Part 32

Vanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi matkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta kuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi kolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan sanota: "Jumalan nimeen!" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään hänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja tämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu vaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti alamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin kuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka kuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat kaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja kiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin hakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta sanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään ja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki muutkin tekivät samoin. "Jumalan nimeen!" sanoi Jefim painettuaan lakin päähään. "Antakaa mennä!" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja hytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä ollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut kovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua katurinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään vastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat heitä molemmin puolin ajopelejä.

Harvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt istuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen ohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan seiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta katsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein kaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei tiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman kuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi, että ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa Nikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia kuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat vaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa huudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja jalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:

-- Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!

-- Kuka, kuka?

-- Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! -- virkkoi Natasha työntäen yläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua miestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen valepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman ukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri astumassa Suharevan tornin holvin alle.

-- Jumaliste se on Besuhof ... kauhtana päällä ja joku vanha poika mukanaan. Jumaliste, -- puheli Natasha, -- katsokaa, katsokaa!

-- Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!

-- Äiti, -- huusi Natasha, -- minä panen vaikka pääni pölkylle siitä, että se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! -- huusi hän kuskille.

Mutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt kulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin, etteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.

Kaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa kauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä henkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää kumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän rinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka kurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren kyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei voinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin syviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt ukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän Natashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen, hän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli kulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä hän pysähtyi.

Vaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva hymy.

-- Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! -- huusi Natasha ojentaen hänelle kättään. -- Mitä te tuolla tavoin? Mitä te tarkotatte?

Pierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat pysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.

-- Mikä teidän on, kreivi? -- kysyi kreivitär ihmettelevin ja surkuttelevin äänin.

-- Mikäkö ja miksi -- sitä älkää kysykö minulta, -- sanoi Pierre vilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän tunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.

-- Aijotteko te jäädä Moskovaan?

Pierre oli hetkisen vaiti.

-- Moskovaan? -- sanoi hän sitte kysyvästi. -- Niin, Moskovaan. Hyvästi.

-- Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän kanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! -- sanoi Natasha. -- Äiti, annatteko te minun jäädä?

Pierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta kreivitär keskeytti hänet.

-- Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.

-- Niin, olen ollut, -- vastasi Pierre. -- Huomenna on myöskin taistelu... -- lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti hänet.

-- Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen...

-- Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään. Huomenna... Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, -- virkkoi hän, -- hirmuinen aika!

Hän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.

Natasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin hieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.

XVIII.

Siitä pitäen, kun Pierre oli kadonnut kotoaan, asusti hän jo toista päivää Basdejef-vainajan autiossa huoneustossa. Tämä oli tapahtunut seuraavalla tavalla.

Herättyään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut Moskovaan ja käynyt kreivi Rostoptshinin luona, ei hän pitkään aikaan kyennyt käsittämään, missä hän oli ja mitä ihmiset häneltä tahtoivat. Kun hänelle ilmotettiin niiden henkilöiden nimien joukosta, jotka häntä odottivat vastaanottohuoneessa, että häntä haluaa tavata eräs ranskalainen, joka oli tuonut hänelle kirjeen kreivitär Helena Vasiljevnalta, joutui hän yhtäkkiä sen hämmennyksen ja toivottomuuden tunteen valtaan, jonka kahleisiin hän oli taipuvainen vaipumaan. Hänen mieleensä nousi yhtäkkiä, että nyt on kaikki lopussa, kaikki sekasin, kaikki sortunut raunioiksi, ettei ole väärää eikä vanhurskasta, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavissa ja että tästä asemasta ei ole olemassa minkäänlaista pääsyä. Luonnottomasti hymyillen ja jotain mutisten hän istuutui toisinaan sohvalle ja lyyhistyi siihen avuttomaan asentoon; toisinaan hän nousi kävelemään, meni oven luo ja tirkisti sen raosta vastaanottohuoneeseen, vuoroin taas käsillään viittoen palasi takasin ja ryhtyi lukemaan. Taloudenhoitaja tuli ilmottamaan Pierrelle toista kertaa, että ranskalainen, joka oli tuonut kirjeen kreivittäreltä, halusi kaikenmokomin saada puhutella häntä edes hetken ajan ja että J.A. Basdejevin leskeltä oli käyty pyytämässä, että hänen kirjansa otettaisiin talteen, koska rouva Basdejeva itse oli matkustanut maalle.

