Part 1

SOTALAIVAN VALTAUS

Kirj.

Richard Melander

Tekijän luvalla suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Vihasina vihureina puski tuuli lounasesta, ajoi vaahtopäitä aaltoja Suomen saariston rikkinäisten luotojen lomaan ja kuletti mukanaan epäselviä, aika-ajoin tuskin kuultavia ihmisääniä iltapimeältä selältä. Kemiön saaristossa, jonka suurinta saarta vain kapea salmi erottaa mannermaasta, on yksi luoto jäänyt toisista kauemmas selälle ja siinä kasvoi myrskyjen karkaisema mäntymetsä, jota lounainen nytkin rajusti ravisteli. Tuossa taistelussa olivat puunrungot ja oksat aikojen kuluessa taipuneet ja vääntyneet aivan luonnottomiin asemiin ja yksin kuori oli nuorimmissakin männyissä käynyt harmajaksi, sairaloisen näköiseksi. Mutta juuret olivat terveet ja sitkeät, ne puristuivat vankasti kiinni rotkoihin ja kalliosärmiin, ikäänkuin sanoakseen: näistä kallioista olemme elinvoimamme imeneet ja sillä ravinnolla aijomme jaksaa vastustella koko maailmaa!

Sama luonne näytti olevan tuvallakin, joka oli kiivennyt saaren korkeimmalle laelle. Iltapimeällä se vain joskus kuumotti sieltä taivasta vastaan, kun myrsky ajoi esiin vaalakampia pilviä. Vaan sen ikkunasta loisti kuin uhkamielellä leimuava tuli, jonka säteet kirkkaina leikkien tanssivat aallon harjoilla ja näyttivät tavottelevan toisiaan.

Joskus saattoi näiden häilyväin säteiden valossa nähdä parin metsäisen niemen muodostaman salmen, joka Kemiön saaristoon päin aukeni laajemmaksi seläksi, missä elokuun myrsky mielinmäärin temmelsi. Ja tätä salmea kohden nuorukainen, joka seisoi siimeksessä kappaleen matkan päässä tuvasta, tarkkaavasti tähysteli. Hän oli niin seisonut siinä jo parisen tuntia, sitkeänä vartoen nähdäkseen sitä, jota hän odotti.

Silloin ilmestyivät yhtäkkiä hänen tähystyksestä väsyneisiin katseihinsa salmella soutavan venheen piirteet. Kun pilvet nopeassa kulussaan varjostivat taivaan, katosi tuo kuva, vaan se näkyi kohta taas lähempää. Venhettä voimakkaat aironvedännät soutivat tuota yksinäistä saarta kohden. Silloin nuorukainenkin hävisi tähystyspaikaltaan, juoksi rantaan. Venheestä, joka oli pysähtynyt kappaleen rantakiviltä, kuului pillin puhallus.

"Kaikki on kunnossa", vastasi poika rannalta.

"Oletko se sinä Janne siellä?" kysyi joku venheessä olijoista.

"Täällä olen", vastasi nuorukainen ja astui vesikivelle, josta hän loikkasi venheeseen.

"Vaikea meidän oli tuon salmen läpi osata", puhui venheen perässä olija. "Ja oli siellä pari venäläistä tykkivenhettäkin meidän tiellämme, mutta niiden miehistö näkyi olleen humalassa."

"Olen heitä tästä kuunnellut kauan aikaa", vastasi Janne, "ja minustakin he tuntuivat ryypyn saaneilta."

"Sen parempi meille! -- Mitä maihin kuuluu?"

"Tavallista vain, -- julistuksia luetaan kirkoissa, että maan asujamiston tulee ymmärtää omaa parastaan, pysyä rauhallisena ja pitää vallottajaa vapauttajanaan -- -- --."

"Hiljaa, hitto vie! elä sinä huuda poika!"

"No miks'en?"

