Part 11

Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.

Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo, toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.

Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi kerran hevosen lihassa.

Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli tullut entisten ystävällisten välien sijaan.

Tämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa havaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi vatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten eräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä oli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen ystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen tähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies oli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia jälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa voima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut näkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa. Hänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin tuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni hänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.

Pierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua keittoa ja puheli toveriensa kanssa.

Ei Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat nähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä käskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat ikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja iloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä hassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta tukahdutettiin.

Aurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan siellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan täysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen pallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui. Illan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut. Pierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse toiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja sotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä pysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.

Pierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään riisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat koukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman pyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului toista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän niin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta puolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen nauruun päin.

-- Hah-hah-haa! -- nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: -- sotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin. Minua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua -- minun kuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän kyynelten kieriessä silmiin.

Eräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva mies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi vähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.

Laaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut ihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut äänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja kalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu. Metsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa, paljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden metsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen kutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka syvyydessä säihkyivät tähdet. "Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on minussa ja kaikki tuo olen minä!" ajatteli Pierre. "Ja kaiken tuon ottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla rajattu!" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.

XV.

Lokakuun ensimäisinä päivinä kävi Kutusovin luona vielä yksi rauhan hieroja ehdottamassa rauhaa ja tuomassa Napoleonilta kirjeen, joka oli eksyttävästi päivätty Moskovassa, vaikka Napoleon jo oli vähän matkan päässä Kutusovin edellä vanhalla Kalugan tiellä. Kutusof vastasi tähän kirjeeseen samoin kuin edelliseenkin Lauristonin tuomaan: hän sanoi, ettei rauhasta voi olla puhettakaan.

Kohta tämän jälkeen saapui Tarutinon vasemmalla puolella liikuskelevan Dorohovin partiojoukolta tiedonanto, että Fominskojen kylän seudulla on nähty sotajoukkoja, että nämä joukot muodostavat Broussierin divisioonan ja että tämä divisioona, joka on joutunut erilleen muusta armeijasta, saataisiin helposti tuhotuksi. Sotamiehet ja upseerit vaativat taas toimeen ryhtymistä. Esikuntakenraalit, joiden mieliä innosti muisto Tarutinon voiton helppoudesta, vaativat Kutusovia suostumaan Dorohovin ehdotukseen, mutta Kutusof ei pitänyt tarpeellisena minkäänlaista hyökkäystoimintaa. Seurauksena oli keskitie, se nimittäin, jonka täytyi tapahtua; Fominskojeen lähetettiin pieni joukko, jonka oli käytävä Broussierin kimppuun.

Kummallisen sattuman kautta joutui tämä tehtävä, joka oli mitä vaikein ja tärkein, kuten perästäpäin osottautui, Dohturoville, sille samalle vaatimattomalle, mitättömälle Dohturoville, jonka ei ole kukaan kertonut meille laatineen taistelusuunnitelmia, lentäneen rykmenttien edessä, heitelleen kunniamerkkejä pattereille j.n.e., jota kaikki pitivät ja sanoivat epäröiväksi ja tylsäpäiseksi mieheksi, mutta toisekseen samalle Dohturoville, jonka me tapaamme kaikkien venäläisten ja ranskalaisten välisten sotien aikana Austerlitzista alkaen vuoteen 1813 saakka olevan johtavana miehenä kaikkialla, missä asema oli vaikea. Austerlitzissa jäi hän yksinään Augestin sillan luo kokoamaan rykmenttejä ja pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, kun kaikki oli paossa ja tuhon omaa eikä jälkijoukossa ollut ainoatakaan kenraalia. Kuumetautisena sairaana marssi hän 20-tuhantisen armeijan kera Smolenskiin puolustamaan kaupunkia Napoleonin armeijan rynnäköltä. Kun hän Smolenskissa Malahovin porttien luona hädintuskin oli ehtinyt päästä uneen kuumeen kouristuksilta, herätti hänet Smolenskin pommitus, vaan kaupunki piti puoliaan kokonaisen päivän. Kun Bagration kaatui Borodinon taistelussa ja meidän vasempi siipemme oli lyöty samassa suhteessa kuin 9:1 ja ranskalaisten tykistön koko tuli oli suunnattu sinne, lähetettiin hätään juuri samainen epäröivä ja tylsäpäinen Dohturof, joten Kutusof korjasi heti paikalla erehdyksensä, sillä hän oli aikonut lähettää sinne erään toisen. Vähäpätöinen, syrjässä pysyttelevä Dohturof läksi vaaran paikkaan ja Borodino tuotti Venäjän joukoille parhaimman maineen. Monia urhoja on meille kuvattu sekä runoissa että suorasanaisissa kertomuksissa, mutta Dohturovista ei mainita tuskin sanaakaan.

