Part 10

Neiti Johanna oli eronnut toisten joukosta lähteäkseen kotiinsa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne ja tänne, kunnes ne taas takertuivat noihin Borisoffin kirjeen merkillisiin sanoihin: "Keksikää jotakin. Palkkio." Ja aivan kuin noiden hänen mietteittensä kutsumina ilmestyi yhtäkkiä kaksi henkilöä sumun keskestä häntä vastaan. Pian hän ne tunsi ja kiirehti kohta kulkuaan.

"Tämähän on yhtä ijankaikkista ampumista," rupesi Lassi puhumaan. "Neiti saa sen uskoa..."

"Oletteko saaneet mitään tietoja Borisoffista?" kysyi Johanna äkäsesti.

"Odottakaahan, niin kerromme kaikki. Katsokaas, toverini ja minä, me olemme vanhoja tuttavia, meidän vanhempamme mökit olivat naapurukset. Ja sitten meillä oli yhteinen suo viljeltävänä, vaikkei siitä tosin paljo viljaa tullut, mutta --"

"Oletteko saaneet selvää kauppiaasta?" tiuskasi vanha neiti vielä äkäsemmin.

"Malttakaahaan, malttakaahan, neiti hyvä! Niin, sitä suota me yhdessä viljelimme..."

"Ja Tammelan Antti kolmantena," oikasi punaparta.

"Niin, niin, Antti kolmantena. Ja juuri sillä suolla..."

"Mitä minulla on teidän suonne kanssa tekemistä!" huusi Johanna jo vimmoissaan. "Minä olen suurimmalla jännityksellä odotellut tietoja kalastaja-Ollilta..."

"Olliltako, kalastaja-Ollilta!" huudahtivat molemmat miehet yhtä haavaa. Punaparta ei sen enempää puhunut, mutta Lassi jatkoi:

"Sitä miestä te saatte kotvan odottaa! Hänen olisi ollut viisainta pysyä erillään murhapoltosta, -- sillä selvää on, että hän se juuri tuvan sytytti, mitäpä hän siellä muuten olisi tehnyt --"

"Mitä te kerrotte?" kysyi taloudenhoitajatar. "Puhutteko luotsin mökin palosta?"

"Niin, palosta, eikö ukko Arén ole siitä itse puhunut?"

"Kertoi hän tuvan syttyneen, mutta Ollin nimeä hän ei maininnut."

"Niin, se mies ei ole panettelija, vaikka olisi syytäkin," huomautti punaparta.

"No niin," jatkoi Lassi alottamaansa kertomusta, "me siis kolmen viljelimme suota..."

"Ei sanaakaan suosta enää," kiljui neitonen jo vihan vimmassa. "Vastatkaa selvästi: kävittekö vai ettekö ruotsalaisissa laivoissa?"

"Emme," huudahti Lassikin nyt kiukustuneena, kun ei saanut juurta jaksain selittää asiaansa. Ja sen sanottuaan hän läksi.

"Emmekä sinne lähdekään," lisäsi punaparta, toverinsa käytöksestä rohkaistuneena. "Itse saatte, jos tahdotte, käydä sieltä sulhasenne hakemassa." Ja niin käveli hänkin toverinsa jälestä.

* * * * *

Aurinko oli noussut ja hiljaa henkivä aamutuuli ajeli jo tuota sakeaa sumua verkalleen mantereelle päin. Pitkin aamua oli silloin tällöin vielä kajahtanut yksityisiä tykinlaukauksia, mutta vihdoin olivat nekin tauonneet ja Löfön selkä oli jälleen tyyni ja rauhallinen kuin kauniina kevätaamuna ainakin.

Näihin saakka oli tuo pieni ryhmä, joka jännityksellä taistelun kulkua oli seurannut, seisonut törmällä merimieskapakan vieressä. Mutta kun nyt sumu rupesi väistymään syrjään ja osia ulapasta taas tuli näkyviin, kiirehtivät he kaikki kolme mereen pistävälle niemekkeelle, josta lähempää saattoi seurata venheitä ja laivoja, jotka mantereen väylää myöten olivat kulussa ulkosaaristoon. Venheitä saapui jo salmelle. Vanha luotsi kuuli metsään saakka soudantaa, vaan ei voinut vielä päättää, mistäpäin venheet lähenivät. Nyt ne tulivat tuossa ulohtaalla, laivavenheet ja sluupit, eri salmensuista ja niemien takaa, pyrkien tämän niemen ohi ulapalle. Luotsi ja Kati seisoivat jännittyneinä vartiopaikalla. Monet venheistä näkyivät olevan rikki, muutamat niin pahoiksi ammutut, että niissä ainoastaan muutamilla airoilla voitiin soutaa. Joka venheessä oli kuolevia taikka lieveämmin haavoitettuja merimiehiä ja sotilaita.