-- Ahaa, vai niin, heti paikalla, odotahan ... ei sentään! Ei, ei, mene sanomaan, että minä tulen heti, -- sanoi Pierre taloudenhoitajalle.

Mutta niin pian kun taloudenhoitaja oli poistunut, otti Pierre lakkinsa, joka oli pöydällä ja poistui kabinetista takaoven kautta. Käytävissä ei ollut ketään. Pierre kulki koko käytävän läpi ulkorapuille asti ja kasvojaan rypistellen ja kummallakin kädellään otsaansa hieroen hän laskeutui rappujen ensimäiselle lavalle asti. Lakeija seisoi paraatiovella. Lavalta, jolle Pierre oli laskeutunut, veivät toiset raput takapuoliselle ulko-ovelle. Pierre läksi näitä myöten ja tuli pihalle. Häntä ei nähnyt kukaan. Mutta niin pian kun hän oli päässyt portille, huomasivat kadulla olevat kuskit, jotka istuivat portin vieressä seisovien vaunujen kuskilaudoilla ja piharenki kreivin, jolle he paljastivat päänsä. Kun Pierre tunsi, että häneen kohdistettiin katseita, menetteli hän kuin kamelikurki, joka piilottaa päänsä pensaaseen, ettei sitä nähtäisi; hän painoi päänsä kumarruksiin ja nopein askelin läksi menemään pitkin katua.

Kaikista niistä tehtävistä, jotka Pierren piti toimittaa tänä aamuna, tuntui hänestä kaikista tärkeimmältä Josef Aleksejevitshin kirjojen ja paperien selvittely.

Hän otti ensimäisen vastaantulevan ajurin ja käski tämän ajamaan Patriarshien Prudille, jossa Basdejevin lesken talo oli.

Myötäänsä silmäillen kaupungista muuttavien kuormia, joita liikkui kaikilla tahoilla hänen ympärillään ja kohennellen paksua ruumistaan, jottei olisi luikahtanut vaappuvien, vanhojen kärryjen istuimelta, rupesi Pierre puhelemaan ajurin kanssa tuntien samanlaista iloa kuin koulusta karannut poika.

Ajuri pakisi hänelle, että tänään jaetaan Kremlistä aseita ja että huomenna ajetaan kaikki kansa Trigorin tulliportin taa ja että siellä syntyy suuri taistelu.

Saavuttuaan Patriashien Prudille etsi Pierre Basdejevin talon, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän pysähtyi portin eteen. Gerasim, sama kelmeä parraton ukko, jonka Pierre oli nähnyt viisi vuotta sitte Torschkissa Josef Aleksejevitshin parissa, saapui avaamaan hänen koputuksestaan.

-- Onko herrasväki kotona? -- kysyi Pierre.

-- Nykyisten olojen tähden matkustivat Sofia Danilovna lapsineen maalle Torschkiin, teidän ylhäisyytenne.

-- Minä tulen kuitenkin sisään, minun on järjestettävä kirjoja, -- sanoi Pierre.

-- Olkaa hyvä, tulkaa vaan; vainajan veli -- taivaan autuus hänelle -- Makar Aleksejevitsh ovat jääneet tänne, vaan kuten suvaitsette tietää, on heillä se heikkoutensa, -- sanoi vanha palvelija.

Makar Aleksejevitsh, kuten Pierre tiesi, oli vähämielinen ja rappiolle itsensä juonut Josef Aleksejevitshin veli.