"Elä huuda, sanon minä. Puut ymmärtävät täällä puhetta, merellä on korvat, tuuli kulkee vakoilijana. Sinäkin pian roikut männyn latvassa, jos vaan vihollisten käsiin joudut."

"Ja mikäs nyt sitten, yksi luotsipoika enemmän tai vähemmän männyn latvassa..."

"Vaan etkö älyä, että sinua tarvitaan vielä pikkusen aikaa hengissäkin. Ja nyt istu kiltisti perään ja ohjaa venettämme, niinkauan kuin pimeää vielä kestää."

Venhe oli jo kahdella airoparilla soudettuna loitonnut koko pitkän matkan maasta ja nuorukainen istui nyt ääneti perässä. Joskus kuu kalpeana pilkisti paksujen pilvien lomasta, mutta myrskyävää merta se ei silloinkaan jaksanut valaista. Janne kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa luotoihin ja kareihin, joiden lomitse hän venhettä ohjasi rannikkoa pitkin. Eikä venheessä enää paljoa puheltu. Ainoastaan lähinnä perämiestä istuvat kaksi miestä vaihtoivat joskus jonkun sanan. Näiden miesten puheista saattoi pian huomata, että siinä oli päällikkö ja alempi soturi; toista näet puhuteltiin luutnantiksi, toista vain Stig'iksi ilman mitään arvonimeä. Mutta siltä saattoi huomata, että heillä oli tuttavalliset, toverilliset välit. Luutnantti seurasi suurella tarkkaavaisuudella väylän monia mutkia ja tähysti erittäinkin rannikon tummahtavia ääriviivoja, ikäänkuin oikein painaakseen ne mieleensä. Soutajat kiskoivat ääneti tasaisessa tahdissa, niinkuin ainakin tottuneet merimiehet, eikä airoista lähtenytkään kuin aivan heikko ääni, joka yön myrskyyn kohta katosi.

Hetkisen oli saarella oleva rakennus ollut puitten varjossa, vaan näiden ohi päästyä leimahti äkkiä kahdesta ikkunasta kirkas valo.

"Kuka tuossa asuu?" kysäsi luutnantti.

"Kauppias", vastasi perämies lyhyeen.

"Mikä kauppias, -- mikä on hänen nimensä?"

"Aron Borisoff."

"Onko hän venäläinen?"

"Hän on Ruotsin alamainen."

Jannen äänestä saattoi huomata, että hän ei tahtonut antaa asiasta tarkempia tietoja. Mutta luutnantti katseli yhä valoisiin ikkunoihin. Toisesta näkyi joku varjo liikkuvan edestakaisin.

"Onko tuo hänen tyttärensä?" kysyi hän äkkiä osottaen ikkunaa kohti.

Perämies käännähti rutosti katsomaan ja heitti tuokioksi peräsimen irti.

"Pidä huolta, mihin ohjaat, elä tytöstä välitä", varotti upseeri.

"Se _ei_ ole hänen tyttärensä", vastasi nuorukainen, kääntäen venheen taas oikeaan hotuun. Mutta nuo pari sekuntia olivat riittäneet syrjäyttämään venheen karikkoon, -- muutamain silmänräpäysten perästä töksähti se kivelle. Siitä syntyi kumea kolina ja airot kalisivat kiviä vastaan, kun venhettä taas työnnettiin irti. Ja samassa kuului huutoja tuulen alapuolelta ja siinä valoviivassa, joka lähti tuvan ikkunasta, näkyi suurenlainen venhe, jossa oli paljo väkeä.

"Kiskokaa vankasti, miehet", komensi luutnantti matalalla, mutta kiivaalla äänellä. "Sieltä tulee venäläinen tykkivenhe."

