Part 35

Silloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen kiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan, että hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa odottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja miksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin. Kreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan vapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.

-- Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa hyvä, -- virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.

Kreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän läksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla seisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin. Kreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan ulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.

Kun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää kuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä muistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut alamaistensa edessä. "_La populace est terrible, elle est hideuse_", ajatteli hän ranskaksi. "_Ils sont comme les loups qu'on ne peut apaiser qu'avec de la chair_".[212] -- "Kreivi! Jumala yksin tuolla ylhäällä!" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja kylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin selkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin hymähti halveksivasti itselleen. "_J'avais d'autres devoirs_", ajatteli hän. "_Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et pérrisent pour le bien publique_";[213] ja hän rupesi ajattelemaan yleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen huostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta ei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor Vasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä _bien publiquen_ tähden), vaan ylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. "Jos minä olisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, _ma ligne de conduite aurait été tout autrement tracée_,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä ylipäällikön henki että arvo." Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä istuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin ruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa ruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt. Ajatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun maailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei yksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan tyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on _le bien publique_,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.

Ihminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä hyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä tämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.

Hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka hän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä siinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota _à propos_[216] -- rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää väkijoukko.

"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen," ajatteli Rostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön). "Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä rankaisematta ja siten _je faisais d'une pierre deux coups_:[217] minä toimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin pahantekijän."

Kun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi hän täydellisesti.

Puolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin kenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen ja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa Jauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.

Kreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia moitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen tähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu kaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin jättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli), kohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen tällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe Rostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.

Sokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja keltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan ryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä, kulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.

Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti. Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä kohti.

Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä, huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset. Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti saframinkeltaisilla valkuaisilla.

-- Seis! Pysähdy! Kuuletko? -- huuteli hän vihlovasti ja sitte taas alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.

Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.

-- Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet. Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti rakennan! -- huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.

Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia. Hän käännähti poispäin hourumielisestä.

-- A ... anna mennä joutuimmin! -- kiljasi hän kuskille väräjävin äänin.

Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa, vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet turkkipukuisen petturin veriset kasvot.

Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt, että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen, vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun: "hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" -- "Miksi minä sanoin nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi _mitään_ tapahtunut". Hän näki säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen, jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. _La plèbe, le traître ... le bien publique_",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa, kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa, vaan ainoastaan armeija.

-- Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään tämmöistä ei olisi tapahtunut! -- sanoi hän.

Kutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle lausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä merkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan puhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni. Kutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan Rostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:

-- Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.

Ajatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi oliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta, kreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui nopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä kreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi huutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.

XXVI.

Neljättä käydessä iltapäivällä marssivat Muratin joukot Moskovaan. Ensimäisenä ratsasti osasto württembergiläisiä husaria, näiden takana ratsasti suuren seurueen keskellä itse Neapelin kuningas.

Arbatin keskikohdalla, lähellä Nikola Javlennin kirkkoa pysähtyi Murat odottelemaan etujoukolta tietoa siitä, miten oli kaupungin linnan "_le Kremlin'in_" laita.

Muratin ympärille keräytyi pieni joukko väkeä Moskovaan jääneitä kaupungin asukkaita. Kaikki katsoivat arastellen ja hölmistyneinä kummallista, höyhenillä ja kullalla kirjailtua pitkähiuksista päällikköä.

-- Tuoko se nyt on se heidän tsaarinsa? Pulska mies! -- kuului hiljaista puhelua.

Tulkki ajoi väkijoukon luo.

-- Ottakaa lakit päästä... -- puhelivat ihmiset toinen toiselleen.

Tulkki kääntyi erääseen vanhaan piharenkiin ja kysyi, oliko vielä pitkältä Kremliin. Piharenki tarkkasi hölmistyksissään hänelle outoa puolalaista puhuntatapaa, ja kun hän ei omaksunut tulkin sanojen kaikua venäläiseksi puheeksi, ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin, vaan hiihätti toisten selkien taa piiloon.

Murat ratsasti tulkin luo ja käski kysymään, missä Venäjän joukot olivat. Eräs venäläisistä ymmärsi, mitä häneltä kysyttiin ja useat alkoivat yhtäkkiä vastailla tulkille yhteen ääneen. Etujoukko-osastosta saapui ranskalainen upseeri, joka ilmotti Muratille, että linnan portit olivat teljetyt ja että siellä luultavasti oli väijytys.

-- Vai niin, -- virkkoi Murat ja käännyttyään erääseen seurueensa herraan hän käski ottamaan neljä kepeää tykkiä ja ampumaan niillä portteja.