-- Niin, niin, kyllä tiedän. Mennään, mennään... -- sanoi Pierre ja astui taloon.

Kookas, kaljupäinen vanha mies, jolla oli pitkä viitta päällä ja jonka nenä oli punainen sekä kalossit paljaissa jaloissa, seisoi eteisessä; huomattuaan Pierren murisi hän jotain partaansa ja meni käytävään.

-- Suurijärkinen mies olivat, vaan nyt, kuten suvaitsette nähdä, on heikkous vallannut, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko kabinettiin? (Pierre nyökäytti päätään.) Siitä pitäen kun kabinetti pantiin sinettiin, on se ollut sillänsä. Sofia Danilovna käskivät, että jos teiltä tullaan, saa antaa kirjoja.

Pierre astui siihen samaan synkkään kabinettiin, jossa hän hyväntekijän eläessä oli Käynyt levottomin, vapisevin mielin. Tämä kabinetti, joka nyt oli paksussa pölyssä ja johon ei oltu kajottu Josef Aleksejevitshin kuoleman jälkeen, oli entistään kolkompi. Gerasim aukasi yhden ikkunaluukun ja hiipi varpaisillaan pois huoneesta. Pierre kulki kabinetin ympäri, meni sitte kaapin luo, jossa oli käsikirjotuksia ja otti sieltä muutamia papereita, jotka aikoinaan olivat olleet veljeskunnan tärkeimpiä pyhyyksiä. Nämä olivat alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja, joihin hyväntekijä oli liittänyt huomautuksia ja selityksiä. Hän istuutui tomuttuneen kirjotuspöydän ääreen ja pani eteensä käsikirjotukset, joita hän vuoroin selaili, vuoroin sulki ja siirrettyään ne viimein loitomma luotaan hän laski päänsä käsivaraan ja vaipui ajatuksiin. Gerasim vilkasi muutaman kerran varovasti kabinettiin ja näki, että Pierre istui aina samassa asennossa. Oli kulunut kolmatta tuntia. Gerasim uskalsi viimein kopista ovessa herättääkseen Pierren huomion. Pierre ei sitä kuitenkaan kuullut.

-- Suvaitsetteko laskea ajurin menemään?

-- Totta tosiaan! -- sanoi Pierre heräten ja nopeasti nousten. -- Kuulehan, -- sanoi hän tarttuen Gerasimin nutun nappiin ja loistavin, kostein, riemastunein silmin katsoen ukkoon alasittain, -- kuulehan, tiedätkö, että huomenna tulee taistelu?

-- Niin on kerrottu, -- vastasi Gerasim.

-- Minä pyydän sinua, ettet kerro kellekään, ken olen ja että teet, mitä minä käsken...

-- Ymmärrän, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko syödä.

-- En, mutta minä tarvitsen muuta. Minä tarvitsen talonpojan puvun ja pistoolin, -- sanoi Pierre yht'äkkiä punastuen.

-- Ymmärrän, -- vastasi Gerasim hetkisen mietittyään.

Pierre vietti koko loppupäivän yksinään hyväntekijän kabinetissa levottomasti kävellen nurkasta nurkkaan, kuten Gerasim kuuli, ja itsekseen jotain puhellen sekä vietti yönsä kabinettiin laitetulla vuoteella.

Gerasim, joka pitkänä palveluskautenaan oli saanut nähdä monia kummallisia asioita, ei ollenkaan ihmetellyt Pierren muuttoa, vaan näytti olevan tyytyväinen siitä, että hänellä oli ketä palvella. Samana iltana ja vähääkään akkiloimatta sitä, mitä Pierre talonpojan puvulla teki, hankki hän tälle kauhtanan ja takin ja lupasi seuraavana päivänä hommata vaaditun pistoolin. Makar Aleksejevitsh tuli kalossit läiskyen samana iltana kaksi kertaa kabinetin ovelle kurkistamaan sen raosta Pierreen tutkivin katsein. Mutta niin pian kuin Pierre kääntyi häneen, rupesi hän kääriskelemään viittaansa häpeissään ja vihaisena ja poistui nopeasti. Sillä matkalla, jolloin Pierre Gerasimin hankkimassa ja suurentamassa kuskin viitassa oli tämän kanssa menossa ostamaan pistoolia Suharevin tornin luota, oli Pierre tavannut Rostovilaiset.

