Part 26
Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui viimeisen kerran.
-- Maria, varmaankin sinä halveksit minua, -- puheli Nikolai vaimolleen, -- ja ansiosta se onkin.
-- Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi hillitsemään itseäsi, -- vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti, koettaen lohduttaa miestään.
Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat -- tyhmänä. Hänen koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana, kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia, joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia, kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta sydämen elämästään.
Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi. Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa, vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.
Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta vääryydestään häntä kohtaan.
-- Kuulehan, -- sanoi Natasha, -- sinähän olet lukenut paljo raamattua, siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.
-- Mikä kohta? -- kysyi kreivitär Maria ihmetellen.
-- "Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä otetaan sekin pois", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi, sitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan ja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen toivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet, mutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään. Hän on _neuvoton_ niin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä sääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin me tuntisimme hänen sijassaan.
Ja vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat olivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin, kun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä, ettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän täydellisesti mukautui _neuvottomana_ kutsumukseensa. Tuntui siltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän oli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja palveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli aina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle omiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla kiitollisuudella...
Lisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen asuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.
Ne rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin yksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain sisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat maalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia divaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat kyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita palvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien sukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin kuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät näillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa vuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita, jotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä yhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin teetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.
IX.
Oli Nikolain päivän aatto, 5 p. joulukuuta 1820. Tänä vuonna oli Natasha tullut syyskesästä vierailemaan lapsineen ja miehineen veljeläänsä. Pierre oli kuitenkin matkustanut asioilleen Pietariin kolmeksi viikoksi, kuten hän oli lähtiessään sanonut, mutta hän oli viipynyt siellä jo seitsemättä viikkoa. Hänen tuloaan odotettiin nyt joka hetki.
5 p:nä joulukuuta vieraili Rostovilaisilla paitsi Besuhovin perhettä myöskin Nikolain vanha ystävä, virkaeron saanut vanha kenraali Vasili Fedorovitsh Denisof.
Nikolai tiesi, että seuraavana päivänä, juhlapäivänä, jolloin vieraiden piti tulla, hänen on riisuttava tatarilainen nahkatakkinsa, pukeuduttava pyhäpukuun, suippokärkisiin kapeisiin saappaihin, käytävä uudessa rakentamassaan kirkossa ja sitte otettava vastaan onnitteluja, tarjottava vieraille suunavausta ja puhuttava aatelin vaalista ja vuodentulosta, mutta aattopäivän hän katsoi olevansa oikeutettu viettämään arkipäiväisesti. Aamupuolella tarkasti Nikolai Rjasanin kylän vanhimmalla tulleet laskut, jotka koskivat hänen vaimonsa veljenpojan maatilan asioita, kirjotti kaksi kirjettä ja kävi navetassa ja tallissa. Annettuaan vielä määräyksiä huomisen päivän varalta, jolloin keisarillisen juhlapäivän johdosta oli odotettavissa yleistä juopottelua, hän tuli päivälliselle ja ehtimättä puhella mitään kahden kesken vaimonsa kanssa istuutui pitkään, kahdellekymmenelle hengelle varattuun pöytään, jonka viereen koko kotiväki oli keräytynyt. Pöydässä oli Nikolain äiti, tämän kanssa asuva mummo Bjelova, vaimo, kolme lasta, kotiopettaja, kotiopettajatar, vaimon veljenpoika opettajineen, Sonja, Denisof, Natasha, tämän kolme lasta, ukko Mihail Ivanitsh ja ruhtinaan arkkitehti, joka eleli omia aikojaan Lisijagorissa.
Kreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli istuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla Nikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä edessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä tuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen liemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan ulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä tuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä, odotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte vasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän oli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär Maria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai on hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi mieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä, olivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan, sillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi parilla sanalla.
"Johan sen arvasinkin", ajatteli kreivitär Maria, "ja mistä hän on minulle vihoissaan?" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain vastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua lopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen kysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä vielä muutamia kysymyksiä.
Denisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja vilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään keskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa kreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli hänelle vihoissaan.
-- Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, -- vastasi Nikolai.
Mutta sana _aina_ vastasi kreivitär Marialle: "olen kyllä vihainen, mutt'en sano sitä."
Nikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha kreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he mustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän välilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen jälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden tunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja nyt oli parhaillaan tämä aika.
-- No, _messieurs et mesdames_, -- sanoi Nikolai kovalla äänellä ja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen tahalliselta loukkaukseltaan). -- Minä olen jo kuudelta jalkeilla. Huomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.
Ja virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen ja kävi nukkumaan divanille.
"Näinhän se on aina", ajatteli kreivitär Maria. "Kaikkien muiden kanssa puhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä vastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa." Hän katsahti paisuneeseen vatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan ja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.
Ja kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja naurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen pikimmältä loi.
Sonja oli aina ensimäinen, jonka kreivitär Maria valitsi kiukkunsa aiheeksi.
Istuttuaan jonkun aikaa vieraiden parissa ymmärtämättä mitään, mitä nämä tarinoivat, poistui kreivitär Maria lasten huoneeseen.
Lapset istuivat tuoleilla ja ajaa köröttivät Moskovaan. Hän istui leikkimään heidän kanssaan, mutta Nikolai ja tämän aiheeton nurjuus eivät antaneet hetkeksikään rauhaa hänen ajatuksilleen. Hän nousi ylös ja läksi menemään vaivaloisesti varpaillaan hiipien pieneen divanihuoneeseen.
"Ehkä hän ei vielä nuku, meidän täytyy selvittää asia", ajatteli hän. Andrjusha, vanhin poika, läksi äitiään matkien varpaillaan hänen jälestään. Kreivitär Maria ei huomannut häntä.
-- _Chère Marie, il dort, je crois; il est si fatigué_,[130] -- sanoi (kuten kreivittärestä tuntui) hänelle suuressa divanihuoneessa Sonja, joka myötäänsä osui hänen tielleen. -- Andrjusha ei saisi häntä hereille.
Kreivitär katsahti taakseen, huomasi Andrjushan, tunsi että Sonja oli oikeassa, tulistui juuri siitä ja oli sanomaisillaan jonkun kovasydämisen sanan, mutta sai vaivoin itsensä hillityksi. Mitään virkkamatta ja ollakseen vähääkään välittämättä Sonjasta hän viittasi pojalleen kädellään, jotta tämä olisi ollut hiljaa, mutta kuitenkin tullut hänen perästään ja meni ovelle. Sonja poistui eräästä toisesta ovesta. Huoneesta, jossa Nikolai makasi, kuului tämän tasaista ja kreivitär Marialle pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka tuttua hengitystä. Kuunnellessaan tätä hengitystä oli hän näkevinään silmissään Nikolain sileän, kauniin otsan, viikset ja koko kasvot, joita hän monesti ja kauan oli katsellut yön hiljaisuudessa Nikolain nukkuessa. Nikolai liikahti yht'äkkiä ja kuorsahti. Samassa silmänräpäyksessä huusi Andrjusha oven takaa:
-- Pappa, mamma seisoo täällä!
Kreivitär Maria kalpeni pelästyksestä ja rupesi viittomaan pojalleen. Poika vaikeni ja hetkisen kesti tuskallista äänettömyyttä. Kreivitär tiesi, miten vihainen Nikolai oli, jos hänet herätettiin kesken unta. Samassa kuului huoneesta uusi kuorsahdus, kääntelemistä ja Nikolain tyytymätön ääni:
-- Ei anneta hetkenkään rauhaa. Maria, sinäkö siellä? Miksi toit hänet tänne?
-- Minä tulin vain katsomaan, en nähnyt ... suo anteeksi...
Nikolai yski ja vaikeni. Kreivitär Maria poistui ovelta ja vei pojan lasten huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua juoksi kolmivuotinen, tummasilmäinen pikku Natasha, isän lemmikki, joka oli kuullut veljeltään, että isä nukkuu ja äiti on divanihuoneessa, äidin huomaamatta isän luo. Tummasilmäinen tytön tyllerö avasi rohkeasti narisevan oven, astua paapersi pontevin töppösjalka-askelin divanin viereen ja huomattuaan, että isä makasi selin häneen, hän kurottihe varpaisilleen ja suuteli isän kättä, joka näkyi pään alta. Nikolai käännähti hellä hymy kasvoilla.
-- Natasha, Natasha! -- kuului kynnykseltä kreivitär Marian pelokas supatus. -- Pappa tahtoo maata.