Ja kun venhe nyt taas sai täyden vauhdin, käänsi perämies sen äkkiä kulkemaan samaan suuntaan, mihin valoviiva kävi. Tuuli puhalsi sivulta ja venheen heiluminen vaikeutti soutamista, mutta voimakkaasti ja taitavasti suorittivat soutajat tehtävänsä. Tykkialuskin oli heti kääntynyt soutovenheen suuntaan ja pakenijat saattoivat nähdä sen tumman keulan nousevan ja laskeutuvan aallokossa. Valon vaikutus ei enää paljoa tuntunut, pienempi venhe oli pian sakean pimeän peitossa, jotavastoin takaa-ajajia vielä saattoi nähdä. Tyynenä istui nuorukainen peräsimessä sanaakaan virkkamatta, käänsi vain silloin tällöin päätään taaksepäin ja tarkasteli sillävälin saaren matalaa, metsäistä rantaa. Hän näytti tuntevan joka lymypaikan näissä kapeissa, vaikeissa vesissä. Pian huomattiin takaapäin kuuluvista säännöllisistä aironvedoista, että vainolainen läheni. Kun luutnantti oli tämän huomannut, kiirehtivät hän sekä Stig myöskin hankain luo ja rupesivat avuksi huopaamaan. Liekö vihollinen sen nähnyt, hänen venheestään rupesi kohta kuulumaan riskuvaa ääntä, jonka merkityksen pakolaiset kyllä ymmärsivät. Kirkas salama leimahti läpi yöpimeän, tykin mahtava paukaus kuului ja sen luoti lensi vettä päristellen ohi venheen kyljen.

"Liian alas ja liiaksi vasemmalle", tuumi luutnantti. Janne muutti taas kurssia, ohjasi kapeaa salmea kohti, jonka rannan kasvavan metsän varjo teki pikimustaksi.

"Olisipa ihme, ellen saisi noita tarttumaan kiinni tähän salmeen", puheli hän puoliääneen.

Nuolena lensi venhe salmen tyyneille vesille. Etäämpää saattoi kuulla avomeren kohisevan rantakallioita kohti. Toista rantaa kulkien ohjasi perämies tarkasti venhettään kapeaa pakoväylää myöten ja hetkeksi joutui kanoonavenhe niemen suojaan, jonka kupeitse oli käännettävä. Nyt täytyi jos mahdollista lisätä vauhtia ja ehtiä salmesta ulos, ennenkuin tykkivenhe taas ehti näkyviin. Sillä tiettävä oli, että salmen tyyneessä vedessä oli sitä helpompi ohjata tarkka laukaus venhettä kohden, jonka piirteet meren aavaa vastaan selvästi näkyisivät. Syvälle painuivat soutajat kiskomaan airoja, pinnistivät vihasimmat voimansa, ja jo läheltä kuuluikin hyökyaaltojen ryske; mutta samassa näkyi jo kanoonavenheenkin tumma haahmo salmen perältä. Taas narskuivat siinä tykinvitjat. Janne käänsi venheen vielä lähemmäs maan katvetta ja silmäili rauhattomasti perän taa. Ei monta aironnykäsyä tarvittaisi, jotta olisi niemen suojaan päästy.

"Nyt!" huudahti luutnantti.

Salaman valossa nähtiin selvästi rannikko ja metsä ja ukkosena eteni kaiku salmen yli. Mutta seuraavassa tuokiossa kuului tykkivenheestä vihaista kiroilemista ja ryske rannan vesakossa osotti, minne luoti tällä kertaa oli hairahtunut.

"Ähäs, kutti", nauroi Janne ääneensä ilkkuen, "enkö arvannut, että karin ne siitä salmesta löytävät. Sillä kivellä saavat he kyllä kotvasen kykkiä!..." Ja hän jatkoi vilkkaasti, ikäänkuin uuden tuuman keksittyään: "Siitä eivät he pääse irti, elleivät viskaa tykkiään mereen. Eiköhän palata ja koeteta, onnistuttaisiinko luutnantin pistoolilla heistä pari miestä näpsätä kumoon."

