Part 8

Kasakka Shapovalof oli 2 p:nä lokakuuta vartioratsastuksella ollessaan ampunut jäniksen ja sitä vähän haavottanut. Haavottunutta jänistä takaa ajaessaan oli Shapovalof painunut syvälle metsään ja kohdannut Muratin armeijan vasemman siiven, joka ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin. Kasakka kertoi sitten nauraen tovereilleen, miten hän oli vähältä joutua ranskalaisten kynsiin. Kun vänrikki sai kuulla tämän jutun, ilmotti hän sen päällikölle.

Kasakka kutsuttiin kyseltäväksi. Kasakkapäälliköt halusivat käyttää hyväkseen tätä tapausta anastaakseen hevosia, mutta eräs päällikkö, joka oli tuttu armeijan korkeimpien henkilöiden kanssa, kertoi asian eräälle esikuntakenraalille. Viime aikoina oli asema armeijan esikunnassa ollut erittäin kärjistynyt. Jermolof oli muutamia päiviä tätä ennen käynyt Bennigsenin luona rukoilemassa tätä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa ylipäällikköön, että olisi ryhdytty hyökkäykseen.

-- Ellen minä tuntisi teitä, ajattelisin minä, että te ette tahdo sitä, mitä te pyydätte. Minun ei tarvitse muuta kuin esittää jokin asia, kun hänen armonsa aivan varmaan tekee päinvastoin.

Kasakkojen sanoma, jonka asiaa tutkimaan lähetetyt tiedustelijat vahvistivat, todisti tapauksen kypsyneen lopullisesti. Jännittynyt kieli laukesi, kello alkoi sähistä ja vasarat lyödä. Luulotellusta vallastaan, ymmärryksestään, kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan huolimatta ei Kutusof, kun hän otti huomioon Bennigsenin tiedonannon, Bennigsenin, joka omavaraisesti oli lähettänyt hallitsijalle kirjeen, kaikkien kenraalien lausuman yhden ja saman toivomuksen, oman otaksumansa, hallitsijan toivomuksen ja kasakkojen sanoman, enää voinutkaan ehkäistä välttämätöntä liikettä, vaan antoi käskyn siihen, jota hän piti hyödyttömänä ja vahingollisena, -- antoi siunauksen sille, mitä oli tapahtunut.

IV.

Bennigsenin tiedonanto ja kasakkojen sanoma ranskalaisten avonaisesta vasemmasta siivestä olivat vain viimeisiä merkkejä siitä, että oli välttämätöntä antaa hyökkäyskäsky ja hyökkäys määrättiin 5 p:ksi lokakuuta.

4 p:n aamulla allekirjotti Kutusof suunnitelman. Toll luki sen Jermoloville ja kehotti tätä ryhtymään lähempiin toimiin.

-- Hyvä on, hyvä on, mutta minä en nyt jouda, -- sanoi Jermolof ja läksi pirtistä.

Suunnitelma, jonka Toll oli laatinut oli sangen hyvä. Siihen oli kirjotettu samoin kuin Austerlitzinkin suunnitelmaan, vaikka ei saksan kielellä:

_Die erste Colonne marschiert_ sinne ja sinne, _die zweite Colonne marschiert_[59] sinne ja sinne j.n.e. Kaikki nämä kolonnat saapuivat paperilla määrättyyn aikaan oikeille perille ja saivat voiton vihollisesta. Kaikki oli mainiosti ajateltu, kuten yleensä kaikissa suunnitelmissa, mutta tämänkään, kuten yleensä muidenkaan suunnitelmien mukaan, ei ainoakaan kolonna saapunut oikeaan aikaan oikeille perille.

Kun suunnitelmaa oli valmistettu riittävän useita kappaleita, kutsuttiin upseeri, joka lähetettiin viemään papereita Jermoloville täytäntöön panoa varten. Nuori kavaljeerikaartin upseeri, Kutusovin ordonanssi, läksi ylpeänä saamansa tehtävän tärkeydestä Jermolovin asuntoon.

