Part 5
Kahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta lukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut henkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan, ei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään muuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei Bennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa itselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja sotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui hallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka muuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut menettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa, huomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja pelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja kelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti hallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta asiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja huusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia kaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan yhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla ja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta palveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä. Neljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan nääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä, todisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai vääryyttä.
Kaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä, arvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä keisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat huomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan kuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta työläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja vakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa, kun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden törmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo monilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, -- loi tämä kahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä pyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan. Nousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun soittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo toiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät äänet.
Kaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei saapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään kuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa kokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista virtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä pääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä irti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.
Tämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee etupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että armeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva suhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on vahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä johdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan poistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo pakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan pitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että kehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi semmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja vallan kautta.
Juuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan leirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän puolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja Araktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut hallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä kulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti ja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin asukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä jättäisi armeijan.
Kansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan puolustamiseksi, -- sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin aikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä Venäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen armeijasta lähdön tekosyyllä.
X.
Tätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi päivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi haluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä Turkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi illalla Bennigsenin asuntoon.
Samana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta liikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin osottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut hallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli todistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli rakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikan _chef d'œuvr'ina_. ja jonka piti tuhota Napoleon, -- että tämä samainen leiri oli järjetön kapine ja Venäjän armeijan perikato.
Ruhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö maakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut siellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan Bolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali Bennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä tarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli alettu pahasti epäillä.
Tshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen ikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat vielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä nurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli huoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi väsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan entiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen oven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa. Sinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä muutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien vaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti epämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien kysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän puolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt, kenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti karanneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut mikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei kuuli, oli koko homman _la cheville ouvrière_.[35] Ruhtinas Andrei sai tilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen jälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli tavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan, tuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä milloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä monia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein oli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin. Tämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli äsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan nähnyt.
Pfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja jykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin longottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä kuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla nähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset vallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen silmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa, johon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni Tshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti haluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa tervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi olevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään Tshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että hallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli perustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä bassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana: _Dummkopf_ ... tai: _zu Grunde die ganze Geschichte_ ... tai: _s'wird was gescheites d'raus werden_...[36] Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja selvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin muistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli päättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas Andrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: "_da muss ein schöner taktischer krieg gewesen seim_".[37] -- Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen, josta kuului ääniä.
Näkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli nyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja arvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän lyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot mielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä toivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia miehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä, että vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen -- tieteen -- eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen pohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää itseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman tenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä siksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan kansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen on tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on ehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että hän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas on itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä tahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää. Saksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja vastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden -- tieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on absoluuttinen totuus.
Tämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä -- näennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren sotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa sotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta, joutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin paljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan, koska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen esineenä.
Vuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi Jenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut pienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen teoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan ainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän pilkallisesti: "_ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel gehen werde_".[38] Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin kovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen -- sen sovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea käytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan iloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että teoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen teoriansa pätevyyden.
Hän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa nykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki menee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla törröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot todistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.
Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän bassonsa äreä ääni.
XI.
Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti. Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun, mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:
-- _Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa_, -- puhui Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. -- _Quant à celui, Sire_, -- jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt hillitsemään itseään, -- _qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet_.[39]
Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:
-- Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota minua.
Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi. Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen, jonne neuvosto oli kokoutunut.
Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.
Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä, minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään, toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea. Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa, sanoi hän vain:
-- Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion aseman, jonka selkäpuoli on avoin; tai _von diesem italienischen Herrn_ hyökkäys, -- _sehr schön_;[40] tai peräytyminen -- _auch gut_.[41] Miksi minulta kysytään? -- sanoi hän. -- Itsehän te tiedätte paremmin kuin minä.
Mutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy hänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja silmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:
-- Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään paremmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei tarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun ehdottamani perusteet, -- puhui hän luisevilla sormillaan pöytään jyskyttäen. -- Missä tässä on vaikeus? Loruja, _Kinderspiel_.[42]
Hän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua nopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan leirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että jos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se auttamattomasti tuhoutuu.
Paulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi. Wolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja alkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä, joka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki -- ei ainoastaan se, mikä jo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, -- oli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin vaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu pantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti, todisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa matemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua. Wolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin kysäisten Pfuelilta: "_nicht wahr, Exellenz_?"[43] Kuten taiston tuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin äkäisesti Wolzogenilleen:
-- _Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden_?[44]
Paulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan kielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi ruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.
Näistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa tuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista läsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut mitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se suunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien uurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja epämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän väkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä paitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa -- Pfuelia lukuunottamatta -- sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805 sotaneuvottelussa -- ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä pelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan mahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla nimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti pitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa vastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa myöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja siitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten muutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista väitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa olevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta pilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine hiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän koettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän siitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus, jolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja näyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.