"Minulle ei olisi mikään sen mieluisampaa", vastasi luutnantti hymyillen, "vaan nyt ei siihen ehditä. Meillä on määrätty tehtävä suoritettavana, -- ja ehkä saadaan pistoolejakin vielä käyttää. Tuo tykkivenhe tuskin yksin liikkuu näissä vesissä."

Tuskin oli hän sen saanut lausutuksi, kun Stig tarttui hänen käsivarteensa ja viittasi ulos selälle päin, jonne he soutivat. Valoisammalla, laajalla selällä näkyi suurenlainen venhe, joka purjeiden ja airojen avulla läheni. Luutnantin tottunut silmä huomasi heti, että siellä tuli tykkivenhe sitä lajia, jota ruotsalaiset olivat Viaporissa käyttäneet ja jotka linnan antauduttua olivat joutuneet venäläisten käsiin.

Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin rutosti kääntyä ja koettaa päästä tuon karillejoutuneen tykkivenheen ohi, ennenkuin tämä ehti riuhtoutua irti. Taisteluun tykkivenheitä vastaan ei voinut ryhtyä, niissä kun oli monta vertaa enemmän miehistöä. Ja venäläiset venheet olivat jo huudoilla antaneet merkit toisilleen. Tykin laukaukset olivat opastaneet tuon toisen tykkivenheen näille vesille.

Airot notkuivat pakenevain nopeasti soutaessa ja venhe mennä viiletti keula vaahdossa takaisin salmen kautta, nyt sen toista rantaa myöten. Yhä selvemmin kuului huuto ja hälinä karilta ja pakolaiset saattoivat arvata, että siellä kiisteltiin siitä, oliko tykki viskattava veteen, että venhe kepeneisi, vaiko koetettava ensin ampua yksi laukaus.

"Olisipa mulla luotikkoni", virkkoi Janne, "voisin ohimennen tästä antaa varman vastauksen heidän laukaukseensa."

"Varo sinä vain", tuumi luutnantti soudantansa keskestä, "etteivät saa vihiä sinun olostasi tässä venheessä."

"Sen he aamulla aikasin tietävät, välttelinpä minä taikka en. Meillä on täällä vakoilijaheittiöitä, jotka möisivät vaikka veljensä muutamista ruplista. Mutta mitäs siitä? Eihän elämää jatku pitemmältä kuin on sallittu, samahan tuo on, jos tässä karahtaa karille lähempänä tai etempänä rannikkoa, -- kivellehän sitä on kumminkin jouduttava."

Janne ohjasi venheensä niin, että se joutui samaan linjaan kuin molemmat tykkialukset. Vaan pian oli hänen tältä viivalta poikettava. Vielä ei ollut kolmatta tykinlaukausta kuulunut, vaan kun venhe syrjäytyi muutamia syliä suunnastaan, valaisi taas kirkas salama kapeat salmivedet. Luoti sivalsi kappaleen venheen perälaudasta, luiskahti Jannen käsivarren alitse ja löi airon pois Stigin kädestä.

"Saitko haavan?" kysyi luutnantti äkkiä.

"Sain, -- mutta airo meni kokonaan pirstaleiksi."

Vielä ei ollut karille joutunut tykkivene päässyt irti eikä sen tykkiä siis tarvinnut peljätä, kun aluksen heiluminen esti siitä tarkoin tähtäämästä. Eikä luotipyssyjä siinä nähtävästi ollut mukana.

Mutta kun Stigin nyt oli haavotetulla kädellään entistä vaikeampi soutaa, läheni takaa-ajava venäläinen alus arveluttavassa määrin pakenevia, jotka huomasivat, että siinä oli ainakin 9-10 miestä soutamassa. Ei voinut enää toivoa, että se jaksettaisiin jättää; täytyi vaan koettaa viivyttää sitä niinkauan, kunnes molemmat viholliset olisivat joutuneet niin etäälle kuin mahdollista toisistaan.