-- Matkustivat pois, -- vastasi Jermolovin sotamiespalvelija.

Kavaljeerikaartin upseeri läksi erään kenraalin luo, jolla Jermolof usein kävi.

-- Ei ole kenraalikaan kotona.

Kavaljeerikaartin upseeri nousi ratsun selkään ja ajoi toisen luo.

-- Eivät ole kotona.

"Kunhan ei tämä viivytys koituisi minun vastattavakseni! Harmillista!" ajatteli upseeri. Hän kiersi koko leirin. Ken sanoi nähdyn, että Jermolof oli ajanut jonnekin muiden kenraalien kanssa, ken taas sanoi, että hän on varmaankin kotona. Upseeri haeskeli päivällistä syömättä kello 6 asti iltaa. Jermolovia ei löytynyt mistään eikä kukaan tiennyt missä hän oli. Upseeri haukkasi hätäkäteen einettä erään toverinsa luona ja ajoi uudestaan etuvartiastoon Miloradovitshin luo. Miloradovitsh ei myöskään ollut kotona, vaan täällä sanottiin upseerille, että Miloradovitsh oli kenraali Kikinin kemuissa ja että Jermolof saattoi myöskin olla siellä?

-- Missäs ne ovat?

-- Tuolla, Jetshkinossa, -- vastasi kasakka-upseeri osottaen etäistä herraskartanoa kohti.

-- Tuollako, ketjun takana!

-- Kaksi meidän rykmenttiä lähetettiin ketjuun. Siellä pidetään parasta päätä semmoisia kemuja, että varjelkoon! Kaksi soittokuntaa puhaltaa, kolme mieskuoroa laulaa.

Upseeri läksi ketjuun Jetshkinoon. Jo pitkän matkan päähän kartanosta kuuli hän sotamiesten tanssilaulun voimakkaita, iloisia säveliä.

Hän erotti erään tutun laulun sanoja, joita vihellys ja soitin säesti ja jotka toisinaan sotkeutuivat heliseviin huutoihin. Upseeri sekä ilostui noista äänistä että myöskin pelästyi sen tähden, että hän saa kantaa syyn siitä, että oli niin kauan ollut saattamatta perille tärkeää käskyä. Kello kävi yhdeksättä. Hän laskeutui satulasta alas ja nousi suuren, eheänä säilyneen ja ranskalaisten ja venäläisten välillä olevan herraskartanon ulkoportaille. Tarjoiluhuoneessa ja eteisessä kihisi lakeijoja, jotka kantoivat viinejä ja ruokia. Ikkunojen alla seisoivat laulajat. Upseeri vietiin ovelle ja hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki armeijan korkeimmat kenraalit, joiden joukossa myöskin silmiinpistävän, kookasvartaloisen Jermolovin. Kaikki kenraalit olivat auvotuin nutuin, eloisin, punaisin kasvoin ja nauraa hohottivat puoliympyrässä seisoen. Keskellä salia lasketteli eräs kaunismuotoinen, lyhytkasvuinen kenraali punehtunein kasvoin ja reipasta vauhtia trepakkaa.[60]

-- Ha-ha-haa! Kas sillä tavalla Nikolai Ivanovitsh! Ha-ha-haa!

Upseerista tuntui, että hän tullessaan tänä hetkenä tärkeä käsky mukanaan joutuu kaksinkerroin syylliseksi ja siksi hän päätti odottaa, Mutta eräs kenraali huomasi hänet ja kysyttyään, mikä hänellä oli asiana, ilmotti sen Jermoloville. Jermolof astui nyrpein kasvoin upseerin luo ja kuunneltuaan asian otti upseerilta paperin mitään virkkamatta.

-- Sinä kai luulet, että hän poistui odottamattomasta syystä? -- sanoi samana iltana kavaljeerikaartin upseerille eräs hänen toverinsa Jermolovista. -- Ei sinne päinkään, muu oli mielessä. Vyöryttämään syytä Konovnitsinin niskoille. Saat nähdä, mikä metakka huomenna syntyy!

