Part 38

-- Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, -- sanoi Natasha ruveten nopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.

Saatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän jalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa yli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä uudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja taitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää liikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta kuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan eteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa heinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.

-- Natasha, käy sinä keskeen, -- sanoi Sonja.

-- Minä käyn tähän, -- vastasi Natasha. -- Käykää nyt nukkumaan, -- lisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.

Kreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat vuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden virstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen humua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat hävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.

Pitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin sisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän kuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin käännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja Sonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle. Natasha ei vastannut.

-- Taitaa jo nukkua, äiti, -- vastasi Sonja hiljaa.

Hetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään kukaan vastannut.

Kohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti. Natasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta jalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla lattialla.

Seinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen voitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä vastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain ennallaan. Natasha nosti itseään.

-- Sonja, nukutko sinä? Äiti! -- kuiskasi hän.

Kukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi itsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan jalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte hän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui sen kylmään kahvaan.

Hänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin seiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä jyskytystä.

Hän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen kostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi paljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja avasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä. Peränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä paksulle karrelle palanut talikyntteli.

Jo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo, oli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt, miksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että näkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi siitä, että se oli välttämätöntä.

Koko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän yöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut, valtasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on tullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo lakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli Natashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha näki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen alla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä jokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava voima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte toisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä pyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla makasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).

Kamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka haavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät ihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita, yöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys: "mitä te tahdotte?" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä, mikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin ihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui kamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi kädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän oli aina muulloinkin hänet nähnyt.

Ruhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen kasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina katsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli paljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle erityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut vielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja nopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.

Ruhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.

XXXII.

Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa. Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa. Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää, josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn, virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.

Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen jotain ymmärtää ja muistella.

-- En huoli enää. Onko Timohin siinä? -- kysyi hän.

Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitenkä haava jaksaa?

-- Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?

Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.

-- Voisikohan saada kirjan? -- kysyi hän.

-- Minkä kirjan?

-- Raamatun. Minulla itselläni ei ole.

Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan. Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja pantaisiin sinne hänen alleen.

-- Ja mitä se teille maksaa! -- puheli hän. -- Minulla itselläni ei sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, -- puheli hän surkealla äänellä.

Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.

-- Se oli tosiaankin hävytöntä, -- virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle. -- Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa kärsiä.

-- Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, -- virkkoi kamaripalvelija.

Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut, kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.

Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia. Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti, selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.

"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois", ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni, joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni! Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi poika?..."

Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti: "i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti" ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa, ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin, vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa. "Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa, tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt. Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.

"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'... Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta tavattoman selvästi ja voimakkaasti.

"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus, joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen nytkin tuota autuasta tunnetta. -- Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa vihollisiaan. Rakastaa kaikkea -- rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä. Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...

"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan, mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada sanoa"...

"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" -- puks! rapsahti kärpänen... Ja hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi, kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.

"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä. Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan, vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi, jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut. Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa) katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.

Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.

-- Tekö? -- sanoi hän. -- Miten onnellista!

Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa käteen.

-- Antakaa anteeksi! -- sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi katseen ruhtinas Andreihin. -- Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä rakastan teitä, -- virkkoi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa anteeksi...

-- Mitä anteeksi? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, -- virkkoi Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin siihen koskiessa.

-- Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, -- sanoi ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän olisi nähnyt hänen silmänsä.

Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului puhelua.

Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta, herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli ääneti kyyhöttänyt penkillä.

-- Mitäs tämä on? -- kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. -- Suvaitkaa poistua, neiti.

Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva kreivitär oli lähettänyt.

Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.

* * * * *

Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen hoitamisessa.

Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa. Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti pois kaikki muut arvelut.

XXXIII.

Pierre heräsi syyskuun 3 p:nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku, jossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja hänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän eilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa kapteeni Ramballen kanssa.

Kello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre nousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli pannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä, juuri tänä päivänä.

"Enköhän jo ole myöhästynyt?" ajatteli Pierre. "Tuskin, _hänen_ tulonsa Moskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12."

Mutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä odotti, vaan jouduttautui lähtöön.

Kohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä. Vaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän kantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli piilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut pistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut. Kaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää lataamaan. "Samahan se on tikarikin", sanoi Pierre itselleen, vaikka hän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään päätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut siinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta ikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu teko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan tekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin luota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen tikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.

Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni olisi kuullut ja astui ulos kadulle.

Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad, Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.

Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua. Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se, etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului. Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään. Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.