-- Ei, äiti, ei hän tahdo maata, -- vastasi pikku Natasha terhakasti. -- Hän nauraa.
Nikolai laski jalkansa maahan, nousi ylös ja otti tytön syliinsä.
-- Tule sisään, Masha, -- sanoi hän vaimolleen.
Kreivitär Maria astui huoneeseen ja istuutui miehensä viereen.
-- En nähnyt ensinkään, että poika juoksi perästäni, -- sanoi kreivitär Maria arasti.
Nikolai piti toisella kädellään tyttöä, katsahti vaimoonsa ja nähtyään tämän kasvoilla murheellisen leiman, hän tarttui toisella kädellään vaimonsa vyötäisiin ja suuteli hänen hiuksiaan.
-- Saako suudella äitiä? -- kysyi hän Natashalta.
Natashan suu vetäytyi nauruun.
-- Vielä! -- virkkoi tyttö käskevin kädenliikkein osottaen paikkaa, johon Nikolai oli suudellut äitiä.
-- En tiedä, miksi luulet minun olevan äreissäni, -- sanoi Nikolai vastaten kysymykseen, jonka hän arvasi piilevän vaimonsa mielessä.
-- Sinä et voi aavistaa, miten onneton ja apea olen silloin, kun sinä olet tuollainen. Minusta tuntuu...
-- Maria, älä puhu tyhmyyksiä. Kuinka sinä kehtaatkaan? -- sanoi Nikolai iloisesti.
-- Minusta tuntuu, ettet sinä voi rakastaa minua, että minä olen näin ruma ... ja aina ... vaan nyt tässä ti...
-- Ah, kuinka lapsellinen sinä olet! Rakas on aina kaunis, vaan kaunis ei aina rakas. Malvinaa ja muita semmoisia rakastetaan kauneuden vuoksi, mutta rakastanko minä vaimoani. En rakasta, vaan se on jotain semmoista, jota en oikein osaa sanoa. Ilman sinua ja silloin kun sattuu jotain välillemme niin kuin nytkin, olen minä kuin mennyttä miestä enkä kykene mihinkään. Rakastanko minä esimerkiksi sormeani? En, mutta koetappas leikata se pois.
-- Enhän minä sitä tarkotakaan, kyllä minä ymmärrän. Sinä et siis ole minulle vihoissasi.
-- Olen kauhean vihoissani, -- vastasi Nikolai naurusuin, nousi ylös, kohensi hiuksiaan ja rupesi kävelemään huoneessa.
-- Tiedätkö, Maria, mitä olen ajatellut? -- alkoi hän, kun sovinto oli tehty, ajatella ääneen vaimonsa kuullen.
Hän ei välittänyt siitä, oliko vaimo valmis kuuntelemaan, sillä se oli hänestä samantekevä. Sillä kun ajatus iski hänen mieleensä, piti sen iskeä vaimonkin mieleen. Ja hän kertoi vaimolleen aikeestaan saada Pierre jäämään heidän luokseen kevääseen saakka.
Kreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta huomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen ajatuksensa koskivat lapsia.
-- Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, -- sanoi kreivitär Maria ranskaksi osottaen pikku Natashaa. -- Te syytätte meitä naisia epäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun minä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja hän oli oikeassa, -- virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.
-- Niin on, niin on!
Ja Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani olkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.
-- Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian paljon, -- supatti kreivitär Maria ranskaksi.
-- Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...
Tällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan tulolta.
-- Joku on tullut.
-- Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, -- sanoi kreivitär Maria ja poistui huoneesta.
Hänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri huonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän nauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Telmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan onnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen mahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin ja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa oli tanssinut tyttärineen "Daniel Cooperia".
-- Hän se on, hän se on, Nicolas, -- ilmotti kreivitär Maria muutaman hetken kuluttua palattuaan huoneeseen. -- Kylläpä virkosi Natasha. Olisitpa nähnyt hänen riemastuksensa ja minkä ripin Pierre heti sai viipymisestään. Lähdetään nyt sukkelaan! Erotkaa toki, veikkoset, -- käski hän hymyillen katsoessaan pikku Natashaan, joka oli kapristautunut kiinni isäänsä.
Nikolai läksi huoneesta tyttöä taluttaen. Kreivitär Maria jäi huoneeseen.