V.

Raihnas Kutusof oli käskenyt herättää itsensä aikaisin seuraavana aamuna, hän toimitti rukouksensa, pukeutui ja vastenmielinen tunne mielessä siitä, että hänen on johdettava taistelua, jota hän ei hyväksynyt, hän nousi ajopeleihin ja läksi ajamaan Letashovkasta, joka oli 5 virstan päässä Tarutinon takana, sille paikalle, jonne hyökkäävien kolonnien oli määrä kokoutua. Matkalla Kutusof vuoroin torkahti, vuoroin heräsi ja kuunteli, kuuluiko oikealta ammuntaa, oliko taistelu jo alkanut. Mutta kaikki oli vielä hiljaa. Vain kostean ja sumean syyspäivän aamu alkoi sarastaa. Lähellä Tarutinoa huomasi Kutusof ratsumiehiä, jotka taluttivat juottopaikalle hevosia sen tien poikki, jota hän ajoi. Kutusof tähysti miehiin, pysähdytti ajoneuvonsa ja kysyi, mistä rykmentistä miehet olivat. Ratsumiehet olivat sen kolonnan väkeä, jonka olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kaukana edessäpäin väjyspaikassa. "Erehdys luultavasti", arveli vanha ylipäällikkö. Mutta ajettuaan edemmä hän näki jalkaväkirykmenttejä, joiden kiväärit olivat ristikoilla, sotamiehet puuroa syömässä ja halkoja kantamassa housusillaan. Kutsuttiin upseeri. Tämä ilmotti, ettei mitään käskyä oltu annettu lähtöön.

"Eikö ol..." alkoi Kutusof, mutta vaikeni samassa ja käski kutsumaan luokseen vanhimman upseerin. Laskeuduttuaan ajopeleistä alkoi hän kulkea edestakasin pää painuksissa, raskaasti hengittäen ja ääneti odotellen. Kun vaadittu upseeri, yleisesikunnassa palveleva Eichen saapui paikalle, lensi Kutusof mustanpunaiseksi, mutta ei siksi, että tämä upseeri oli vikapää erehdykseen, vaan siksi, että hänen vihansa pääsi pursumaan kyllin arvokkaaseen esineeseen. Ja vavisten, läkähtymäisillään huohotuksesta ja joutuneena siihen raivon tilaan, johon hän saattoi joutua silloin, kun hän kieriskeli maassa vihansa puuskan vallassa, syyti nyt vanha mies kaiken sappensa Eichenille, huitoi uhkaavasti käsiään, huusi ja haukkui ruokottomin sanoin. Eräs toinen saapusalle sattunut upseeri, kapteeni Brosin, sai saman löylyn.

-- Ja vielä toinen kanalja siinä! Hirteen! Roistot! -- kirkui Kutusof kähisevällä äänellä käsiään huitoen ja hoippuen.

Hän tunsi ruumiillista kipua. Hän, ylipäällikkö, armollinen ruhtinas, jolla kaikki vakuuttavat olevan sellaisen vallan, ettei moista ole vielä koskaan eikä kellään ollut Venäjällä, hän on saatettu tähän asemaan -- naurunalaiseksi koko armeijan silmien edessä. "Turhaan minä niin kovasti hoppusin rukoilemaan tämän päivän edestä, turhaan valvoin yön ja mietin miettimästä päästyäni!" ajatteli hän itsestään. "Silloinkaan kun vielä olin upseerin nulikka, ei kukaan olisi tohtinut tehdä minusta tämmöistä pilaa... Vaan nyt!" Hän tunsi ruumiillista pakotusta, niin kuin olisi häntä ruumiillisesti rangaistu ja hänen täytyi ilmaista se vihaisin, tuskallisin huudoin. Mutta kohta uupuivat hänen voimansa ja tuntien puhuneensa liian paljon karkeita sanoja hän nousi ympärilleen katsellen ajopeleihin ja läksi mitään virkkamatta ajamaan takasin.

