Part 25

Natasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät tunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli lainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa. Ja Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli hänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi elätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat köyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä ylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati myötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen luokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä pojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan Natashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt, miten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.

Sonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen, kärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita salaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat. Nikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle kaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan kärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla Sonjasta.

Hän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian täydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli kaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä, joka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni niistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut hänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki se, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä uudistuisi enää koskaan.

Nikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään palkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen tuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt enää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota hänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen. Toinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei juolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä pannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi synkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti karttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat apua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut mielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin levitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli piipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti tahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi jaksavansa kestää asemansa vaikeudet.

VI.

Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että "poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).

"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan", ajatteli ruhtinatar Maria tuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin. Muistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien perheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta muistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä sitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja meni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.

Nikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi ainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa ruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka ruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre, jonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla. Nikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo ja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.

Kun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan ja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai ei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären terveydestä. "Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa", puhui Nikolain katse.

-- Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita neitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! -- sanoi Nikolai ääneen Sonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun ruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.

-- Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, -- sanoi Sonja tuskin voiden salata iloaan. -- Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.

Nikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta enää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha kreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.

Kreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen luonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta samalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.

Nikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta hänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.

-- Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, -- puheli kreivitär, -- ja sinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille, sillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.

-- Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.

-- Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua, rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä ketään.

-- En ole virkkanut ikävästäni mitään.

-- Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.

-- Ei ollenkaan, äiti kulta.

-- Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on salaisuuksia äidiltäsi.

-- Minä lähden, jos tahdotte.

-- Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.

Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.

Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama keskustelu.

Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.

"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa."

Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen. Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain. Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi tulla levolliseksi.

Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.

Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.

He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi Nikolai hyvästelemään.

Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös, oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.

Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä sanoisi.

-- Hyvästi, ruhtinatar, -- sanoi Nikolai.

Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.

-- Ah, pyydän anteeksi, -- sanoi hän ikään kuin unesta heräten. -- Joko te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?

-- Odottakaa, minä tuon sen heti, -- sanoi m:lle Bourienne ja läksi huoneesta.

Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.

-- Niin, ruhtinatar, -- sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen, -- eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan takaisin ... mutta se ei palaa.

Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista itseään kohtaan.

-- Niin, niin, -- virkkoi ruhtinatar. -- Mutta eihän teillä ole syytä surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne, tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...

-- En ota vastaan kiitostanne, -- keskeytti Nikolai ruhtinattaren nopeasti. -- Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.

Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.

-- Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, -- virkkoi ruhtinatar. -- Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, -- virkkoi hän. Hänen äänensä yht'äkkiä vavahti. -- En tiedä, -- jatkoi hän samassa tyynnyttyään, -- miksi te ennen olitte toisellainen ja...

-- On tuhansia syitä _miksi_ olin (tämän sanan hän lausui erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, -- sanoi hän hiljaa. -- Toisinaan on raskas olla.

"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää, avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän", ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn hänen kylmyyteensä.

-- Miksi, kreivi, miksi? -- virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja huomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. -- Sanokaa minulle, miksi. Teidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa teidän _miksi_. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa se teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen ystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja kurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea maailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi, hyvästi. -- Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.

-- Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! -- huudahti Nikolai haluten pysähdyttää hänet. -- Ruhtinatar!

Ruhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti toistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui yht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. -- -- --

VII.

Syksyllä 1813 nai Nikolai ruhtinatar Marian ja matkusti puolisonsa, äitinsä ja Sonjan kanssa elämään Lisijagoriin.

Neljässä vuodessa maksoi hän tähdevelkansa tarvitsematta myydä vaimonsa tilaa ja saatuaan pienen perinnön kuolleen serkkunsa jälkeen hän suoritti Pierrenkin velan.

Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1820, oli Nikolai järjestänyt raha-asiansa semmoiselle kannalle, että hän osti pienen tilan Lisijagorin rinnalta ja ryhtyi keskustelemaan isänsä Otradnojen takasin ostosta, jota hän piti sydämen asianaan.