Osa tykistöä erosi kolonnasta, joka seurasi Muratia ja läksi kiitämään nopeaa vauhtia pitkin Arbatia. Laskeuduttuaan Vosdvischenkan päähän pysähtyi tykkijoukko ja asettui torille rintamaan. Muutamia ranskalaisia upseeria komensi järjestämään tykit jonkun matkan päähän toisistaan, jonka jälkeen he rupesivat tarkastamaan Kremliä kaukoputkella.

Kremlistä alkoi kuulua kellojen soittoa iltamessuun ja tämä sai ranskalaiset kuohuksiin. He luulivat, että kellojen soitto kutsui aseisiin. Muutamia jalkasotamiehiä juoksi Kutavjevskin portille. Portti oli teljetty hirsillä ja lautasuojuksilla. Kaksi kiväärin laukausta pamahti portin takaa, heti kun vain ranskalainen upseeri miehineen alkoi lähestyä niitä. Tykkien luona seisova kenraali huusi upseereille muutamia komentosanoja ja upseeri kiiruhti sotamiehineen takasin.

Portin takaa kuului vielä kolme laukausta. Yksi laukauksista osui ranskalaisen sotamiehen jalkaan, jolloin lautasuojuksien takaa kuului muutamia omituisia huudahduksia. Ranskalaisen kenraalin, upseerien ja sotamiesten kasvojen äskeinen iloisen levollinen sävy muuttui yht'aikaa aivan kuin komennosta tuikeaksi ja päättäväksi piirteeksi, joka ilmaisi heidän olevan valmiit taisteluun ja kärsimyksiin. Marsalkasta asti viimeiseen sotamieheen saakka tuntui kaikista heistä, ettei tämä paikka ollutkaan Vosdvischenka, Mohovaja, Kutavja tai Troitskin portit, vaan että se oli uuden, luultavasti verisen taistelutantereen uusi paikka. Ja kaikki valmistautuivat tähän taisteluun. Portin takaa kuuluvat huudot olivat vaijenneet. Tykit asetettiin ampumakuntoon. Tykkimiehet puhalsivat karaistuneihin sytyttimiin. Upseeri komensi: _feu_![219] ja samassa kaikui kaksi vinkuvaa ääntä. Kartessin luodit roiskivat portin kiviä, hirsiä ja lautasuojuksia vastaan ja kaksi savupilveä alkoi huppelehtia torin yllä.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun pitkin kivistä Kremliä kiirineen kaijun kumina oli vaijennut, kuului kummallisia ääniä ranskalaisten päiden päällä. Suunnattoman suuri naakkaparvi ryöpsähti lentoon muureilta ja alkoi rääkkyen ja suhisevin siivin kaarrella ilmassa. Näiden äänien seasta kajahti yksinäinen ihmishuuto porttiholvista ja savun seasta pisti näkyviin mies, joka oli hatutta päin ja kauhtana päällä. Hänellä oli kivääri, jolla hän tähtäsi ranskalaisiin. "_Feu_!" toisti tykki-upseeri ja samassa pamahti yht'aikaa yksi kiväärin- ja kaksi tykinlaukausta. Savu salpasi taas portin näkymättömiin.

Lautasuojusten takaa ei enää näkynyt mitään liikettä ja ranskalaisia upseeria läksi jalkaväkeä mukanaan portille. Porttiholvissa virui kolme haavottunutta ja neljä surmautunutta miestä. Kaksi miestä, joilla oli kauhtanat päällä, pakeni kyyrysillään muurien vierustaa pitkin Snamenkalle päin.

-- _Enlevez-moi ça_,[220] -- sanoi upseeri osottaen hirsiä ja ruumiita ja ranskalaiset viimeistettyään haavottuneet heittivät ruumiit alas notkoon.

Keitä nämä miehet olivat, sitä ei kukaan tiedä. "_Enlevez-moi ça_," sanottiin vain heistä, jonka jälkeen heidät viskattiin syrjään ja myöhemmin peitettiin sen verran mullalla, etteivät olisi löyhkäneet. Ainoastaan Thiers on omistanut heidän muistolleen muutamia kauniita sanoja: "_Ces misérables avaient envahi la citadelle sacrée, s'étaient emparés des fusils de l'arsenal et tiraient (ces misérables) sur les français. On en sabra quelques uns et on purgea le Kremlin de leur présence_".[221]

Muratille ilmotettiin, että tie on puhdistettu. Ranskalaiset marssivat portista sisään ja alkoivat asettua leiriin Senaatin torille. Sotamiehet viskoivat senaatin ikkunoista torille tuoleja ja tekivät nuotioita. Toiset osastot marssivat Kremlin läpi ja sijottuivat Maroseikalle, Lubjankalle ja Pokrovkalle. Kolmannet sijottuivat Vosdvischenkalle, Snamenkalle, Nikolskajalle ja Tverskajalle. Kun ranskalaiset eivät missään tavanneet isäntäväkeä, eivät he asettuneet Moskovaan kuten asetutaan asumaan kaupungin kortteereihin, vaan asettuivat kaupunkiin muodostettuun leiriin.

