpikulkua, jota ei kumminkaan _voitu_ estää. Nyt on taas sama juttu kysymyksessä. Katsos, politiikkaa ja sotaliikkeitä, niitä en ymmärrä vähääkään, mutta sen minä ymmärrän, että venäläisiä ei voida kumminkaan ajanpitkään estää etenemästä, jos he sitä tietä tahtovat kulkea, sillä onhan heillä monin verroin enemmän tykkivenheitä kuin ruotsalaisilla näissä vesissä. Nyt on vain säästettävä ihmisverta, jota sen pahempi jo on riittävästi virrannut. Sulta ei pyydetä muuta, kuin että käsket väkesi pysyä tyyneenä, yrittämättäkään estää kanavan aukasemista. Täytyyhän tunnustaa, ettei venäläinen sotaväki eikä meriväki ole kansalle pahaa tehnyt niinkauan kuin kansa ei ole ruvennut sitä hätyyttelemään, -- viisainta on siis olla heitä ärsyttämättä. Sitä osottaa kyllä kertomus talonpojista, jotka tässä eräänä päivänä hirtettiin. Teet maallemme palveluksen, jos ihmisrakkauden käskyä noudatat."

"Oletko lopettanut?" kysyi Hausser ja puri yhteen huulensa.

Borisoff ei vastannut, hän rupesi välinpitämättömästi pistämään piippuunsa.

"Ja sinä siis tahdot", jatkoi Hausser, jonka kasvot väreilivät mielenliikutuksesta, "että minun pitäisi ottaa vastaan venäläistä rahaa sellaisesta ihmisrakkaudesta."

"En, minä en yleensä tahdo mitään", vastasi isäntä pilkallisesti, -- "arvelin vain, että tarvitset rahaa, ja voit sinä ne saada Ruotsinkin riikintalareissa, jos se on sulle mieluisampaa."

"Borisoff!" huudahti Hausser melkein kuiskaten ja vaikeasti säilyttäen mielenmalttinsa. -- "Sinä olet isäntäni tänään ja olet aina ollut hyvä isäntä, sitä en unhota -- --. Mutta..."

"Minä tiedän, mitä aijot sanoa", virkkoi isäntä keskeyttäen ja vaihtaen äskeisen pilkallisen äänensä lempeämmäksi. "Ja minä ymmärrän, että voit katsoa asiaa, niinkuin sen teet. Mutta kuuntele minua vielä kerran. Sinä tiedät, kuinka lähellä oli, ettei oma talosi joutunut tuhkaksi ja oma perheesi mierolle, ainoastaan siitä syystä, että _luultiin_ sinun olleen apuna yllämainitussa kahakassa. Itse olet tarpeesi mulle esittänyt, minä tarjoan sulle apua, -- voithan käsittää sen lainaksi, jos tahdot, ja maksaa takasin, kun voit, kunhan vain kirjotat pari riviä, että kanavaa saadaan käyttää, -- käytetyksi se tulee kaikissa tapauksissa, teitpä kuinka paljo vastarintaa tahansa. Mutta, kuten sanoin, minulla on oma käsitykseni asiasta ja mulla on oikeus se omata ja sinä tiedät, että minä olen yhtä hyvä, ehkä parempi, Suomen ystävä kuin sinä. Muistathan kun istuimme täällä ja keskustelimme ja uutinen saapui Viap..."

"Vaiti!" ärjäsi tilanomistaja ja astui askeleen taaksepäin, kuin jos käärme häntä olisi pistänyt. "Sitä nimeä elä mainitse nyt, kun minua kehotat ottamaan venäläisiä rahoja, päästääkseni venäläisiä laivoja Suomen vesiä kulkemaan. Olen kuullut kylliksi..."

"Hausser!"

Vaan tämä oli jo rientänyt ovesta ulos. "Mistä on kysymys, kuka minua huusi!" sopersi Borg heräillen sohvalta.