Kun hän oli alkanut isännöidä välttämättömyyden pakosta, kiintyi hän kohtapuoleen taloushommiin niin kovasti, että ne tulivat hänen mielitoimekseen ja ettei hänen aikansa riittänyt paljo muuhun mihinkään. Nikolai oli suorasukainen isäntä, hän ei pitänyt uudistuksista, varsinkaan englantilaisista, jotka tällöin alkoivat tulla muotiin, hän nauroi maataloutta koskeville teoretisille teoksille, ei pitänyt siitoslaitoksista, kalliiksi nousevista tuotteista, kallishintaisten viljalajien viljelyksestä eikä yleensä takertunut erityisesti kehittämään mitään talouden haaraa. Hänen silmiensä edessä oli aina kokonainen maatila eikä mikään erityinen osa siitä. Tilan tärkeimpiä tarpeita eivät olleet typpi eikä happo, joita on maassa ja ilmassa, eivät erityiset aurat eikä lanta, vaan se välttämättömin työase, jonka voimalla toimivat sekä typet että hapot, lannat ja aurat, nimittäin työmies, musikka. Kun Nikolai ryhtyi hoitamaan maataloutta ja rupesi syventymään sen erilaisiin osiin, kiinnitti musikka erityisesti hänen huomiotaan. Musikka ei ollut hänen mielestään ainoastaan työase, vaan myöskin tarkotus ja tuomari. Hän tutkiskeli alussa hyvin huolellisesti musikkojen tapoja koettaen päästä perille siitä, mitä musikat tarkottivat, mitä pitivät kehnona, mitä hyvänä ja kun hän käski ja komenteli, tapahtui se vain näennäisesti, sillä oikeastaan hän oppi musikkojen menettelytapoja, kuunteli heidän puheitaan ja arvostelujaan hyvästä ja huonosta. Ja vasta sitten kun hän oli päässyt musikkojen tarkotuksen ja maun perille, oppinut puhumaan heidän tavallaan ja ymmärtämään tuon puhetavan kätketyt ajatukset ja tunsi oikein perehtyneensä musikkoihin, hän rupesi heitä rohkeasti johtamaan eli toisin sanoen hoitamaan musikkojen suhteen juuri sitä tehtävää, jonka täyttämistä häneltä vaadittiin. Ja Nikolain talous tuotti mitä loistavimpia tuloksia.

Ryhtyessään hallitsemaan tilaa määräsi Nikolai ilman aikailuja ja erehtymättä, ikään kuin hänellä olisi ollut terävänäköisyyden lahja, voudeiksi, päällysmiehiksi ja näiden apulaisiksi juuri semmoisia henkilöjä, joita musikat itse olisivat valinneet, jos heillä olisi ollut valta valita eivätkä nämä hänen asettamansa päällysmiehet koskaan vaihtuneet. Ennen kuin hän ryhtyi tutkimaan luonnon kemiallisia ominaisuuksia ja syventymään "_debetiin ja kreditiin_" (kuten hän leikillään sanoi), otti hän selvän talonpoikien karjan lukumäärästä, jota hän koetti suurentaa kaikin mahdollisin keinoin. Talonpoikien perhekuntia hän koetti pysyttää niin suurina kuin mahdollista päästämättä niitä hajoamaan. Laiskureita, juoppoja ja kykenemättömiä hän vainosi ankarasti ja koetti karkottaa ne muiden seasta.

Musikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti silmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin aikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja kuin Nikolai.

Kartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän sanoi näitä _syöpäläisiksi_ ja kuten kaikki puhuivat, hän laski ne hemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun toimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen, varsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein tiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä jäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku kartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään epäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön vähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät kaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.

Hän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään ainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään auttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä halusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti tehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja järkkymättömänä.

Usein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi: "tästä _meidän venäläisestä kansastamme_ ei ole mihinkään" ja hän oli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.

Mutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestään _meidän venäläistä kansaamme_ ja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti itselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat hyviä tuloksia.

Kreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja pahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään voinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo, erikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi hänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan kilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla tai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai viljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli ihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta Matvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja ennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo kuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään ikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen silmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai miksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli hajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja koiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta hykerrellen ja sanoi: "kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien hyvyys saadaan riiheen!"

Vielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä, joka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui melkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai musikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä päästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi hänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi toisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma, omituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat vaimolle tuntemattomat lait.

Kun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen ansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja vastasi: "en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut mieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua. Minä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja minä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin pysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan järjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!" puheli hän kuumaveristä nyrkkiään puristellen. "Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä", lisäsi hän, "sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta kuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin muillekaan." Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut ajatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki, mitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti, naapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja vielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä hänestä harras muisto. "Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte oma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen -- siin' oli isäntä!"

VIII.

Ainoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä nähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää nyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana, mutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa yht'äkkiä kokonaan.

Kerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut kuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja huolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta voudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja lyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui pää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa vaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt, m.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä virkkanut mitään miehensä sanoihin.

-- Senkin hävytön roisto, -- sanoi Nikolai tulistuneena. -- Jos hän edes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... -- Mutta mikä sinun on, Maria? -- kysyi hän samassa.

Kreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa kumaraan ja puristi huulensa kiinni.

-- Mikä sinun on, rakkaani?

Rumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt koskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun hän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.

Niin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut hillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.

-- Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä, Nicolas! -- ja hän peitti kasvot käsiinsä.

Nikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti kävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta yht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa yhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt hänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin. "Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?" ajatteli Nikolai. Voimatta ratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa kärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen vaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle itselleenkin.

-- Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, -- sitä ei tule enää koskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, -- lisäsi hän väräjävin äänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.

Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.

-- Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? -- kysyi kreivitär puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.

-- Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. -- Hän tulistui taas. -- Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena, -- sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.