Nyt taas lähetetään Dohturof tärkeään toimeen Fominskojeen ja sieltä Mali Jaroslavetsiin, sinne, missä tapahtui viimeinen taistelu ranskalaisten kanssa ja sinne, mistä nähtävästi jo alkaa ranskalaisten perikato ja taas kuvataan meille joukottain neroja ja sankareja tältä ajalta, mutta Dohturovista ei kuulu sanaakaan tahi jos kuuluukin, ei hänestä sanota monta sanaa ja niihinkään ei ole luottamista. Tämä vaikeneminen todistaa kaikista selvimmin Dohturovin ansiot.

On luonnollista, että semmoisesta ihmisestä, joka ei käsitä koneen käyntiä, tuntuu sen toimintaa nähdessään, että tuon koneen tärkein osa on se lastu, joka on vahingossa joutunut pyörien väliin ja ehkäisten koneen käyntiä riipattaa sen välissä. Ihminen, joka ei tunne koneen rakennetta, ei voi käsittää sitä, ettei toimintaa pilaava ja ehkäisevä lastu ole mikään tärkeä kappale, vaan että se pieni, voimaa siirtävä vaihtoratas, joka pyörii kuulumattomasi, on koneen oleellisimpia osia.

10 p:nä lokakuuta, samana päivänä, jolloin Dohturof oli päässyt puolitiehen Fominskojea ja pysähtynyt Aristovon kylään valmistautuakseen toimeenpanemaan saamansa käskyn, oli koko Ranskan armeija, joka oli saapunut kuumeenomaisella kiireellä Muratin varusasemiin ryhtyäkseen, kuten näytti, taisteluun, äkkiä aiheettomasti kääntynytkin oikealle uudelle Kalugan tielle ja alkanut marssia Fominskojen kylään, jossa äsken oli Broussier ollut yksinään. Tällöin oli Dohturovin johdossa paitsi Dorohova kaksi Fignerin ja Seslavinin pientä osastoa.

Illalla 11 p:nä lokakuuta saapui Seslavin Aristovoon tuomaan päällikölle erästä vangittua ranskalaista kaartilaista. Vanki kertoi, että Fominskojeen tänään saapuneet joukot olivat suuren armeijan etujoukkoja, että Napoleon oli niiden mukana ja että armeija oli kokonaisuudessaan lähtenyt Moskovasta jo viidettä päivää sitte. Samana iltana kertoi eräs Borovskista tullut hovilainen nähneensä tavattoman suuren sotajoukon saapuneen kaupunkiin. Dorohovin osaston kasakat ilmottivat, että he olivat nähneet ranskalaisen kaartin marssivan Borovskiin päin. Kaikista näistä tiedoista näkyi selvästi, että siellä, jossa oli luultu olevan yhden divisioonan, olikin nyt koko ranskalainen armeija, joka tuli Moskovasta odottamatonta suuntaa -- vanhaa Kalugan tietä. Dohturof ei tahtonut ryhtyä mihinkään, koska hän näin ollen ei tiennyt, mikä oikeastaan oli hänen tehtävänsä. Hänen oli käsketty rynnätä Fominskojen kimppuun. Mutta Fominskojessa oli alussa ollut vain Broussier, vaan nyt oli koko ranskalainen armeija. Jermolof aikoi menetellä oman harkintansa mukaan, mutta Dohturof vaati, että hänen täytyy saada määräys hänen armoltaan. Päätettiin lähettää tiedonanto pääesikuntaan.

Tätä viemään valittiin ravakkaluontoinen upseeri Bolhovitinof, jonka piti kirjallisen tiedonannon ohella selittää suusanallisesti koko asia. Kahtatoista käydessä yöllä läksi Bolhovitinof kirjeen ja suulliset selitykset saatuaan nelistämään pääesikuntaan mukanaan kasakka, joka kuletti varahevosia.

XVI.

Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään eteiseen.

-- Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! -- virkkoi hän eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.

-- Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole nukkuneet, -- kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. -- Herättäkäähän ensin kapteeni.

-- Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, -- sanoi Bolhovitinof astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.

Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta herättämään.

-- Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.

-- Mitä, mitä? Mistä? -- kysyi jonkun uninen ääni.

-- Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa, -- virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.

Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.

-- Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, -- virkkoi hän jotain kopeloiden. -- Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.

-- Tässä on kirje, -- vastasi Bolhovitinof, -- ja se on käsketty heti antaa päivystävälle kenraalille.

-- Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? -- sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin, Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, -- lisäsi hän.

Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.

-- Ah, heittiöt! -- virkkoi hän kiukkuisesti.

Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli Konovnitsin.

Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa. Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän ryvettänyt kasvonsa.

-- Kuka on tiedon lähettänyt? -- kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.

-- Tieto on varma, -- vastasi Bolhovitinof. -- Sekä kasakat että vangit ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.

-- Eihän sille mitä, täytyy herättää, -- sanoi Shtsherbinin nousten ja mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli peitteenä. -- Pjotr Petrovitsh! -- sanoi hän. (Konovnitsin ei liikahtanut.) Pääesikuntaan! -- virkkoi adjutantti hymähtäen tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.

Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni ja luja ilme.

-- No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? -- kysyi hän heti, mutta rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.

Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.

-- Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.

Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut. Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä, että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä. Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.

Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien, Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon, pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt, että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta muodostavat koneen tärkeimmän osan.

Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.

Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan, vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.

XVII.

Kutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän usein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta vuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.

Näin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen käden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen tähystäen.

Siitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan kanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan Kutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä eikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin hyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen, jota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan suuntaan, ajatteli hän.

"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme hyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun sota-urhojani!" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa, silloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt kypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu pilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä, että eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko venäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se seikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja partiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein varmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin vielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.

"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet. Odottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!" ajatteli hän. "Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden! Niinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin lapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki tahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä kysymys."

"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät! Niistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta (hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin keksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!"

Ratkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava vaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin ajatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan. Toiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen kauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten kanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta todistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut niitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä teki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri sitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin keksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se, ettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä paria kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä enemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia Napoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia Pietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä niinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan häntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof ajatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin, Mediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli se, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin joukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen päivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli tehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan: ranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot Broussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan tukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä vahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon lähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat tärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta kokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten taipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki tiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja hän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja kuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä uskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat. Kaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista täyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja mukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa kanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta, romaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa j.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli hänen ainoa sisin toivonsa.

Yöllä 11 p:nä lokakuuta hän virui ruumis käsivarassa ja ajatteli tätä.

Viereisessä huoneessa alettiin liikkua, sieltä kuului Toll'in, Konovnitsinin ja Bolhovitinovin askelia.

-- Hoi, kuka siellä? Käykää sisään, sisään! Mitä uutta? -- huudahti sotamarsalkka heille.

Sillä aikaa kun lakeija sytytti kyntteliä, kertoi Toll viestien sisällön.

-- Kuka ne on tuonut? -- kysyi Kutusof niin kylmän ankarin kasvoin, että ne hämmästyttivät Tollia, kun kyntteli oli syttynyt.

-- Epäilemisen varaa ei ole vähääkään, teidän armonne.

-- Käske, käske hänet tänne!

Kutusof istui toinen jalka riipuksissa sängystä ja suuri vatsa pöngällään toista, ristissä olevaa jalkaa vasten. Hän siristeli näkevää silmäänsä voidakseen paremmin tarkastaa lähettiä ja ikäänkuin haluten lukea tämän piirteistä sitä, mikä askaroitti hänen omia ajatuksiaan.

-- Sano, sano, poikaseni, -- sanoi hän Bolhovitinoville hiljaisella, vanhanvoivalla äänellään ja vetäen kiinni rinnan kohdalta levälleen auenneen paidan. -- Tule, tule lähemmä. Minkäslaisia viestiä sinä olet minulle tuonut? Mitä? Napoleonko lähtenyt Moskovasta? Totisestiko? Mitä?

Bolhovitinof esitti tarkalleen ensiksi kaiken sen, mikä hänen oli käsketty kertoa.

-- Kerro, kerro nopeammin, älä piinaa minua, -- keskeytti Kutusof hänet.