Taas kuului ritinää takaa-ajavasta aluksesta ja sekunnit kävivät pakeneville pitkiksi. Kenenkähän vuoro nyt oli käsissä? Tuntui tavattoman katkeralta noinikään joka hetki odottaa iskua, voimatta sitä mitenkään väistää tai vastustaa, ja noiden viiden miehen mielialaa kuvasi parhaiten heidän synkkä äänettömyytensä. Saaliistaan varmoina lykkäsivät viholliset ilkeässä julmuudessaan laukauksen ampumisen tuonnemmaksi, minuutin toisensa perästä. He saattoivat nyt yhä selvemmin nähdä venheessä olijat, joista heidän vain tarvitsi valita uhrinsa. Ehkä arvasivat he, että upseerikin oli joukossa ja viivyttivät vain laukausta, tehdäkseen sen vaikutuksen sitä tuhoavammaksi.

Vielä eivät pakolaiset kumminkaan menettäneet malttiaan, joka näihin asti oli heitä pitänyt vireillä.

"Minä ohjaan maihin", virkkoi Janne lyhyeen.

"Tee se", vastasi luutnantti.

Kalana kääntyi venhe rantaa kohden. Samassa hetkessä, jolloin tykkialuksessa huomattiin tämä liike, vietiin siellä tuohus sytyttimeen. Heti pamauksen jälkeen kuului tuskallinen kirkaisu venheen keulasta ja toinen soutajista kaatui vatsa puhki ammuttuna venheen pohjalle. Hetkeäkään miettimättä juoksi Janne ja asettui kaatuneen paikalle. Varmalla kädellä kohotti luutnantti kätensä, ampui, ja sama huuto, joka äsken venheestä oli kuulunut, kajahti nyt vastaan tykkialuksesta. Mutta vesi oli sillävälin tulvahtanut sisään venheeseen siitä reijästä, jonka luoti oli lävistänyt, ja vaadittiinpa Jannelta ja toisilta soutajilta mitä suurimpia ponnistuksia, jos mieli heidän jaksaa soutaa tuota yhä raskaammaksi käyvää venettään maihin asti.

Tykkivenheen keulaveden yhä mahtavammasta kohinasta saattoi huomata, kuinka takaa-ajajat ponnistelivat maallenousua ehkäistäkseen. Mutta pakenijat olivat toki liian paljo edellä. Kovasti jysähtäen pysähtyi heidän venheensä rantakivien lomaan ja neljä miestä hyppäsi samassa silmänräpäyksessä siitä veteen, hakeakseen suojaa rannan pensaiden takana.

"Enkä jätä venhettämmekään niin aivan rankaisematta heille", virkkoi luutnantti lymypaikastaan, kohottaen toisen kerran pistoolinsa.

Nyt oli asema tuota pikaa muuttunut. Päättäväinen mies, jolla oli ainoastaan lyhyen matkan päähän kantava ase kädessään, hallitsi nyt salmea, jossa vihollinen äsken oli ollut niin varmana saaliistaan. Tykkivenheen soutajat lepuuttivat airojaan, sillaikaa kuin venettä purjeella ohjattiin edemmäs rannikolta.

"Miksette ammu, luutnantti?" kysyi Janne.

"Siksi ettei tarvita."

"Eikö tarvita! Ettekö kuule soudantaa toisesta venheestä? Viiden minuutin perästä he ovat maissa. Jumala teitä varjelkoon, jos he teidät kynsiinsä saavat. Minä tunnen venäläiset. Jos nyt laukasette, on niitä ehkä yksi mies vähemmän, -- kas, enkö arvannut!"

Kuu kuumotti taas pilven raosta ja loi kimaltavan valon salmen pinnalle. Tuon valojuovan yli näkyi venhe kiireesti lipuvan. Se oli tuo toinen tykkivenhe, joka nyt oli päässyt karilta irti ja läheni ottamaan osaa tähän muutenkin epätasaiseen taisteluun.