Virtanaan vyörynyt viha oli juossut kuiviin ja Kutusof kuunteli veltosti silmiään räpyttäen Bennigsenin, Konovnitsinin ja Tollin (Jermolof pysyi poissa Kutusovin näkösältä seuraavaan päivään saakka) puolustelulta, väitteitä ja vakuutuksia siitä, että sama liike tehtäisiin seuraavana päivänä. Ja Kutusovin täytyi taas suostua.

VI.

Seuraavana päivänä kokoutuivat sotajoukot illansuussa määräpaikkoihin ja yöllä läksivät liikkeelle. Oli syysyö, taivasta peitti mustansiniset pilvet, mutta sadetta ei kuulunut. Maa oli kostea, mutta lokaa ei ollut ja joukot kulkivat äänettä. Toisinaan kuului vain heikkoa kolinaa tykistöstä. Oli kielletty puhelemasta kovaäänisesti, polttamasta piippua, iskemästä tulta; hevosia estettiin hirnumasta. Yrityksen salaperäisyys enensi sen jännittävyyttä. Miehet marssivat iloisesti. Muutamat kolonnat pysähtyivät, asettivat pyssynsä ristikoille ja painautuivat koleaan maahan luullen saapuneensa sinne, minne pitikin. Muutamat (enimmät) kolonnat marssivat koko yön, mutta eivät nähtävästi tulleet sinne, minne olisi pitänyt.

Kreivi Orlof-Denisof yksistään joutui kasakkoineen (kaikkia muita mitättömin osasto) oikeille perille määräpaikkaansa ja oikeaan aikaan. Tämä osasto pysähtyi Stromilovon kylästä Dmitrovskojeen vievälle polulle aivan metsän rinteeseen.

Nukahtanut kreivi Orlof herätettiin vähää ennen aamunnousua. Oli saatu kiinni ranskalaisten leiristä paennut karkulainen. Tämä oli Poniatowskin armeijaosaston puolalaisia ali-upseereja. Ali-upseeri selitti puolan kielellä karanneensa siksi, ettei häntä oltu palkittu palveluksestaan, että hänen olisi pitänyt jo ammoin sitte päästä upseeriksi ja että hän on kaikista urhoollisin ja sen vuoksi oli hän kääntänyt heille selkänsä ja tahtoo nyt kostaa heille. Hän kertoi, että Murat viettää yötään virstan päässä venäläisistä ja että jos hänelle annettaisiin sata miestä mukaan, kaappaisi hän hänet elävänä. Kreivi Orlof-Denisof neuvotteli toveriensa kanssa. Ehdotus tuntui niin houkuttelevalta, ettei tehnyt mieli sitä hylätä. Kaikki tarjoutuivat lähtemään, kaikki kehottivat yrittämään. Pitkän kiistelyn ja aprikoimisen jälkeen päätti kenraalimajuri Grekof lähteä kahden kasakkarykmentin kera puolalainen ali-upseeri oppaana.

-- Pane nyt mieleesi, -- sanoi kreivi Orlof-Denisof ali-upseerille lähdettäessä, -- jos olet valehdellut, hirtätän minä sinut kuin koiran, vaan jos olet puhunut totta, saat sata tukaattia.

Rohkeamuotoinen ali-upseeri ei vastannut mitään näihin sanoihin, nousi ratsulle ja läksi nopeasti matkakuntoon joutuneen Grekovin kanssa. He peittyivät metsän umpeen. Kreivi Orlof tuli metsästä Grekovia saattamasta olkapäitään hytristellen pilkottavan aamun koleudesta ja levottomana yrityksestä, jonka hän oli pannut toimeen omalla vastuullaan. Hän rupesi tähystämään vihollisen leiriä, joka nyt häämötti petollisena alkaneen aamun ja kekäleille palaneiden nuotioiden valossa. Oikealta kreivi Orlof-Denisovista, avoimen rinteen puolelta, olisi pitänyt näkyä venäläisiä kolonnia. Kreivi Orlof tähysteli sinne, mutta vaikka niiden olisi pitänyt näkyä pitkänkin matkan päästä, ei niitä kuitenkaan näkynyt. Ranskalaisten leirissä, kuten kreivi Orlof-Denisovista näytti ja varsinkin hänen hyvin teräväsilmäinen adjutanttinsa kertoi, alettiin liikkua.