XIX.

Yöllä 1 p:nä syyskuuta ilmotettiin Kutusovin käsky, että venäläisten joukkojen oli peräydyttävä Moskovan läpi Rjasanin tielle.

Ensimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka marssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat hitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun sarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään toisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat toisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat toista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja takanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin survoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut joukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja veneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta toiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä oli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja. Armeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.

Samaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon sotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan edessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka eli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka Moskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä vallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin alhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki välkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee, jolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä hengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden tummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.

Syyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.

Aamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova Poklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli kuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään kupooleineen auringon säteissä.

Kun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan omituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan uteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään semmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt mitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä. Niistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin matkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki Napoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän aivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.

Jokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen äitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen äidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne ja Napoleon tunsi sen.

-- _Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte. La voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps_,[196] -- sanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään eteensä tuon _Moscoun_ kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme d'Idevillen. "_Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui a perdu son honneur_",[197] -- ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin sen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli edessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt. Hänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli toteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa. Välkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin karttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen valtaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.

"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?" ajatteli hän. "Tuossa se on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä on nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis, majesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä hetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!" ajatteli hän sotajoukoistaan. "Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille vähäuskoisille", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja riveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa käteni viittaus ja tuo _des Czars_[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon oma. _Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les vaincus_.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta ei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen mieleensä).

Mutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja väristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä säästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille muistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ... Aleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen hänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli tapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa taistelussa). Kremlin kukkuloilta -- niin tuo Kreml -- minä julistan heille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen merkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella muistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole tahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän hovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan Aleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin, jotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä en tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi. "Bojarit", sanon minä heille, "minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa ja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän läsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin aina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti. Mutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!"

-- _Qu'on m'amène les boyards_,[200] -- sanoi hän seurueelleen.

Eräs kenraali, jota seurasi loistava seurue, nelisti heti paikalla hakemaan bojareja.

Kului kaksi tuntia. Napoleon söi aamiaisen ja seisoi taas samalla paikalla Poklonnajan kukkulalla lähetystöä odotellen. Hänen puheensa bojareille selveni täydellisesti hänen ajatuksissaan. Tämä puhe uhkui arvokkuutta ja sitä suuruutta, jota Napoleon ymmärsi.

Se jalomielisyyden sävy, jolla Napoleon aikoi toimia Moskovassa, innosti häntä itseäänkin. Hän määräsi mielikuvituksessaan _réunion dans le palais de Czars_[201] päivät, joina venäläisten ylimysten oli saavuttava Ranskan keisarin ylimysten pariin. Hän määräsi ajatuksissaan semmoisen kuvernöörin, joka osaisi taivuttaa kansan puolelleen. Saatuaan tietää, että Moskovassa oli paljon hyväntekeväisyyslaitoksia, hän päätti mielikuvituksessaan, että kaikki nämä laitokset tulevat saamaan runsaan osansa hänen armonosotuksistaan. Hän ajatteli, että samoin kuin Afrikassa oli pitänyt istua arabialaisviitassa moskeijassa, täytyi nyt Moskovassa olla armollinen, kuten tsaarit. Ja liikuttaakseen venäläisten sydämet pohjaa myöten päätti hän, kuten jokainen ranskalainen, joka ei voi kuvitella mitään hellää mainitsematta _ma chère, ma tendre, ma pauvre mère_,[202] että hän käskee kirjottamaan kaikkiin näihin laitoksiin suurilla kirjaimilla: "_Etablissiment dédié a ma chère Mère_".[203] Tahi aivan yksinkertaisesti: "_Maison de ma Mère_",[204] päätti hän itsekseen. "Mutta olenko todellakin Moskovassa? Onhan se tuossa edessäni, vaan missä viipyy näin kauvan kaupunginlähetystö?" -- ajatteli hän.