"Luutnantti!" virkkoi Stig matalalla äänellä ja ryömi lähemmäs esimiestään; "näin omituisen unen viime yönä."

"Vai unen. No millaisen?"

"Tavallisesti uneni jollakin tavoin toteutuvat. Minusta tuntui siltä, että me valloitimme Viaporin takaisin."

"Kaunis uni, poikani, jospa se vain voisi toteutua!"

"Niin, sellaisen unen minä näin. -- Mutta mitäs nuo tuolla puuhaavat?"

Venäläiset alukset olivat näet tehneet uuden liikkeen. Ne olivat laskeneet kylikkäin ja miehiä näytti nousevan toisesta venheestä toiseen. Niin ne tekivätkin, ja se, johon enimmät miehet olivat ryhmittyneet, souti salmelle päin, jotavastoin toinen parin miehen soutamana verkkaan lähti vastaiselle taholle kulkemaan. Kotvasen soudeltuaan eri tahoille lähenivät molemmat venheet maata. Tuo temppu oli helposti ymmärrettävissä. Karille joutuessaan oli ensimmäinen venhe nähtävästi saanut vuodon, jonka vuoksi se oli kevennettävä, jotta uisi. Ja toisella venheellä oli päätetty mennä maihin ja vangita ruotsalaiset pieneltä saarelta.

"Pian on parikymmentä miestä niskassamme", virkkoi luutnantti, "mutta tuskinpa meistä yksikään antautuu hengissä heidän vangikseen."

"En ainakaan minä", vastasi Janne, joka oli joukossa ainoa laivastoon kuulumaton suomalainen.

"Enkä minä", matki Stig. Mutta neljäs mies joukossa, Bramrå nimeltään, ei ollut kotvaan aikaan sanaakaan virkkanut. Hän oli 40-vuotinen laivamies.

"Herra luutnantti", virkkoi nyt tämä vihdoin tyyneesti, "en ole kahdeksaantoista vuoteen ollut mukana tällaisissa seikkailuissa, olen asunut torpassani, milloin en vesillä ole ollut. Mutta sananen olisi siltä mullakin sanottavana. Toverimme tuolla venheessä makaa liikahtamatta, hän sai liian paljo rautaa vatsaansa. Mutta, vaikka Stigin toinen käsi onkin vähän repaleinen, on meitä siltä neljä miestä, ja minun mielestäni me neljän voisimme mennä ja siepata tuon tykkivenheen tuosta, jossa on ainoastaan pari miestä vartijoina."

"Herra luutnantti", virkkoi Janne vilkkaasti, "tämä raakapuunuros on oikeassa, meidän täytyy tehdä ryssille kepponen. Minä olen ollut mukana petkuttamassa tullimiehiä tällä samalla saarella, tunnen täällä miltei joka pensaan, minä olen varma, että tuuma onnistuu. Kuulkaa! ne ovat jo siellä maissa."

Nyt nopeasti ja vilkkaasti neuvoteltiin. Luutnantti oli kohta innokkain yritystä kannattamaan. Ruotsin suuri laivasto, johon hän kuului, oli näihin asti ollut pakotettu pysymään syrjässä varsinaisista sotatapauksista ja sillävälin oli alituisia tietoja saapunut maajoukkojen kuumista otteluista. Tuossapa olisi seikkailu, josta kannattaisi laivastotovereille kertoa. Ja sitäpaitse, olihan asema niin tuiki toivoton, ettei tuolla yrityksellä voinut suuria tapata, jos ei se onnistuisikaan. Saari oli noin puolen neljänneksen pituinen ja leveydeltään tuskin puoltakaan siitä. Sen ulapanpuoleiseen päähän oli venäläinen tykkivenhe laskenut. Venäläiset olivat nähtävästi laskeneet, että heidän vihollisensa, jos heitä maan puolelta kovasti ahdistettaisiin, koettaisivat paeta vialliseksi ammutulla venheellään. Siksi oli tuo toinen tykkivenhe saanut käskyn pysähtyä lähelle sitä. Ketju miehiä pantiin kulkemaan saarta pitkin, kiertääkseen nuo neljä miestä yhteen sopukkaan ja pakottaakseen heitä antautumaan, ennenkuin mahdollisesti joku ruotsalainen alus lähellä olevasta laivastosta ehtisi hätääntyneille avuksi.