-- Ah, taitaa olla myöhäistä, -- sanoi kreivi Orlof jonkun aikaa leiriin katsottuaan.

Samoin kuin usein tapahtuu sen jälkeen, kun henkilöä, johon olemme luottaneet, ei enää olekaan silmien edessä, tuntui nytkin hänestä yht'äkkiä päivänselvältä, että tuo ali-upseeri oli petturi, että hän oli valehdellut ja että hän pilaa koko hyökkäyssuunnitelman viemällä kaksi rykmenttiä herraties mihin. Voiko tuommoisen sotaväen paljouden keskestä siepata ylipäällikön!

-- Se lurjus on tosiaankin valehdellut, -- sanoi kreivi.

-- Saahan ne käännyttää, -- huomautti eräs seurueen jäsen, jota, samoin kuin kreivi Orlof-Denisoviakin, epäilytti koko homma, kun hän katseli leiriä.

-- Mitä? Kuinka tosiaankin luulette? Vai antaako mennä? Vai eikö?

-- Käskettekö käännyttämään takasin?

-- Takasin, takasin! -- sanoi kreivi Orlof yht'äkkiä päättävästi kelloaan katsoen. -- Myöhäistä, on aivan valoisaa.

Ja adjutantti karahutti metsään Grekovin jälille. Kun Grekof oli palannut takasin, päätti kreivi Orlof-Denisof suutuksissaan sekä tästä peruutetusta yrityksestä että jalkaväkikolonnien turhasta odotuksesta kuin myöskin vihollisen läheisyydestä (kaikki hänen osastonsa miehet tunsivat samaa) tehdä hyökkäyksen.

Hän komensi supattamalla: "satulaan!" Miehet järjestyivät, ristivät silmänsä... "Jumalan nimeen!"

"Hurraaa!" raikui kautta koko metsän ja sotnia toisensa jälkeen kiisi kasakoita puron poikki leiriä kohti iloisesti ja huimaa vauhtia kuin pussin suusta pursuen pienet heittokeihäät eteenpäin ojossa.

Ensimäisen, kasakat nähneen ranskalaisen hätähuuto vain ja kaikki, jotka leirissä olivat, hylkäsivät tykkinsä, pyssynsä ja hevosensa ja läksivät juoksemaan pukemattomina ja unenpöpperössä kuka minnekin osasi.

Jos kasakat olisivat ryhtyneet ajamaan ranskalaisia takaa eivätkä olisi välittäneet siitä, mitä heidän takanaan ja ympärillään oli, olisivat he saaneet sekä Muratin että koko leirin kaikkineen päivineen. Päälliköt tahtoivatkin sitä. Mutta kasakoita oli mahdoton saada liikkeelle, niin pian kun he olivat päässeet käsiksi saaliseen ja sotavankeihin. Komennuksia ei kuunnellut kukaan. Saaliiksi joutui 1,500 vankia, 38 tykkiä, sotalippuja ja sitä paitsi hevosia, satuloita, peitteitä ja minkä mitäkin esineitä, jotka viime mainitut olivat kasakoista eniten mieleen. Kaikki saalis täytyi korjata talteen, vangit olivat pidettävä kurissa, tykit ottaa mukaan, jakaa saalis, riidellä ja huutaa, jopa tapellakin keskenään. Kaikkea tätä tekivät kasakat.