"En koskaan, en koskaan olisi uskonut", supatti hän itsekseen, "että näin onnellinen voisin olla". Hänen kasvoistaan paistoi säteilevä hymy, mutta samalla hänen rinnastaan kohahti huokaus ja hiljaisen murheen tumma säde nousi hänen katseensa syvyyteen. Oli, kuin olisi sen onnen rinnalla, joka nyt täytti hänen sydämensä, ollut olemassa toinen, tässä elämässä saavuttamaton onni, joka väkisin välkähti hänen mieleensä tänä hetkenä.
X.
Natasha oli mennyt naimisiin kevättalvesta vuonna 1813 ja vuonna 1820 oli hänellä jo kolme tyttöä ja yksi poika, jota hän oli toivonut ja jota hän itse imetti. Hän oli lihonut ja levennyt niin reheväksi, että tätä voimakasta naista oli vaikea tuntea entiseksi hoikaksi, solakaksi Natashaksi. Hänen kasvoilleen oli valautunut tyynen pehmeyden ja selväpiirteisyyden leima. Niiltä oli kadonnut entinen, myötäänsä säkenöivä vilkkauden tuli, joka ennen oli muodostanut hänen olentonsa sulon. Nyt oli näkyvissä ainoastaan kasvot ja ruumis, vaan sielua ei ollenkaan. Oli näkyvissä ainoastaan voimakas, kaunis, hedelmällinen naaras. Hyvin harvoin syttyi häneen enää entinen tuli. Tämä tapahtui vain silloin, kun hänen miehensä palasi matkoilta, kuten nytkin, kun lapsi alkoi kostua taudistaan tai kun hän kreivitär Marian kanssa muisteli ruhtinas Andreita (miehensä kanssa hän ei koskaan puhellut ruhtinas Andreista, koska hän luuli miehensä olevan mustasukkaisen ruhtinaan muiston tähden) ja hyvin harvoin silloin, kun jokin satunnainen seikka houkutteli hänet laulamaan, jonka hän naimisiin mentyään oli kokonaan unohtanut. Ja näinä harvoina hetkinä, jolloin entinen tuli taas syttyi hänen kauniiksi kehittyneessä ruumiissaan, oli hän vielä viehättävämpi kuin ennen.
Naimisistaan lähtien oli Natasha asunut miehineen Moskovassa, Pietarissa, maatilalla Moskovan läänissä ja äitinsä s.o. Nikolain luona. Seuroissa näyttäytyi nuori kreivitär Besuhova hyvin harvoin ja ne, jotka olivat häntä seurapiireissä nähneet, eivät saaneet hänestä mieleistään käsitystä. Hän ei ollut viehättävä eikä rakastettava. Seikka ei kuitenkaan ollut se, että Natasha olisi rakastanut yksinäisyyttä (hän ei tiennyt, rakastiko hän vai ei, hänestä melkein tuntui, ettei hän rakastanut), mutta kantaessaan, synnyttäessään ja imettäessään lapsiaan ja ottaessaan joka hetki osaa miehensä elämään hän ei voinut tyydyttää näitä tarpeita muuten kuin kieltäytymällä muun maailman yhteydestä. Kaikki ne, jotka olivat tunteneet Natashan ennen hänen naimisiaan, ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta jonain eriskummallisena seikkana. Yksistään vanha kreivitär, joka äidillisen vaistonsa avulla käsitti, että kaikki Natashan mielijohteet aiheutuivat vain tarpeesta omistaa perhe, omistaa mies, kuten hän Otradnojessa oli sanonut enemmän tosissaan kuin leikillään, ihmetteli niiden ihmettelyä, jotka eivät ymmärtäneet Natashaa, ja sanoi moneen kertaan olleensa aina siinä käsityksessä, että Natashasta tulee mallikelpoinen puoliso ja äiti.
-- Se vain on tyhmää, että hän menee rakkaudessaan miestään ja lapsiaan kohtaan liiallisuuksiin, -- lisäsi vanha kreivitär.