Luutnantti ja hänen miehensä, olivat kohta älynneet tämän tuuman. Heidän suunnitelmansa taas perustui suomalaisen luotsipojan tarkkaan saarentuntemiseen. Janne näet tiesi, että heidän venheensä ja venäläisten maallenousupaikan keskivälillä oli kivilouhikko, joka pakotti vihollisia pysymään rannikolla lähellä salmea, jos mielivät hakea läpitse koko saaren. Tuohon tietoon rakensi Janne aikeensa.

Luutnantin toisella pistoolilla varustettuna läksi hän yksin metsään, kalliolouhikkoa kohden. Sinne kulkiessaan ei vihollisesta kuulunut mitään, mutta kiivettyään kallion huipulle, kuuli hän kaukaisia ääniä ja hän arvasi, että siellä se ketju nyt läheni. Liikahtamatta hän siinä kotvasen makasi ja odotti.

Sillävälin oli luutnantti miehineen pensaikkojen suojassa hiipinyt venheensä luo, josta he saattoivat nähdä tykkivenheen, joka yhä pysytteli selällä melkein saman matkan päässä, mihin se oli jäänyt. Luutnantti tarkasti pistoolinsa sytytysruutia, pani siihen uuden piikiven ja vetäytyi piilopaikkaansa.

Eikä nuo kolme miestä kotvaan aikaan sanaakaan vaihtaneet. He vain kuuntelivat ja tähystelivät yöpimeään. Mielikuvitus virkosi vilkkaaksi ja upseerista tuntui useita kertoja, että pensaikossa ja vesirajassa liikkui olentoja. Mutta ne eivät olleet muuta kuin kantoja ja kiviä ja äänet olivat tuulen suhinaa.

Eivätkö viholliset tulekaan? Hän niitä nyt melkein odotti eikä hän kuolemaa pelännyt. Hän oli omasta hartaasta pyynnöstään saanut päälliköltään luvan lähteä tälle vakoilumatkalle, jonka tarkotus oli ollut hankkia varmoja tietoja, missä muutamat venäläiset risteilijät olivat ankkurissa Löfön selällä. Jos hänen täytyisi palata takasin ilman haluttuja tietoja ja ilman venhettään, niin täytyi hänen toki voida kertoa jostakin rohkeasta kahakasta, -- taikka muuten menköön nuori henki sille retkelle!

Mutta laivuri Bramrå, joka yleensä oli tunnettu harvapuheiseksi, vaan joka äsken oli keksinyt tuon uuden tuuman ja silloin jo oli puhunut enemmän kuin muuten kuukausmääriin, hän näkyi nyt päässeen oikein tarinatuulelle ja, vaikka hetki kysyi paljo enemmän toimintaa kuin puhetta, jutteli hän nyt ehtimiseen, niin että toverien oli häntä vaikea entiseksi jurottajaksi tunteakaan.

"Herra luutnantti", alkoi hän uudelleen ja uudelleen, eikä totellut, vaikka kyllä joka kerran sai käskyn "pitää suunsa." Ja nyt, kun he paikkaa muutettuaan olivat asettuneet niin, että hän oli joutunut aivan lähelle luutnanttia, alkoi hän taas.