Kun ranskalaisia ei ajettu takaa, tointuivat he hämmästyksestään, järjestyivät joukkoihin ja rupesivat ampumaan. Orlof-Denisof odotteli yhä vain kolonnia eikä lähtenyt etemmä.

Mutta suunnitelman mukaan: _die erste Colonne marschiert_ j.n.e. myöhästyneiden kolonnien jalkajoukot, joita Bennigsen komensi ja Toll johti, marssivat marssimistaan, ja, kuten tavallista, saapuivat jonnekin, mutta ei sinne, mihin niiden oli käsky saapua. Kuten aina on tavallista, rupesi väki, joka oli alkanut marssin reippain mielin, pysähtelemään, kuului tyytymättömiä ääniä, tiedettiin oltavan hämmennyksissä ja katseltiin jonnekin taapäin. Ohi kiitävät adjutantit ja kenraalit huusivat, tiuskivat, riitelivät keskenään, sanoivat, että ollaan aivan väärällä suunnalla ja myöhästytty, jotakuta haukuttiin j.n.e. ja viimeiseltä viittasivat kaikki kädellään ja jatkoivat kulkua vain siksi, että olisi jonnekin menty. -- "Kai tästä jonnekin joudutaan!" -- Ja lopulta jouduttiinkin, mutta ei oikeille perille, jotkut tulivat sinnekin, mutta myöhästyivät niin paljon, ettei siitä ollut enää mitään hyötyä, tulivat vain ammuttaviksi. Toll, joka tässä tappelussa esitti samaa osaa kuin Weirother Austerlitzin taistelussa, ratsasti minkä ehti paikasta toiseen ja huomasi kaikki olevan joka paikassa nurinkurin. Niinpä hän tupsahti Bagovutin[61] osastoon metsässä, kun jo oli selkeä päivä, vaikka tämän osaston olisi jo aikoja sitte pitänyt olla siellä, missä Orlof-Denisof oli. Kiihdyksissään ja harmissaan vahingosta ja ajatellen, että jonkun täytyi olla siihen syypäänä, ratsasti Toll osaston päällikön luo ja rupesi tätä nuhtelemaan sanoen, että moisesta olisi ammuttava. Bagovut, vanha sota-urho ja tyyni kenraali, joka hänkin oli saanut kyllänsä seisahduksista, sekasotkusta ja ristiriitaisuudesta, raivostui kaikkien ihmeeksi aivan vastoin luonnettaan ja antoi aika läksytyksen Tollille.

-- Minä en tahdo kuulla kenenkään opetuksia, vaan kuolla osaan minä sotamiesteni kanssa yhtä hyvin kuin joku muukin, -- sanoi hän ja läksi yksi divisioona mukanaan eteenpäin.

Päästyään tasangolle ranskalaisten tulen ylettyviin marssitti urhoollinen Bagovut ollenkaan aikailematta, oliko hyödyllistä ryhtyä taisteluun vai ei, yhdenkin divisioonansa suoraan päin ranskalaisia. Vaara, luodit, kranaatit olivat juuri sitä, mitä hän kaipasi vihapäissään ollessaan. Eräs ensimäisistä luodeista surmasi hänet, seuraavat luodit surmasivat monia sotamiehiä. Mutta hänen divisioonansa viipyi vielä jonkun aikaa hyödyttä luotisateessa.

VII.

Toisen kolonnan olisi pitänyt tällävälin rynnätä ranskalaisten kimppuun rintaman puolelta, mutta tämän kolonnan mukana oli Kutusof. Hän tiesi hyvin, ettei tästä vastoin hänen tahtoaan aletusta taistelusta syntyisi mitään muuta kuin sekasotku ja hän pidättikin ne joukot, jotka olivat hänen vallassaan. Hän ei liikahtanutkaan.

Kutusof ajoi ääneti pienellä harmaalla hevosellaan ja vastaili veltosti ehdotuksiin hyökkäyksestä.