Sitä myöten kuin venheet lähempää tai etäämpää soutivat niemenkärjen ohi, kysyi vanhus soutajilta, oliko "luotsi Arén" heidän venheessään. Mutta ei ollut, häntä ei oltu nähty, sittenkuin Styrbjörnin kannella. Henkeään pidätellen kuunteli Kati näitä vastauksia.

Nyt tuli venhe, joka ulkomuodosta päättäen lie ollut päällikön alus. Se olikin överstiluutnantti Krusenstjernan sluuppi, joka hinasi Dreijerin, peräsimensä menettänyttä, venhettä. Ehkäpä oli kaivattu nuorukainen tuossa hinattavassa aluksessa, ajattelivat nuo kaksi rannalla seisovaa. Siinä oli luultavasti lasti haavoitettuja. Kun luotsi huusi kysymyksensä, käski päällikkö keskeyttää soutamisen.

"Hän on poikani, jota kyselen," virkkoi vanhus melkein anteeksipyytäen, nähdessään, että ylhäinen upseeri oli venheessä.

"Odotahan, vanhus, luettelen sulle heti mukana olevat haavoittuneet," virkkoi päällikkö ystävällisesti.

Ja hän luetteli heidät nimeltään. Niitä oli kymmenkunnan miestä, merimiehiä ja maasotureita, vaan luotsin poikaa niiden joukossa ei ollut.

"Kenties hän on Nordenskiöldin venheessä", huusi päällikkö vielä, kun venhe lähti soutamaan pois.

Etäällä näkyi vielä yksi venhe lähestyvän.

"Ehkä tuo on, -- niin, kenen venheen sen olisi pitänyt olla?" virkkoi luotsi hiljaisesti ja tyyneesti.

"Nordenskiöldin venheeksi hän sitä sanoi," kuiskasi tyttö.

Tuo viimeinenkin venhe saapui vähitellen niemeen. Luotsi uudisti vielä kerran, vaikka vavahtavalla äänellä, kysymyksensä.

"Vai te olette hänen isänsä!" vastasi kookas upseeri venheen perästä. "Poika on täällä, ja te voitte olla ylpeä hänestä. Arvattavasti haluatte saada hänet maihin, hoidettavaksenne. Mutta hoitakaa häntä hyvin, sillä juuri sellaisia miehiä me tarvitsemme. Ellei häntä olisi ollut, olisivat kyllä minunkin saamaani haavat syvemmät."

Venhe laski kapakan rannassa olevaan pieneen laituriin. Kahden airon välille pingoitetulla purjeella kantoivat venhemiehet haavoitetun maihin.

"Kohta kun ehdin laivastoon," virkkoi upseeri, "lähetän lääkärin tänne. En tarvitse huomauttaa, että haava on vakavaa laatua, sen näette kyllä. Sanokaa hänelle terveiset minulta kohta kun hän, kuten toivon, virkoo."

Sen sanottuaan hyvästeli hän rannalle jääviä ja käski miestensä työntää venhe vesille.

Haavoitettu kannettiin kapakan peräkammariin. Katin äiti oli siellä kiireesti tehnyt vuoteen. Janne ei avannut silmiään sillaikaa kun häntä kannettiin. Jalkapäästä kantoi Bramrå, purjevaatteesta repästy side päänsä ympärillä, ja Kati ja vanha luotsi kävelivät rinnalla, Katin kasvot olivat yhtä kalpeat kuin haavoitetun nuorukaisen, joista kuvastui hillittyä tuskaa.

Janne nukkui hetkisen vuoteellaan ja se uni näytti häntä virkistävän, sillä tuskan väreet sulivat vähitellen pois suljetun suun pielistä. Kati oli yksin jäänyt valvomaan haavoitetun vuoteen ääreen. Lämmin aamuaurinko paistoi auki jätetystä ikkunasta sisään huoneeseen.

Tyttö lepäsi polvillaan vuoteen ääressä ja katseli haavoitetun kalpeita kasvoja ja värittömiä huulia. Vihdoin avasi potilas silmänsä ja sulki ne heti, ikäänkuin vaipuakseen takasin uneen. Sitten avasi hän silmänsä taas.

"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kuiskasi hän. "Vallotettiin se," vastasi tyttö hiljaa. "Ja nyt olet sinä Katin luona."