Vaikka ranskalaiset olivatkin riekaleissa, nälkäisiä, nääntyneitä ja huvenneet puoleksi entisestä lukumäärästään, marssivat he kuitenkin Moskovaan hyvässä järjestyksessä. Jos kohta armeija oli uupunut ja nääntynyt, oli se vielä sittenkin taistelukuntoinen ja uhkaava. Mutta se oli armeijaa vain siihen hetkeen asti, kunnes sen väki ei ollut hajaantunut asuntoihin. Niin pian kun rykmenttien väki alkoi kuleksia rikkaiden autioissa taloissa, silloin hävisi armeija ainiaaksi ja sen sijaan muodostui jotain asukkaiden ja sotamiesten välimuodon väkeä, jota sanotaan sotarosvoiksi. Kun tämä sama väki viiden viikon kuluttua läksi pois Moskovasta, ei se enää muodostanut sotajoukkoa. Se oli vain lauma sotarosvoja, joista jokainen kuletti mukanaan kannalmuksen tai kuorman tavaroita, jotka hänestä tuntuivat arvokkailta ja tarpeellisilta. Ei ainoankaan sotamiehen päämääränä Moskovasta lähtiessä ollut, kuten ennen, vallottaminen, vaan saadun ja anastetun käsissä pysytteleminen. Sen apinan tavoin, joka työnsi kätensä ahdaskaulaiseen ruukkuun ja otettuaan kourallisen pähkinöitä ei avannut nyrkkiään, jottei olisi menettänyt saalistaan sekä siten joutui perikatoon, oli ranskalaistenkin Moskovasta lähtiessään nähtävästi jouduttava perikatoon siitä syystä, että he kulettivat mukanaan ryöstettyä tavaraa, jota heidän oli yhtä mahdoton hylätä, kuin apinan oli mahdotonta avata pähkinöitä täynnä olevaa nyrkkiään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun kukin ranskalainen rykmentti oli asettunut johonkuhun kaupungin kortteliin, ei jäänyt jälelle ainoatakaan sotamiestä eikä upseeria. Talojen ikkunoissa vilkkui sinellipukuista väkeä, joka nauraen ja ylpeillen herrasteli huoneesta toiseen; viinikellareissa ja kellarikerroksissa isännöi samallaista väkeä ruokavarojen kimpussa; pihoissa kulki samallaista väkeä aukomassa ja särkemässä aittojen ja tallien ovia; keittiöissä viritettiin tulia, käärityin hihoin alustettiin taikinoita, paistettiin ja keitettiin, peloteltiin, nauratettiin ja hyväiltiin naisia ja lapsia ja tätä väkeä oli kaikkialla niin puodeissa kuin asunnoissakin; mutta sotajoukkoa ei enää ollut.

Samana päivänä antoivat ranskalaiset päälliköt käskyn toisensa jälkeen, että sotaväkeä kiellettäisiin hajaantumasta ympäri kaupunkia, että ankarasti ehkäistäisiin sotarosvous ja asukkaiden väkivaltainen kohtelu ja että jo tänä iltana toimitettaisiin yleinen nimien huuto. Mutta eivät minkäänlaiset toimenpiteet tehonneet ja se väki, joka ennen oli muodostanut sotajoukon, ajelehti pitkin rikasta ja mukavuuksia ja varastoja täynnä olevaa autiota kaupunkia. Samoin kuin nälkäinen susilauma yhtenä röykkönä vaeltaa pitkin lakeata ketoa, mutta niin pian kuin se on osunut uhkuville laitumille, hajaantuu se vastustamattomalla voimalla eri tahoille, hajaantui myöskin ranskalainen sotajoukko yhtä vastustamattomasti pitkin rikasta kaupunkia. Asukkaita ei Moskovassa ollut ja sotamiehet imeytyivät siihen kuin vesi hiekkaan ja hillittömin laumoin valahtivat kaikkiin suuntiin Kremlistä, jonne he olivat ensin saapuneet. Kun ratsumiehet ajoivat jonkun kauppiaan taloon, joka oli hylätty kaikkine hyvyyksineen ja jossa oli pilttuita ei ainoastaan heidän omille hevosilleen vaan muillekin liikenemään, kulkivat he kuitenkin viereiseen taloon ja valtasivat sen, koska se näytti heistä paremmalta, monet valtasivat useampia taloja yht'aikaa, kirjottivat seiniin liidulla, ken ne oli ottanut ja riitelivät jopa tappelivatkin toisten osastojen kanssa. Useat sotamiehet eivät malttaneet asettua paikoilleen, vaan juoksivat kaduille tarkastamaan kaupunkia ja kuultuaan, että kaupunkiin oli kaikki jätetty jälelle, riensivät he sinne, mistä olisi voinut kaapata ilmaiseksi arvokasta tavaraa. Päälliköt kulkivat hillitsemässä sotamiehiä, mutta itsekin innostuivat tahtomattaan samoihin tekoihin. Karjetni Rjadin myymälöihin oli jäänyt ajopelejä ja niissä tungeskeli kenraaleja kuka minkinlaista ajopeliä valiten. Kaupunkiin jääneet asukkaat kutsuivat vieraikseen päälliköitä toivoen täten pääsevänsä turvaan ryöstöiltä. Rikkautta oli niin määrättömän paljon, ettei sillä näkynyt olevan loppua. Kaikkialla sen paikan ympärillä, jonka jokin ranskalainen osasto oli vallannut, oli kosolta tuntemattomia ja valtaamattomia paikkoja, joissa kuten ranskalaisista tuntui, oli vielä enemmän rikkautta. Samoin kuin vesi ja kuiva maa häviää siitä syystä, että sille kaadetaan vettä, hävisi myöskin sotajoukko siitä syystä, että se oli nälkäisenä tullut äveriääseen ja autioon kaupunkiin ja hävisi myöskin äveriäs kaupunki. Sen sijaan tuli saastaa, tuli tulipaloja ja sotarosvoutta.