"Ei kukaan sinua huutanut, Hausser vain kutsui hevostaan. Hän ei voinut oikein hyvin ja lähti siitä syystä kotiinsa, -- mitä tahtoo neitsyt?"

Taloudenhoitajatar seisoi avonaisessa ovessa, -- hänkin oli säikähtänyt Hausserin vihasta lähtöä.

"Arvelin, että herra tilasi sisään jotakin."

"Niin, oikeinpa arvasit. Käskekää Katin tuoda sisään vähän lämmintä vettä."

Aivan tavallisella äänellä kauppias tämän sanoi. Ja kumminkin näytti neiti Johanna tajunneen jotakin: hän pysähtyi pariksi sekunniksi ovelle ja katseli niiden kuluessa Borisoffia niin läpitunkevasti, viisaasti ja epäilevästi, että sen katseen saattoi ajatella johtuvan ainoastaan naisellisesta mustasukkaisuudesta. "Kuule, kuinka ne nyt elävät, nimittäin tyttö ja hänen äitinsä?" kysäsi Borg, joka ei ollut huomannut mitään muuta, kuin että vesikannu todellakin oli tyhjä.

"Niinkuin ennenkin, luullakseni", vastasi Borisoff. "Köyhyyshän niillä on. Isä jäi viime sodan aikana kateisiin, kuten ehkä tiedät, Kati oli silloin vuoden ikäinen. Niin, siitä on nyt kahdeksantoista vuotta. Senjälkeen he ovat hiljaisuudessa yhdessä eläneet. Minä auttelen hiukan, annan tytön olla täällä Johannaa auttamassa, kun vieraita on, suoranaisia almuja ne eivät näet ottaisikaan vastaan."

"Tytöllä taitaa olla jonkunverran sivistystä?"

"Enemmän kuin luulisikaan, vaikk'en tiedä, mistä hän sen on hankkinut."

Oven avasi Johanna ja Kati astui sisään lämpöstä vettä tarjottimella kantaen. Kun Borg sen huomasi, oikasihe hän suoraksi loikoilevasta asennostaan ja hän katseli tyttöä niin vilpittömästi ja välittömästi ihaillen, että jotain hienoa taas äkkiä kuvastui hänen omistakin kasvoistaan, jotka kävivät lempeän ja miellyttävän näköisiksi. Katilla oli tummat silmät, paksu palmikko niskassa ja kasvot olivat miettiväisen ja surunvoittoisen näköiset; ja semmoisena hän oli niin yksinkertaisen kaunis, kuin ainoastaan kansan lapsi voi olla, joka on kasvanut yhdessä metsän näreiden kanssa eikä ole kokenut maailmasta muuta, kuin minkä äiti on opettanut.

"Kiitos, Kati pieni", virkkoi Borisoff lempeällä äänellä, jota hän ei muuten koskaan käyttänyt ja taputti pari kertaa tyttöä keveästi olkapäälle. Samalla hän keksi hämärässä ovenraossa neiti Johannan. Silmänräpäyksessä he katseen vaihtoivat; mutta ei millään muulla kielellä voidakaan niin nopeasti vaihtaa tunteita eikä aavistuksia, kuin silmäin kielellä.

Neiti Johanna oli nähnyt, ettei punastumisen oirettakaan ollut näkynyt Katin poskella, mutta hän oli nähnyt samalla, että kauppias oli pannut pahakseen hänen vakoilemisensa. Ja neiti Johanna tunsi, että siitä hetkestä oli hänen suhteensa noihin molempiin muuttunut.

Kati oli menossa ulos ovesta, kun hän äkkiä pysähtyi ja kuunteli.

"Sieltä kuului varmaankin laukaus, herra patroona", virkkoi hän. "Mitähän jos ruotsalaiset ja venäläiset tappelevat tuolla selällä."

"Luulenpa että erehdyt, tyttöni", vastasi isäntä. "Kohta meillä toivoakseni onkin rauha maassa."