-- Teidän kielellänne pyörii lakkaamatta hyökkäys, mutta ette näe, että me emme osaa tehdä vaikeita liikkeitä, -- sanoi hän Miloradovitshille, joka pyrki rynnäkköön.

-- Kun ette aamulla kyenneet ottamaan Muratia elävänä ja saapumaan oikeissa ajoin perille, ei nytkään ole mitään tekemistä, -- vastasi hän eräälle toiselle.

Kun Kutusoville ilmotettiin, että ranskalaisten selkäpuolella, jossa kasakkojen tiedonantojen mukaan ei ollut ennen ollut ketään, oli nyt kaksi pataljoonaa puolalaisia, katsoi hän karsaasti taakseen Jermoloviin (tämä ei ollut puhellut hänen kanssaan eilisestä saakka).

-- Siinä se on, pyydetään hyökkäystä, esitetään kaikenmoisia ehdotuksia, vaan kun asia on saatu hieman alulle, ei ole mitään valmista ja juonesta perille päässyt vihollinen ryhtyy asianmukaisiin toimiin.

Jermolof siristi silmiään ja hymähti hieman nämä sanat kuultuaan. Hän oivalsi, ettei raju-ilma enää häntä yllätä ja että Kutusof rajottuu tuohon vihjaukseen.

-- Hän laskee leikkiä minun kustannuksellani, -- sanoi Jermolof hiljaa vieressään seisovalle Rajevskille nykäisten tätä polvellaan.

Kohta tämän jälkeen meni Jermolof Kutusovin luo ja ilmotti kunnioittavasti:

-- Aika ei ole vielä ohi, teidän armonne, vihollinen ei ole poistunut, jos käskette hyökkäämään. Tahi muuten ei saa kaarti nähdä savuakaan.

Kutusof ei vastannut mitään, vaan kun hänelle ilmotettiin, että Muratin joukot peräytyvät, antoi hän hyökkäyskäskyn. Mutta joka sadannella askeleella hän käski pysähtyä kolmeksi neljännesosatunniksi.

Koko taistelu päätyi vain siihen, mitä Orlof-Denisovin kasakat olivat tehneet, muut joukot menettivät vain turhanpäiten muutamia satoja miehiä.

Tämän taistelun johdosta sai Kutusof hohtokivimerkin, Bennigsen niinikään hohtokiviä ja satatuhatta ruplaa, muut saivat arvonsa mukaan myöskin paljon mieleistään ja taistelun jälkeen tapahtui vielä uusia muutoksia esikunnassa.

"Sillä tavalla sitä _meillä aina_ tehdään, kaikki nurinkurin!" puhelivat venäläiset upseerit ja kenraalit Tarutinon taistelun jälkeen, aivan samoin kuin nytkin puhutaan, antaen siten tietää, että joku paksupää on menetellyt nurinkurisesti, jotavastoin he eivät tekisi niin. Mutta ne ihmiset, jotka näin puhuvat, eivät joko tunne asiaa, josta he puhuvat, tahi tahallaan pettävät itseään. Ei mikään taistelu, olipa se Tarutinon, Borodinon, Austerlitzin tai mikä tahansa, tapahdu niin, kuin sen suunnittelijat ovat sen aikoneet tapahtuvaksi. Se on oleellinen ehto.

Toisistaan riippumattomien voimien lukematon paljous (sillä ei ihminen toimi missään sen riippumattomammin kuin taistelussa, jossa on kysymys hänen elämästään ja kuolemastaan) vaikuttaa taistelun kulun suuntautumiseen ja tämä suuntautuminen ei voi koskaan olla ennakolta tiedossa eikä se koskaan satu yhteen jonkun yhden voiman suuntautumisen kanssa.

Jos useat samaan aikaan ja eri tavalla suunnatut voimat vaikuttavat johonkuhun kappaleeseen, niin tämän kappaleen liikkeen suuntautuminen ei koskaan satu yhteen ainoankaan vaikuttavan voiman kanssa, vaan se tulee aina olemaan keskimäinen ja lyhin suunta, -- se, jota mekaniikassa ilmaistaan voimien parallelogrammin diagonaalilla.

