Part 16
Hänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi jossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä jotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta edellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut levähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän oli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän nuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille nopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä Pierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se aika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa kuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo tultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään hänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre yht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti sitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja hän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui Pierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.
-- Kuinka on terveytesi laita? -- kysyi Pierre.
-- Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin kuole, -- vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa kertomusta.
-- Niin, veliseni, -- jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla kasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. -- Niin, veliseni...
Pierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään Pierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen iloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain, antautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se hiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui Pierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt sovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt erään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.
Kauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli kauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli löydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty oikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty sieramet, "niin kuin laki ja järjestys vaati", kuten Karatajef sanoi, sekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.
-- Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta), siitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan vanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja alistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan alituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä kokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä myöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä syntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen, toinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin. Ruvettiin kysymään ukoltakin: "mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?" -- "Minä, rakkaat veljet", sanoo, "kärsin omien syntieni ja muiden pahojen tekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa koskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut. Minä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia." Ja niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt. "Enkä minä itseäni surkuttele", sanoo, "sillä Jumala minua on etsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla." Ja väkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän seurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan surmannut. "Missä", kysyy se, "se tapahtui, milloin ja missä kuussa?" kyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä vanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. "Minun tähteni", sanoo, "saat, vanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet, on tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja pistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka, Kristuksen tähden."
Karatajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita kohennellen.
"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me olemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä kärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot, ystäväni?" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan säteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan, olisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein merkitys. "Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse viranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta surkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun tähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin sinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa oikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen, kuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin käsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava vapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä tuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se ukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!' Etsittiin ja etsittiin." -- Karatajevin alaleuka vavahti. -- "Vaan Jumala oli jo armahtanut häntä -- hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla se oli, ystäväiseni", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen kotvan aikaa eteensä.
Kertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka säteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon juhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen selittämättömällä onnella.
XIV.
-- _A vos places_![103] -- huudettiin yht'äkkiä.
Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.
-- _L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc_![104]
Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset, kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka. Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.
Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat levottoman jännitetyt.
-- _Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit_?...[105] -- kuuli Pierre.
Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.
Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.
Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan, laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä, joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi. Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä -- toinen sotamiehistä katsahti arasti Pierreen -- oli jotain samantapaista, jota Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että muut olivat hänelle nauraneet.
Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan. "Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.
Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.
XV.
Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.
Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.
-- Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään, ansaitsemattomissa kärsimyksissä.
"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.
Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa. Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat, muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan itseensä.
-- Tämä on elämää, -- virkkoi vanha opettaja.
"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole käsittänyt tuota ennen?"
-- Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi. _Vous avez compris, mon enfant_?[106] -- sanoi opettaja.
-- _Vous avez compris, sacré nom_![107] -- kuului huuto ja Pierre heräsi.
Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen, joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset, lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät selvästi hehkuvien hiilten valossa.
-- _Ça lui est bien egal_, -- murahti hän nopeasti käännähtäen takanaan seisovaan sotamieheen. -- _Brigand. Va_![108]
Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.
-- Aa, jopa tuli! -- sanoi Pierre. -- Entä Pla... -- oli hän jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.
Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot painuivat umpeen hänen päänsä päällä.
* * * * *
Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.
-- _Les cosaques_![109] -- huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.
Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.
-- Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! -- huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.
Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.
* * * * *
Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.
-- Paljoko on? -- kysyi Dolohof kasakalta.
-- Toinen sata menossa, -- vastasi kasakka.
-- _Filez, filex_![110] -- komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.
Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon kaivettuun hautaan.
XVI.
Lokakuun 28 p:stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui entistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi nuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat turkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä. Ranskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.
Moskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta, kaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään muuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli taistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä oli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi seuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa Moskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja Beresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta, takaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan erikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset joukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi joukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti keisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa totuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:
"_Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses troupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même d'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles sont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux est en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les autres marchent isolément dans différentes directions et pour leur compte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se débarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme le point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué que beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans cet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige, quelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à Smolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que hommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de l'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles. En outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux soldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont morts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de choses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on n'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un combat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk_."[111]
Sen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli heille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan ruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki oli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.
Kaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin tiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä. Hän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä tapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja ja _ordre du jour_;[112] puhuteltiin toinen toisiaan: "_Sire, Mon Cousin, Prince d'Ekmuhl, Roi de Naples_"[113] j.n.e. Mutta määräykset ja raportit jäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu toimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin toinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he kaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka olivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava. Ja vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä ainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi pelastumaan.
XVII.
Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle, koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä, mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan vihollisen käsiin.
Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään -- se tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa -- mutta sitte kun he olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he suoraan venäläisten eteen.
Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan toisellaiseksi.
Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle, huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.
Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.
Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000 miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta Dnjeprin yli.
Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se antautui tai kuoli.
XVIII.
Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.