"Rauha!" huudahti tyttö melkein uhkaavasti. "Rauha palaa, kun venäläiset ovat ajetut pois Suomesta, mutt'ei ennen!"

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Borg, kun tyttö oli lähtenyt huoneesta ja hän itse pani uutta lasia totia. "Mistä hänessä tuo into ja tuli?"

"Siinä sen näet", vastasi Borisoff, "mitä yllyttely ja kiihotus voi saada aikaan. Kohta on kansassa katkeruus aivan leppymätön, ellei aikonaan sinne tänne kaadeta vettä ja tyynnytetä mieliä. Ja sitä juuri sinunkin pitäisi tehdä, jos, niinkuin minä, harrastat kansan parasta. Täällä voin sulle puhua niinkuin ystävä ystävälle -- niin ei voi joka miehen kanssa tehdä. Näetkö, Borg, kukaan ei saa päähäni, että tämä on tavallinen valloitussota. Venäjän keisari on rauhaarakastava ja hyvä ihminen, hän ei tahdo kellekään pahaa."

"Mutta pahalta tämä näyttää", arveli Borg hiukan pistelijäästi.

"Se ei olisi näyttänytkään näin pahalta", vastasi isäntä varovasti, "jos ei kansa taikka oikeammin kuningas olisi vihollista ärsyttänyt. Buxhövdenin julistus oli kyllä ensi silmäyksellä ehkä hiukan vaikeasti sulava, mutta se on varmaan sittenkin hyvää tarkoittava. Sillä sanoppas mulle oikein rehellisesti: mitä me voimme koko Venäjää vastaan? Eikö ole sata vertaa viisaampaa ja ennen kaikkia ihmisellisempää, koettaa säästää tätä kaikkea verta, jota joka päivä vuodatetaan, kuin potkia tutkainta vastaan, joka alunpitäin ehkä ei ensinkään ollut meitä vastaan tähdätty."

"Niinhän voi olla", arveli Borg, joka oli hämillään, kun ei keksinyt parempaa vastausta, ja rupesi pöydän laitaan naputtelemaan. "Mutta odottakaamme, nähdäksemme, mitä Sandels saa aikaan."

"Sandels! mitä hän voisi tehdä, vaikka hän olisi kuinka urhea soturi, kun hänellä on sellainen kuningas ja sellainen ylipäällikkö."

"Niin, se voi olla totta sekin. Ja surullista se vain on."

"Mutta sodan surullisimpia puolia voi kansa käytöksellään sekä kiihottaa että miedontaa. Sanomalehdilläkin voisi olla paljo tekemistä."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vilkkaammin Borg, joka nyt rupesi tuntemaan olevansa varmemmalla pohjalla.

"Niin, tietysti voi sanomalehti äärettömän paljo vaikuttaa, joko yllyttämällä tai rauhoittamalla kansanjoukon mielialaa. Ja nyt minä johdunkin itse pääasiaan. Sinun, Borg, jolla on sekä päätä että kynää, pitäisi kirjoittaa pieni isänmaallinen, kuuletkos, isänmaallinen kappale Turun ruotsinkieliseen lehteen, jossa kerrot noista pari viikkoa sitten Sandön virrassa tapahtuneista verisistä kahakoista ja osotat lukijalle, kuinka tällaisen surullisen tapauksen uudistamisen voisi kansa välttää, jos se omantunnonmukaisesti pysyisi erillään kaikista sotatapauksista. Tiedänhän, että olet ihmisystävä. Minä olen sitä myöskin ja tahtosinpa omista varoistani palkita sinua sellaisesta kirjoituksesta -- asian vuoksi vain. Jospa vain voisin olla varma, että et tuntisi itseäsi loukatuksi sellaisesta esityksestä."

Kun Borg kuuli sanan "palkita", kimaltelivat hänen silmänsä. Sellaisia etuja hänelle kai harvoin oli tarjottu.

"Terve!" sanoi Borisoff lasiaan kohottaen, hetkisen toveriaan tarkastettuaan.