Jos me näemme historioitsijoiden, varsinkin ranskalaisten, kertomuksissa, että heidän sotansa ja taistelunsa tapahtuvat ennalta määrätyn suunnitelman mukaan, niin on ainoa johtopäätös, jonka me voimme tehdä tästä, se, että nuo kertomukset eivät ole oikeita.

Tarutinon taistelu ei nähtävästi saavuttanut sitä tarkotusta, jota Toll tavotteli: johtaa järjestyksessä suunnitelman mukaan sotajoukot taisteluun; eikä sitäkään, joka kreivi Orlovilla oli mielessä: siepata Murat vangiksi; tahi tarkotusta tuhota koko ranskalaisjoukko, kuten Bennigsen ja muutkin saattoivat ajatella; tahi jonkun semmoisen upseerin tarkotusta, joka halusi päästä taisteluun voidakseen kunnostautua; tahi jonkun kasakan tarkotusta, jonka mieli teki suurta saalista j.n.e. Mutta jos tarkotuksena tosiaankin oli se, mikä todella tapahtui ja se, mikä silloin oli kaikkien venäläisten yhteisenä toivona (karkottaa ranskalaiset Venäjältä ja tuhota heidän armeijansa), niin käy päivän selväksi, että Tarutinon taistelu, juuri sen sekavuuden vuoksi, oli semmoinen taistelu, joka tänä sodan kautena oli tarpeen. On vaikea ja mahdoton keksiä tälle taistelulle sen otollisempaa päättymistä kuin sillä oli. Äärettömän vähällä ponnistuksella, mitä suurimman sekasotkun vallitessa ja tavattoman mitättömällä mieshukalla päästiin kaikista parhaimpiin tuloksiin koko sodan kestäessä, peräytyminen saatiin kääntymään hyökkäykseksi, ranskalaisten heikkous saatiin paljastetuksi ja annettiin se sysäys, jota Napoleonin armeija odottikin alkaakseen pakonsa.

VIII.

Napoleon saapuu Moskovaan saavutettuaan loistavan voiton _de la Moskova_; voittoa ei käy epäileminen, koska taistelukenttä jäi ranskalaisten käsiin. Venäläiset peräytyvät ja luovuttavat pääkaupungin. Moskova, joka on täynnä muonavaroja, aseita, ampumatarpeita ja äärettömiä rikkauksia, on Napoleonin käsissä. Venäjän armeija, ranskalaista kahta vertaa heikompi, ei yritä kuukauden kuluessa hyökätä kertaakaan. Napoleonin asema on mitä loistavin. Siihen, että kaksi vertaa vahvempana olisi syösty Venäjän armeijan jäännösten kimppuun ja muserrettu ne, siihen, että olisi pakotettu edulliseen rauhaan tai jos tämä olisi hylätty, tehty uhkaava liike Pietariin päin, siihen, että vaikkapa tämä ei olisi onnistunutkaan, olisi vetäydytty Smolenskiin tai Vilnaan tai jääty Moskovaan, siihen, että sanalla sanoen olisi pysytetty se loistava asema, jossa Ranskan armeija siihen aikaan oli, ei kai olisi tarvittu erityistä nerokkuutta. Siihen olisi riittänyt äärettömän yksinkertainen ja helppo juttu: ei olisi pitänyt päästää sotaväkeä käsiksi rosvouteen, olisi pitänyt valmistaa talvipukuja, joita olisi saatu Moskovasta koko armeijalle ja oikealla tavalla koota Moskovassa olevat muonavarat, joita olisi riittänyt koko armeijalle kappaleen yli puolen vuoden (ranskalaisten historioitsijoiden kertomusten mukaan). Mutta Napoleon, nerojen nero, jolla oli valta hallita armeijaa, kuten historioitsijat vakuuttavat, jätti kaiken tämän tekemättä.