Tällä välin tapahtui keisarin seurueen takimmaisten miesten kesken hiljaisella äänellä levoton neuvottelu. Lähetystöä hakemaan lähetetty seurue palasi ja toi sen sanoman, että Moskova on tyhjä ja että kaikki ovat sieltä poistuneet. Neuvottelevien kenraalien ja marsalkkojen kasvot olivat kalpeat ja hätääntyneet. Heitä ei pelottanut se, että asukkaat olivat lähteneet kaupungista pois (niin tärkeältä kuin tämä tapaus tuntuikin), vaan heitä pelotti se, miten olisi tästä ilmotettava keisarille, ettei hänen majesteettiaan saatettaisi siihen hirmuiseen asemaan, jota ranskaksi sanotaan _ridicule_,[205] miten ilmotettaisi hänelle, että hän on turhan tähden odottanut bojareja näin kauan ja että kaupungissa kyllä on juopunutta väkeä, vaan ei ketään muita. He pitivät puhetta siitä, että oli keinolla millä hyvänsä saatava kokoon edes jonkunlainen lähetystö. Jotkut vastustivat tätä mielipidettä ja vakuuttelivat, että varovasti ja viisaasti valmistamalla keisaria hänelle oli kuitenkin ilmotettava totuus kokonaisuudessaan.

-- _Il faudra le lui dire tout de même_...[206] -- puhelivat seurueen herrat. -- _Mais messieurs_...

Asema oli sitäkin pulmallisempi, kun keisari mietiskellen jalomielisiä suunnitelmiaan kärsivällisesti käveli edestakaisin kartan edessä ja silloin tällöin katseli käsiensä alta Moskovaan vievää tietä iloisesti ja ylpeästi hymyillen.

-- _Mais c'est impossible_,[207] -- sanoivat seurueen jäsenet olkapäitään kohotellen uskaltamatta lausua tuota heidän mielessään pyörivää kauhistavaa sanaa _le ridicule_...

Mutta tällä välin antoi keisari, joka oli väsynyt turhasta odotuksesta ja vainusi näyttelijän vaistolla, että tuo majesteetillinen hetki venyi liian pitkäksi, sekä alkoi menettää majesteetillisuuttaan, merkin kädellään. Yhdestä tykistä pamahti merkkilaukaus ja useilta eri tahoilta Moskovaa saartavat joukot liikahtivat Moskovaa kohti Tverin, Kalugan ja Dorogomilovin tulliporteille päin. Yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, toinen toisensa sivu jouduttaen ja juoksujalassa marssivat joukot pölypilviin peittyen ja inahtavien yhteishuutojen ilmoja viiltäessä.

Sotajoukkojen liikkeistä innostuneena ratsasti Napoleon näiden mukana Dorogomilovin portille saakka, mutta täällä hän taas pysähtyi, laskeutui hevosen selästä ja käveli kauan aikaa edestakaisin Kamer-Kollegin vallien luona lähetystöä odotellen.

XX.

Tällä välin oli Moskova tyhjentynyt. Kaupungissa oli vielä väkeä, sinne oli kyllä jäänyt vielä viideskymmenesosa kaikista entisistä asukkaista, mutta sittenkin se oli tyhjä kuin kuolemaansa tekevä, emottomaksi jäänyt mehiläispesä.

Emottomaksi jääneessä pesässä ei ole enään elämää, vaikka se pintapuolisesti katsoen tuntuukin yhtä elävältä kuin muutkin.