* * * * *

Ranskalaiset sanoivat syyksi Moskovan paloon _au patriotisme féroce de Rostopchine_;[222] venäläiset puolestaan ranskalaisten vääräuskoisuutta. Mutta semmoisia syitä, joiden perusteella Moskovan palo olisi luettava yhden tai useamman henkilön viaksi, ei oikeastaan ollut eikä voinut ollakaan. Moskova paloi siitä syystä, että se oli joutunut semmoiseen olotilaan, jonka vallitessa jokaisen puisen kaupungin täytyi palaa siitä huolimatta, onko kaupungissa 130 huonoa paloruiskua tahi ei. Moskovan täytyi palaa siitä syystä, että asukkaat olivat sieltä matkustaneet pois, sen täytyi palaa yhtä välttämättömästi, kuin täytyy palaa höylälastuläjän, johon useiden päivien kuluessa sinkoilee kipunoita. Semmoinen puinen kaupunki, jossa ihmisten asuessa omissa kodeissaan ja poliisin valvoessa järjestystä on tulipaloja melkein joka päivä, ei voinut olla syttymättä palamaan silloin, kun kaupungissa ei ollut omia asukkaitaan, vaan asusti sotaväkeä, joka poltteli piippua, joka viritti nuotioita Senaatin torille senaatin tuoleista ja keitti itselleen ruokaa kaksi kertaa päivässä. Jos esimerkiksi rauhan aikana sotaväkeä asettuu maakylien taloihin, niin heti enentyy sillä paikkakunnalla tulipalojen määrä. Eikö sitä suuremmalla syyllä suurene tulipalojen mahdollisuus autiossa ja puisessa kaupungissa, johon on asettunut ventovierasta sotaväkeä? Ei _le patriotisme féroce de Rostopchine_ eikä ranskalaisten vääräuskoisuus ole tässä vähääkään syypäät. Moskova syttyi palamaan piipuista, keittiöistä, nuotioista ja vihollisten sotamiesten huolimattomuudesta, jotka eivät olleet omissa kodeissaan. Jos olisikin tapahtunut murhapolttoja (mikä muuten on hyvin epäiltävää, sillä tahalliseen sytyttämiseen ei kellään ollut mitään syytä, koska se olisi tuottanut suuria vastuksia ja ollut vaarallista), ei murhapolttoja kuitenkaan voi pitää minään syynä, koska ilman niitäkin olisi tapahtunut samoin.

Niin mieleistä kuin ranskalaisista olikin syyttää Rostoptshinin petomaisuutta ja venäläisistä syyttää itse kaiken pahan juurta Bonapartea tahi sitte pistää sankarillinen sytytinsoihtu oman kansansa käteen, täytyy kuitenkin huomata, ettei tällaista välitöntä tulipalon syytä voinut olla olemassa sillä Moskovan täytyi palaa samoin kuin täytyy palaa jokaisen kylän, tehtaan ja jokaisen talon, josta asukkaat ovat poistuneet ja johon ventovierasta väkeä lasketaan isännöimään ja keittämään itselleen puuroa. Moskovan sytyttivät asukkaat, siitä ei ole kiistelemistä, mutta eivät ne asukkaat, jotka olivat jääneet kaupunkiin, vaan ne, jotka olivat muuttaneet pois. Moskova, jonka vihollinen oli miehittänyt, ei jäänyt Berlinin, Wienin eikä muiden kaupunkien tavoin eheäksi ainoastaan siitä syystä, etteivät sen asukkaat tarjonneet ranskalaisille leipää ja suolaa eikä avaimia, vaan muuttivat kaupungista pois.

XXVII.

Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan suussa.

Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.