Natasha ei noudattanut sitä kultaista sääntöä, jota viisaat ihmiset, varsinkin ranskalaiset, saarnaavat, ettei neidon miehelään mentyään ole heittäydyttävä leväperäiseksi eikä luovuttava lahjoistaan, vaan on pidettävä ulkomuodostaan suurempaa huolta kuin neitoaikanaan ja kiehdottava miestään samalla tavalla, kuin hän kiehtoi häntä ennen avioliittoa. Natasha sitävastoin luopui heti kaikista ihastuttavista ominaisuuksistaan, joista varsinkin yhdellä, laululla, oli ollut tavaton viehätysvoima. Ja hän hylkäsi tämän juuri siksi, että se oli ollut voimakas. Natasha ei välittänyt käytöksestään, ei puheensa siroudesta, ei siitä, että olisi esiintynyt miehelleen edullisimmalla tavalla, ei ulkoasustaan, eikä siitä, että hän kiusasi miestään vaateliaisuudellaan. Hän menetteli kaikessa vastoin näitä sääntöjä. Hänestä tuntui, että ne ihastuskeinot, joita vaisto ennen oli opettanut häntä käyttämään, olisivat nyt näyttäneet hassuilta hänen miehensä silmissä, jolle hän ensi hetkestä oli antautunut kokonaan s.o. koko sieluineen, josta ei jäänyt pienintäkään sopukkaa salaan mieheltä. Hänestä tuntui, ettei se side, joka yhdisti hänet hänen mieheensä, pysynyt niiden tunteiden varassa, jotka olivat miehen kammitsoineet häneen, vaan pysyi jonkun muun, selittämättömän, mutta lujan varassa niin kuin se side, joka yhdisti hänen oman sielunsa ruumiiseen.
Tukan kähertäminen, vannehameisiin pukeutuminen ja romanssien laulaminen oman miehensä kiehtomiseksi olisi tuntunut hänestä yhtä oudolta kuin itsensä koristeleminen omaa tyydytystään varten. Itsensä koristeleminen muiden miellyttämistä varten olisi ehkä ollut hänestä mieleistäkin, mutta siihen ei ollut aikaa. Suurin syy siihen, miksi hän ei välittänyt laulamisesta, pukeutumisestaan eikä sanojensa punnitsemisesta, oli kuitenkin se, ettei hän mitenkään joutanut uhraamaan näihin aikaansa.
On tunnettua, että ihminen on taipuvainen syventymään kokonaan yhteen elämäntehtävään, näyttipä se miten vähäpätöiseltä tahansa. Niinikään on selvää, ettei ole niin vähäpätöistä tehtävää, joka, kun siihen keskittyy koko huomio, ei kasvaisi loppumattomiin.
Se tehtävä, johon Natasha oli täydellisesti syventynyt, oli perhe, s.o. mies, jota oli pidettävä niin, että hän olisi jakamattomasti kuulunut vaimolleen ja kodilleen, ja lapset, joita piti kantaa, synnyttää, imettää ja kasvattaa.
Ja kuta enemmän hän koko sieluineen ja koko olentoineen syventyi tehtäväänsä, sen suuremmaksi kasvoi tuo tehtävä hänen huomionsa alla ja sen heikommilta ja mitättömämmiltä tuntuivat hänestä hänen voimansa, niin että vaikka hän uhrasi ne kaikki yhteen asiaan, ei hän kuitenkaan ehtinyt suorittaa kaikkea sitä, mikä hänestä tuntui tarpeelliselta.
Puheet ja arvostelut naisen oikeuksista, puolisoiden keskinäisistä suhteista, heidän vapaudestaan ja oikeuksistaan olivat tällöin aivan samallaisia kuin nytkin, vaikkei niitä vielä sanottukaan _kysymyksiksi_. Nämä kysymykset eivät askaroittaneet Natashaa vähän vähää eikä hän edes ymmärtänyt niistä hituistakaan.
Nämä kysymykset olivat olemassa silloin niin kuin nytkin ainoastaan niitä varten, joiden mielestä avioliitto s.o. yksistään sen alku eikä koko sen merkitys, joka sisältyy perheeseen, on pelkästään nautintoa, jota puolisot saavat toisiltaan.
Tämmöiset ajatukset ja nykyiset kysymykset, jotka ovat samaa laatua kuin kysymykset siitä, miten ateriasta voisi nauttia mahdollisimman paljon, eivät olleet olemassa silloin enemmän kuin nytkään niitä varten, joista aterian tarkotuksena on ravinnon saaminen ja puolisoiden tarkotuksena perhe.