"Herra luutnantti, kuten äsken sanoin, on kahdeksantoista vuotta kulunut siitä, kuin viimeksi olin tällaisissa seikkailuissa mukana. Ja niin totta kuin makaan tässä herra luutnantin rinnalla, ei minusta noita kahdeksaatoista vuotta tunnu olleenkaan, sillä muistanpa aivan kuin eilispäivän, mitä silloin tapahtui, -- tarkotan heinäkuun kolmatta päivää vuonna yhdeksänkymmentä, kun meidän oli pyrittävä pois Suomenvedenpohjasta. Se leikkiä oli. Oli ollut aivan tyyntä monta päivää, joten liput olivat tankoja myöten hervottomina riippuneet; mutta heti kun aurinko nousi kolmantena päivänä, rupesi idästä tuulemaan ja ilma kävi valoisaksi ja iloiseksi; venheet otettiin laivoihin, miehet komennettiin kannelle, -- meidän tuli nyt tunkeutua venäläisen laivaston lävitse, joka meitä lahden suussa saartoi, kuten herra luutnantti tietää. Olin silloin märssipoikana Puken komentamassa laivassa 'Dristigheten'. Siinä oli miestä! en unhota häntä milloinkaan, vaikka eläisin satavuotiaaksi --."

"Hiljaa! eikö siellä kuulunut jotakin katajapensaasta", kuiskasi luutnantti keskeyttäen.

"Ei, herra luutnantti, ei ne vielä kotvaan aikaan tule, ja sitäpaitse, kyllä Janne meille siitä tiedon antaa. Niin, Puke oli saanut käskyn itse kuninkaalta avata tietä laivastolle, pienelle ja suurelle. Ja me nostimme purjeet ja laiva teki käännöksen niin kauniin kuin manöövereissä konsaankin, ja Puke seisoi perässä niin ystävällisenä ja tyyneenä kuin ainakin, vaikka hänen silmänsä vähän kimaltelivat. Mutta sitten lensi hän tulipunaiseksi ja juoksi luotsin luo, joka ohjasi hullusti, ja kävi itse peräsimeen. Se tuntui meistä niin turvalliselta, seisoessamme siinä tykkien ääressä, valmiina laukasemaan, kun käskettäisiin..."

"Hiljaa", keskeytti luutnantti taas, "sieltä kuului jokin merkkiääni."

"Ei kuulunut, herra luutnantti, se on ainoastaan mänty, jota tuuli hankaa toista vastaan. Vielä he eivät tule. Niin, Puke seisoi siinä ja saarnasi, se on, hän ei puhunut yhtään sanaa, vaan muljotti meihin silmillään, toisen vuoron katsellen vihollista, joka jo oli ruvennut ampumaan. Venäläiset laivat, risteilijät ja fregatit, olivat kaikki yhdessä linjassa ja kaikkien niiden ohi meidän tuli purjehtia, eikä kumminkaan laskea karille -- niin, se oli mainio päivä. Ja koko Ruotsin laivaston, jossa kuningas ja herttuakin oli, tuli seurata meitä. 'Elkää ampuko', huusi Puke minkä jaksoi, 'elkää hemmetissä ampuko, ennenkuin käsken', eikä hän muuta sanonutkaan. Mutta hän luimisteli meitä niin terävästi, -- elkää hätäilkö, luutnantti, se oli taas tuo sama mänty, -- ja me ymmärsimme, että tässä on parasta totella, vaikka sormiamme, kutkuttikin. Mutta laivamme oli hyvä purjehtija, ja nyt se otti sellaisen vauhdin, kuin jos se olisi aivan tanssien tahtonut puikahtaa venäläisten ohi. Ja Puke seisoi siinä tyyneenä, silmät vain kiiltelivät, kuin jos hän jotakin pilaa olisi miettinyt. Ja sitä hän lie miettinytkin, sillä yhtäkkiä hän huusi: 'Ampukaa!'"

"Hiljaa, sanon minä...!"