Potilaan katseet tarkastelivat kummastuneina hoitajaa. "Sinäkö täällä, Kati?" virkkoi hän vihdoin, koettaen ponnistella voimiaan. "Missä on isä?"

"Hän tulee heti."

"Miksi olet sinä täällä?"

"Sen sulle selitän, jaksatko kuulla minua?"

Janne nyökäytti hiljaa päätään.

"Janne," jatkoi tyttö nyt, ja hänen kasvoilleen nousi taas lämmin, kirkas väri, "minä olen täällä siksi, että sinua rakastan, niinkuin olen sinua kauan rakastanut ja aina rakastava olen. Kun metsässä erottiin tuona aamuna, silloin sinä luulit, että en tuntenut sinua kohtaan muita tunteita kuin lapsuuden ystävää kohtaan. Sen näin, ja minusta tuntui, että sydämmeni halkee, mutta olin päättänyt, että en tunteitani näyttäisi, -- ja tiedätkö miksi annoin sinut tuossa käsityksessä luotani mennä? Siksi, että tahdoin peräytyä sen ainoan kilpailijan tieltä, joka minulta on riidellyt sinun rakkauttasi, ja joka on Suomenmaa. Olinhan estämässä sinua ryhtymästä maatani, puolustamaan, minä sen huomasin, itse et sitä tiennyt. Sinä et ollut vapaa. Sinä halusit päästä sankariksi, sellaiseksi kuin se upseeri, josta kerroit, näin sen katseestasi, ja minä, minä halusin sitä myöskin. Nyt _olet_ sinä sankari. Venheessä oleva upseeri sen sanoi, toverisi, joka sinua kantoi, sen sanoi, mutta minä olisin tiennyt sen, vaikkei kukaan olisi sanonutkaan. Nyt sinä jäät elämään, sydämmeni sen minulle vakuuttaa, ja minä olen seuraava sinua, niinkuin myös näihin asti olen ajatuksissani tehnyt. Jos kuolettavan haavan olisit saanut, olisin sinua surrut kuolinpäivääni saakka, mutta siltä olisin iloinnut, tietäen, että sinua oli lämmittänyt isänmaanrakkaus niin syvä, että se oli voimakkaampi kuin rakkautesi minua kohtaan. Nyt ehkä ymmärrät, mitä olen tuntenut ja miettinyt, sittenkuin tämä sota alkoi. Nyt sen ymmärrät, miltä minusta tuntui sekin, kun sinä huomautit minun käyvän usein Borisoffin talossa, -- tuon kurjan, joka vielä ilkesi tulla minua vaimokseen pyytämään. -- Nyt lähden toveriltasi, Bramrålta, kyselemään, miten urheasti olet taistellut, ja sen kertomuksen kätken syvälle sydämmeeni. Isäsi ikävöipi nyt saada sinua puhutella; hän sulle kertoo, miten täällä rannalla olemme seisoneet ja taistelua katselleet ja rukoilleet, että sinun puolesi voittaisi."

Tyttö painoi huulensa nuorukaisen kalpeaa otsaa vastaan ja Janne puristi hänen kättään voimalla, joka todisti, että hänessä taistelu tautia ja kuolemaa vastaan jo oli pääsemässä voitolle. Sitten tyttö meni ulos.

Tuvan rappusilla istui Bramrå. Häneltä Kati kyseli lähemmin, miten taistelussa oli käynyt.

"Sen kerron suurimmalla mielihyvällä, tyttöseni," vastasi mies iloisesti, järjestäen vähän päässään olevaa sidettä. "Mutta istukaahan tähän viereeni, niin luistaa tarina hauskemmin. -- Sen sanon jo heti aluksi, että en sittenkuin vuonna yhdeksänkymmentä, heinäkuun kolmantena päivänä, ole ollut näin tulisessa ja samalla iloisessa ottelussa. Ja monen olen nähnyt tappelevan kuin mies ja kaatuvan kuin mies, mutta tuo poika, jonka nyt sisään kannoimme, oli kumminkin urhoollisin kaikista... Mutta kas vain, miten neitosen posket käyvät koreiksi! -- Nordenskiöld, kapteeni, hän, joka istui venheen perässä, oli melkein kuin Puke Viipurin kujanjuoksussa, -- mutta hengissä hän ei enää olisikaan, elleivät luutnantit ja Janne olisi häntä avustaneet. Sillä Janne oli kapteenin vieressä aivan taistelun alusta saakka, mutta sillä hetkellä, jolloin kapteeni ryntäsi kajuutan katolle, oli liian paljo vihollisia hänen ympärillään, niin ettei hän ehtinyt mukaan. Vaan minä näin, niin totta kuin tässä istun, kuinka hän nuolena hyökkäsi pelastamaan kapteenia, kun monta keihästä tätä kohden oli tähdätty, ja juuri siinä ottelussa hän saikin pahimman haavansa. Ja kun meidän sitten oli lähdettävä keulakantta puhdistamaan, ryntäsi hän kuin salama vihollisjoukon keskelle ja oli niin iloinen ja reipas, että sydämmeni lämpeni sitä katsellessani. Eikä hänellä ollut aikaa katsella taakseen, ehdimmekö me muut mukaan. Ja kun hän vihdoin kaatui, sain suurella vaivalla hänen kimpustaan erotetuksi pari, kolme vihollista, jotka aikoivat seivästää hänet kanteen kiinni; kannoin hänet peräpuolelle, jossa tilaa oli vähän väljemmälti, ja niin tuntui silloin sydämmessäni pahalta, kuin jos eukon rinnaltani olisivat riistäneet."

Tyttö katseli ääneti kertojaa ja hänen katseestaan kuvastui taas sama tuli, kuin sinä päivänä, jolloin Janne hänelle kertoi Sandövirran taisteluista.

* * * * *

Aamupäivällä saapui venhe lännestä päin kapakan rantaan ja vormupukuinen mies nousi siitä laiturille sekä astui tupaan. Se oli lääkäri ruotsalaisesta laivasta. Hänet oli eräs valtauksessa läsnäollut upseeri erityisesti tänne toimittanut. Bramrå vei hänet sairaan luo. Lääkäri oli, tutkittuaan haavan, hyvin vakavan näkönen. Vaan samassa Janne avasi silmänsä ja katseli eteensä omituisen säteilevällä katseella.

"Se katse ei ole kuoleman katse, se on elämäksi", huudahti silloin lääkäri iloisesti. "Joku onnellinen tapaus on antanut potilaalle virkistävän elinvoiman. Niinollen ei minulla ole muuta tehtävää kuin esilletuoda eräs lähetetty tervehdys, -- olen näet vakuutettu, että nuorukainen jaksaa sen kuulla."

Eräs nainen, joka samassa oli hyökännyt sisään, keskeytti hänet silloin.

"Anteeksi, herra tohtori," puhui tämä, "mutta tahtoisin tietää, onko se lastilaiva, joka oli Bellinan vieressä, vielä siellä jälellä?"

"Neiti kai tarkottaa fregatti Bellonaa. Sen vieressä olleesta lastilaivasta en tiedä muuta, kuin että kaikki lastilaivat lähetettiin eilen Ahvenanmaalle, jatkaakseen sieltä matkaansa Ruotsiin. Yhdessä niistä oli vankeja ja epäilyttäviä henkilöitä, muiden joukossa eräs maakauppias näiltä paikoin..."

"Vai niin, hän meni siis sinne," puhui neiti Johanna puolittain itsekseen. "No, siinä tapauksessa täytyy kai minun hoitaa taloa häntä varten, kunnes hän palaa."

Mutta tohtori kääntyi Jannen puoleen.

"Niin, terveiset, joita minulla oli tuotavana, olivat sellaiset, että se nuori luotsi, joka niin urhoollisesti otti osaa taisteluun, on ylipäälliköiltä saanut kunniarahan urhoollisuudesta."

"Janne!" huudahti Kati ja notkahti polvilleen vuoteen vierelle, peittäen siihen hehkuvat poskensa.

"Hyvä herra," lausui vanhus, joka vieressä seisoi ja sauvaansa nojautui, "minä olen pojan isä, hän on ainoa poikani. Oli raskasta minun ajatella, että hän taisteluun oli kaatunut. Nyt näen, että hän jää henkiin. Ja nyt voin turvallisesti mennä omia teitäni, kallistua hautaani, sillä minä tiedän, että poikani, vaikka köyhä onkin, on antanut isänmaansa hyväksi parhaan minkä hän omisti, sydänverensä, -- minä tiedän, että hän ei ole sitä vastakaan säästävä."

Tuo vanha, kivuloinen ukko oli oikassut vartalonsa suoraksi ja seisoi siinä nyt kuin soturi. Eikä hänen innostuneessa katseessaan ollut mitään, joka olisi kertonut, että hän oli koditon, putipuhtaaksi ryöstetty mies.

Mutta seinälle kuvastuvat auringon säteet olivat tällävälin laskeutuneet alaspäin ja valaisivat nyt nuorukaisen veristä haavansidettä. Ne ikäänkuin viittasivat siihen hintaan, millä nuorukainen oli kunniarahansa ostanut.